Kello on vähän yli puolen päivän ja istun suojapaperin peittämän ruokapöytämme ääressä. Maalaustarvikkeeni valtasivat pöydän jo useita viikkoja sitten ja koska ketään ei oo hetkeen tulossa kyläilemään, niin en oo vaivautunut keräämään niitä poiskaan – riittää, että läppärille saa tarvittaessa raivattua pikkuruisen tilan sivellinten, lehtiöiden ja maalituubien seasta. Normaalisti kaiuttimistamme raikaisi koko kodin täyttävä, fiilikseen sopiva taustamusiikki, mutta nyt täällä on hipihiljaista. Meneillään on yksi viikon harvoista hetkistä, jonka saan viettää ypöyksin kotona ja haluan nauttia jokaisesta sekunnista täysin rinnoin. Ei yhden yhtä pelinäppäimistön napautusta, työtuolin natinaa, kitaran sointua, tiskien kolinaa tai edes televisiosta tulevaa äännähdystä. Kuvittelin joskus menneisyydessä, ettei hiljaisuus voisi tuntua enää yhtään autuaammalta, mutta kuinka väärässä olinkaan.
(Ironista kyllä: juuri tässä kohtaa naapurin palohälytin pärähti soimaan, enkä voinut kuin naurahtaa ääneen. Se loppui onneksi yhtä nopeasti kuin alkoikin.)
Kaikista ennen niin arkipäiväisistä asioista oon kaivannut yksinoloa eniten. Se on ollut arkeni kantava voima niin pitkään kuin kykenen muistamaan ja nyt oon ensimmäistä kertaa vuosikausiin tilanteessa, jossa en saa sitä käytännössä lainkaan. Suurimman osan ajasta uuteen tilanteeseen sopeutuminen on sujunut ihan hyvin, mutta vastapainoksi on ollut myös niitä päiviä, jolloin pitkään patoutuneet ärtymyksen ja turhautumisen tunteet eivät enää mahdu sisälleni ja purkautuvat hallitsemattomammin kuin toivoisin. Saan toki omaa aikaa lähtemällä ulos kävelemään ja sunnuntaina käppäilinkin ahdistuksissani reilun 15 kilometrin verran (siinä vaiheessa Lukakin luultavasti ajatteli, että voisitko ystävällisesti jättää mut seuraavalla kerralla kotiin). Se ei kuitenkaan oo sama asia kuin yksinolo oman kodin hiljaisuudessa ja rauhassa. Siksi nautin ihan erityisen paljon näistä parista viikottaisesta hetkestä, jotka saan viettää yksin kotona kumppanin ollessa ulkoilemassa. Ehkä pitäisi jakaa päivittäisiä ulkoiluhetkiämme jotenkin niin, että molemmat saisivat joka päivä ainakin lyhyen hetken yksin kotona sen sijaan, että toinen hakee oman ajan lenkkipolulta siinä missä toinen saa viettää sen toistuvasti kotona.
Tästä huolimatta kaikki on kuitenkin suurimman osan ajasta tosi hyvin. Ollaan terveitä, ainakin jotenkuten järjissämme ja tosi onnekkaita, että ollaan (ajoittaisesta hampaiden kiristelystä huolimatta) kotona yhdessä. Työtilanne on suoraan sanottuna ollut parempikin, mutta hyvinä päivinä tilanteen tuomasta vapaudesta pystyy ajoittain saamaan jotain positiivista irti. Unirytmimme on muotoutunut viikkojen saatossa sellaiseksi, että ollaan usein kymmeneltä nukkumassa ja sisäinen kello on herättänyt uuteen päivään jo kello kuuden jälkeen. Päivä päivältä lämpenevät kevätsäät tuovat nykyhetkeen suunnattoman paljon iloa ja samalla helpottavaa toivoa siitä, että vaikka maailmantilanne olisi mikä, niin kesä kyllä saapuu.
Jollain oudolla tavalla tähän yksinkertaistuneeseen, neljän seinän sisälle keskittyneeseen elämään on jo niin tottunut, että tuntuu välillä vaikealta muistaa, ettei oikeasti maata kotona ihan vaan laiskuutemme tähden, vaan että tämän kaiken taustalla on koko maailmaa koskettava syy. Samaan aikaan tuntuu kummalliselta ajatella aikaa – sekä mennyttä että jossain vaiheessa tulevaa – jossa ystävän voi kutsua kylään, ravintoloissa ja elokuvissa käynti on normaalia, allergiasta kutiavia silmiä voi huoletta hieroa ulkonakin, eikä liian läheltä kävelevä ihminen nosta verenpainetta taivaisiin. Tuntuu vieraalta miettiä ystävien näkemistä saati halaamista, harrastusryhmien kokoontumista tai tilannetta, jossa isovanhempien tai perheen luokse voi vaan mennä kylään. Vaikka kuinka odotankin päivää, jolloin elämämme saavat vihdoin luvan alkaa hivuttautumaan aiemman kaltaisiin uomiinsa, niin en voi muuta kuin miettiä, että sekin tulee luultavasti vaatimaan tämän jälkeen totuttelua.
Nyt kello on kaksi ja kotona on edelleen hiljaista. Vaikka kirjoittaminen tuntuisi tänään vievän pitkästä aikaa mukanaan, niin en naputtele tältä erää enempää, vaan aion sulkea koneen sekä puhelimen, istahtaa sohvalle ja nauttia vielä viimeisistä minuuteista yksinäni ennen kuin koti täyttyy taas äänistä ja elämästä. Kun saan edes silloin tällöin tällaisen oman hiljaisen hetken, niin osaan (ja jaksan) taas arvostaa sitä paljon enemmän.
Toivottavasti teilläkin on tänään edes yksi asia, josta löytää iloa päiväänne. 
)
Uusin harrastukseni, maalaus, on iskenyt muhun ja kovaa. Kerroin täälläkin hetki sitten tilanneeni akryylimaalausvälineet ja kun sain ne alkuviikosta vihdoin käsiini, niin se oli menoa se: sen jälkeen en oo oikein muuta malttanut tehdäkään. En oo vuosiin ollut mistään uudesta (tai vanhastakaan) harrastuksesta näin innoissani! Piirtämistä ja maalausta on näkynyt viime aikoina somessa enemmänkin, enkä oikeastaan ihmettele miksi, sillä se on niin rauhoittavaa ja terapeuttista tekemistä.
