Viikonloppuzen

Zen. Se kuvaa tätä sunnuntaiaamuista olotilaani lähes täydellisesti. Sunnuntaissa on musta lähes poikkeuksetta sellainen omanlaisensa, rento ja huoleton fiilis. Sovin harvoin menoa sunnuntaille, sillä nautin kaikkein eniten siitä, että päivän voi käyttää juuri niinkuin siinä hetkessä parhaalta tuntuu – olipa se sitten kaupungilla kiertelyä, extempore-treffejä tai vaikkapa pelkästään sängyssä vietetty vuorokausi. Pidän siitä, että silloin sähköpostiin ei koskaan kilahda yhden yhtä viestiä ja on tietyllä tavalla sallittavampaa olla tekemättä yhtään mitään, koska on sunnuntai. Tai jos mieli sattuukin olemaan erityisen puuhakkaalla tuulella, niin kaikelle on loputtomasti aikaa, koska no, on sunnuntai.

Me vietettiin eilen yhteistä sunnuntaita vähän etukäteen, sillä poikaystävän arki alkoi jo tänään. Vietettiin koko päivä kotivaatteissa hengaillen, päikkäreitä torkkuen, herkkuja kokkaillen, hyytävässä viimassa ulkoillen (yksi lempitunteistani on muuten se, kun käppäilet kevyessä pakkaskelissä lämpimiin vaatteisiin vuorautuneena ja kylmästä säästä huolimatta kaikkien niiden kerrosten alla on kotoisan lämmin fiilis) ja hyvin syöden. Illemmalla päätin päiväni lähes jokailtaisen Netflixin tuijottamisen sijaan mulle varsin epätavallisella tavalla – käperryin nimittäin sänkyyn peiton alle ja otin pitkästä aikaa kirjan käteeni. Hankin tällä viikolla kasan uutta luettavaa ja oon suorastaan palanut halusta päästä niiden kimppuun, sillä viime aikoina on tuntunut siltä, että pääni oikein huutaa kaikkea nykyteknologiaan ja älylaitteisiin liittymätöntä tekemistä. Nuorempana rakastin lukemista yli kaiken ja kävinkin viikottain kirjastossa hakemassa repun täyteen kirjoja, jotka ahmin joka kerralla lähes valonnopeudella, mutta sittemmin harrastus on jäänyt ja viimeisen viiden vuoden aikana kirjoja onkin tullut luettua ihan hävettävän vähän. Äänikirjat on kyllä pelastaneet monet muutoin pitkästyttävät siivoushetket, mutta ne on vaan ihan täysin eri juttu. Nyt oli korkea aika käydä vanhoihin kunnon kirjoihin käsiksi ja niinpä hankinkin ensimmäiset omat kirjani vuosiin. Ehkä vielä joskus olohuoneessamme on kirjahylly täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia teoksia, joista jokaisen oon lukenut. Tästä on ainakin hyvä aloittaa.

Uppouduin eilen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -kirjaan ja mut valtasi pitkästä aikaa se ihana tunne, kun tarina tempaisee sut mukaansa, etkä malttaisi enää laskea kirjaa käsistäsi. En malttanut eilenkään, sillä ”vielä yksi sivu” olikin lopulta aika monta sivua ja lopulta nukahdin kirja sylissäni sänkyyn. Kenties siitä johtui se, että nukuin viime yönä paremmin kuin aikoihin ja olo oli tänään puoli kahdeksalta herätessäni jotenkin erityisen levännyt. Tai sitten siitä, että kellot siirrettiin yön pikkutunteina talviaikaan, eikä aamulla ollut ihan niin hämärää kuin yleensä, mutta haluaisin ainakin uskoa, että se oli kirjan ansiota. Aion korvata Netflixin kirjalla tänäkin iltana.

Nää kuvat on viikon takaiselta sunnuntailta, kun käytiin Annin ja karvakavereiden kanssa retkellä Sipoon koirametsässä. Mikään ei yleensä kruunaa viikkoa paremmin kuin päämäärätön samoilu metsän hiljaisuudessa, joten sinne ajattelin lähteä tänäänkin – tosin tällä kertaa ainoastaan Luka seuranani. Eilen ei ollut kovinkaan puuhakas päivä, mutta sen ansiosta tänään tekee mieli tehdä muutakin kuin maata peiton alla. Käperryn sinne kuitenkin varmasti taas pian, sillä vaaleanpunakantinen kirja odottelee yöpöydällä lukijaansa…

Toivottavasti teilläkin on ollut ihana viikonloppu.

Kuvat: Anni Korhonen