Moi.
Tällä viikolla on taas ollut vähän vaikeaa. Siksi oon ollut poissa täältä useampana päivänä kuin olisin ehkä halunnut, mutta kuitenkin juuri niin monena kuin on tarvinnut. Tuntuu ihan sanoinkuvaamattoman urpolta, että suurinpiirtein joka toisessa postauksessa kirjoitan siitä, kuinka mulla on oikeestaan ihan hyvä olla ja joka toisessa puolestaan raapustan fiiliksiä aivan toisesta ääripäästä, mutta sellaista on tämä elämä. Etenkin, kun mukana kulkee mörkö nimeltä masennus. Yhtenä päivänä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, mutta jo heti seuravaana päivänä saattaakin tulla jäävesisaavista niskaan.
Kuten jo mainitsin, niin tää viikko ei oo ollut ihan sieltä helpoimmasta päästä. Rintaa on puristanut ikävästi jo jonkin aikaa ja eilen kaikki kulminoitui voimakkaaseen ahdistuskohtaukseen, jonka aikana makasin lähinnä sängyssä hyperventiloiden ja lohduttomasti itkien. Tää vuosi on mennyt kokonaisuudessaan varsin mallikkaasti ja paranemisen suhteen on tapahtunut suuria sekä lupaaviakin harppauksia ja siksi oonkin erityisen harmissani tästä tilanteesta. Toki tiedän, että relapsivaiheet on tosi yleisiä, mutta silti tää tuntuu niin raskaalta. Sitä tunnetta on vaikeaa yrittää pukea sanoiksi, mutta tavallaan tuntuu siltä, kuin olisin jo melkein saamassa kiinni tavoitteen paidanhelmasta, kunnes jalat alkaakin painamaan niin kovasti, että vauhtini hidastuu huomattavasti ja tavoite lipuu hujauksessa otteeni ulottumattomiin. Pahinta tässä on tunne tietynlaisesta epäonnistumisesta (miten on mahdollista, että oon taas tässä jamassa?) ja ikävä ajatus siitä, että entä jos tää jatkuukin tällaisena elämäni loppuun saakka.
Eilen sattui sopivasti olemaan Maailman mielenterveyspäivä ja sen vuoksi kirjoitin aiheesta muutaman sanasen Instagramiin. Haluan kirjoittaa aiheesta pitkästä aikaa tännekin, mutta en oo vielä jaksanut yrittää pukea niitä kaikkein monimutkaisimpia ajatuksiani sanoiksi. Sain eilisten julkaisujen myötä sadoittain toinen toistaan koskettavampia viestejä ja tulin vähän surulliseksi siitä, että niin moni kärsii samojen asioiden kourissa. Samaan aikaan se kuitenkin vahvisti sitä tunnetta, että mielenterveysongelmista pitää edelleenkin yrittää puhua enemmän ja avoimemmin, sillä sellainen suhtautuminen aiheeseen on vielä tosi kaukana normista. Siksi aion jatkossakin kirjoittaa niin hyvistä kuin huonommistakin hetkistä, vaikka niitä tulisi sitten joka toinen päivä vuorotellen.
Tää riittäköön tältä erää, sillä nyt haluan vaihtaa yökkärin päälle ja käpertyä sohvalle viettämään Lukan viimeistä iltaa nelivuotiaana. Tuli vaan näin torstai-iltana sellainen tunne, että halusin tulla kertomaan missä täällä oikein mennään. Hyvää yötä. <3
1
Hirveästi tsemppiä ja jaksamista <3 Jonain päivänä se on ohi. Voi kumpa voisit mahdollisimman hyvin <3
Niin on. <3
Tee just niin ku milläki hetkellä hyvältä tuntuu äläkä ressaa tästä blogista. Annika oot <3
Valitettavasti se on helpommin sanottu ku tehty 😀 Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa! Suurimpana ongelmana on ollu tietynlainen turhautuminen siitä, että motivaatiota ja ideoita ois kovasti, mut jaksamista ei yleensä niinkään. Tulee sellanen olo, että heitän tavallaan aikaa hukkaan olemalla ”heikko”, sillä haluaisin niin kovasti pystyä toimimaan toisin.
Samat fiilikset, että mitä jos tää tulee olemaan tällasta aina. Mut ihan samalla tavalla kun ei voi tietää jatkuuko tää vuoristoradan kyydissä matkustaminen elämän loppuun saakka, ei voi myöskään tietää, mitä hienoa tulevaisuudessa voi tapahtua. Vaikka kuinka ois vaikee olla just nyt, voi silti jaksaa tsempata seuraavaan hyvään päivään, jolloin on taas voimia uskoa siihen, et kaikki tulee olemaan vielä joskus hyvin. Juju on siinä, että opettele kuuntelemaan ja uskomaan ajatuksiaan silloin, kun mieli on palautunut ja toimii järkevästi. Vaikeeta se on, mutta jokainen askel eteenpäin on osoitus siitä, että suunta on oikea.
Kiitos kun puhut näistä asioista <3 itsekin masennuksesta kärsivänä on jotenkin helpottavaa lukea näistä samoista tuntemuksista vaikken tätä tietenkään kenellekään muulle toivoisi. Tulee vain sellainen olo ettei ole yksin. Varsinkin tuo kolahti miten yhtenä päivänä aurinko paistaa ja toisena voi rintaa puristaa niin ettei haluaisi edes sängystä nousta. Se kuulostaa ehkä typerältä, mutta sitä tämä on. Tsemppiä kaikkeen ja kiitos ihanasta blogista! Onpa kauniita kuvia, syksy on niin upeaa aikaa 🙂 ja lukalle terkut, se on niin söpö!
Hirmuisesti tsemppiä jaksamiseen! Masennukseen en pysty täysin samaistumaan, mutta olen elänyt viimeiset kymmenen vuotta jaksoittain tulevien paniikkikohtauksien ja voimakkaan ahdistusen kanssa. Tämä aika on opettanut mulle kuitenkin monta asiaa. Tärkein niistä on ehdottomasti se, että mä en ole epäonnistunut, koska mun heikoimmat hetket ei määrittele mua eikä mun onnistumisia tässä maailmassa. Ahdistuksen aikana mulla on ollut pitkään tapana sulkeutua, koska tiedän ajatusteni ja pelkojeni olevan irrationaalisia ja niiden ääneen sanominen hävettää. Kuitenkin yllättävästi joka kerta läheiset jaksaa ymmärtää ja joskus jopa samaistua.
Tämän kymmenen vuoden aikana olen viettänyt pitkiä jaksoja, kun olen voinut yksinkertaisesti hyvin. Pidempään jatkunut kiire, oman ajan puute ja uudet tilanteet kuormittavat mua edelleen psyykkisesti siinä määrin, että saatan ajautua ahdistuksen ja paniikkikohtauksien kierteeseen. Täytyy vaan jaksaa olla itselleen armollinen ja olla läsnä omassa kehossaan. Itse saan voimaa siitä, kun välillä pysähtyy miettimään, miten paljon paremmin ymmärrän itseäni nykyään. Se, että ymmärtää hiljentää tahtia oikeaan aikaan, on jo todella paljon.
Itsellä täällä tippa vähän linssissä; ollut monta raskasta vuotta, kun työrintamalla ei vaan onnistu – peräjälkeen kusetusta ja karensseja. Silti yrittää vaan päästä pois pusikosta. Mulle ei ole masennusta todettu – en tosin tiedä mitä kaikkia oireita siinä on, mutta ei kamalan kaukana olla. Oon aina ollu tosi ilonen persoona, mutta heti kun kaveripiiri pieneni huomattavasti ja muutto toiseen kaupunkiin tuli, niin meni aika vaikeaksi. Ei tähän auta kun aika!
Tsemppiä! Syksy tuo ehkä omat haasteensa mukaan kuvioon. Jos se yhtään lohduttaa, voin sanoa, että myös näin ihan terveen ihmisen (ei masennusta) elämään kuuluu rintaa puristava alakulo ajoittain, eli älä liiaksi vaivu epätoivoon siitä, kuinka tilanteesi olisi ”romahtanut”. Itse olen viime viikkoina kokenut suunnatonta ahdistusta, myös muulloinkin elämäni aikana, mutta aina niistä on selvitty ystävien ja rakkaiden tuen saattelemana tai ammattilaisen auttamana. Ei ole millään tavalla alla tarkoituksena vähätellä masennustasi, vaan ehkä lähinnä muistuttaa siitä, että myös ahdistuksen tunteet vahvistaa ja kasvattaa osana elämää, meitä kaikkia. Jälkeenpäin sen ehkä aina vasta tajuaa. ?
Oot rohkea ja vahva, toivon sulle paljon onnellisia päiviä. Tsemppiä! <3
Samoja fiiliksiä.. 🙁 aivan mahtavaa että pidät tämän aitona ja kerrot myöskin niistä huonoista hetkistä!
Annika, oot ihana<3
Itse samaistun hyvin tuohon saamattomuuden tunteeseen. Kärsin myös masennuksesta ja välillä päivät tuntuu ylitsepääsemättömän raskailta. Sitä yrittää peittää ja näyttää että kaikki olisi hyvin, vaikkei olekkaan. Muistan hyvin noi pahat paniikki/ahdistuskohtaukset. Se on joka kerta niin pelottavaa, vaikka tietääkin ettei siihen kuole. Myöskin se, että vaikka kuinka ulkona paistaa aurinko ja lempi vuoden aika syksy loistaa väreissään, silti tuntuu niin vaikealta saada itseään ulos. Onneksi on myös koira, jonka takia sinne on mentävä ja aina se sillä hetkellä tuntuukin hyvältä. On tosi hienoa, että kerrot kokemuksistasi, koska vertaistuki ja se että ei ole yksin, helpottaa monia. Itseäni myös. Tsemppiä Annika, kyllä me täällä pärjäämme yhdessä,
Oon samaa mieltä. Se on surullista huomata kuin monet voivat niin huonosti näin meidän hyvinvointivaltiossa.
Välillä sitä ei saa vertaistukea toisista kaltaisistaan vaan lähinnä ahdistusta, että hukkuu sinne mössöön missä moni muukin lilluu. Häviää sille tunteelle, että eikö kipuni olekaan tärkeää kun kaikki muutkin niin kokevat. Turhaan tässä valittaa kun aina löytyy joku muu joka voi huonommin. Tää sumentaa omaa arvoa ja sairauden tuomaa kärsimystä. On ne todellisia, ei ne ole kuviteltuja. Eikä todellakaan turhia, itseään on hyvä kuunnella ja rakastaa <3 ei ole häpeä olla joskus heikko. Mie oon useimmiten heikko, mut emmä paska ihminen ole. En tunne sua, mut vaikutat lämpimältä ihmiseltä, jolla ei rakkaus puutu. Kokeile antaa sitä vähän itsellesi. Joka päivä pieni annos. Niinkuin D-vitamiinia. Jos vaikka joskus voisit rakastaa itseäsi ehjäksi <3