Sarja: Rakasta mua. Ihana, ihana, ihana ruotsalainen draama, jossa seurataan yhden perheen eri sukupolvien ihmissuhteita koukuttavan inhimillisesti. Välillä nauratti, ajoittain vihastutti ja aika usein itketti. Sarjan ensimmäinen kausi löytyy Yle Areenasta, toinen myös Viaplaysta. Musta muuten tuntuu, että hyviä sarjoja on tullut katsottua menneen vuoden aikana taas niin paljon, että ehkä olisi aika sohvaperunan syysklassikolle, eli the best of the best-listaukselle? Aiemmat samanlaiset postaukset keikkuvat luetuimpien postausten kärjessä kuukaudesta toiseen, joten uudet suositukset olisivat mitä todennäköisimmin aina tervetulleita.
Peli: We’re Not Really Strangers-korttipeli. Samanniminen tili on yksi Instagram-lemppareistani ja viime kesänä raaskin vihdoin tilata pitkään haaveilemani pelin itselleni. Kyseessä ei oo ihan mikä tahansa korttipeli, vaan pakka on täynnä toinen toistaan erityisempiä, eri tasoisia kysymyksiä, joiden avulla on tarkoitus syventää ihmissuhteita täysin uudenlaiselle tasolle. Pitkissä ystävyys- ja parisuhteissa saattaa välillä tuntua siltä, että toinen on jo läpikotaisin tuttu ja että harva asia voisi enää yllättää, mutta näillä harvoin kysytyillä kysymyksillä keskustelukumppanista voi saada esiin jopa sellaisia ajatuksia, joita ei oo välttämättä vielä koskaan sanottu ääneen. Voisin kuvitella tämän pelin olevan oiva tapa tutustua myös esim. uuteen deittikumppaniin ja no, mikseipä ihan kaveriinkin. Voit lukea lisää pelistä täältä.
Rutiini: Torstaiaamujen hikitreenit. Aloitettiin alkusyksystä työhuoneen tyttöporukalla treenirutiini Punavuori Health Clubilla ja siitä on tullut alkukankeuden selättämisen jälkeen viikon suosikkiaamuni. Joka ikinen kerta sinne laahustaessani mietin, että peiton alle jääminen olisi houkutellut, mutta aina hikoilun jälkeen on voittamaton olo. Tänä vuonna mun ei oo tullut liikuttua päivittäisiä kävelylenkkejä lukuunottamatta ihan liiaksi käytännössä lainkaan, joten aina treenin jälkeen jokainen mahdollinen lihas kropassani on sunnuntaihin saakka kipeä. Ja se tuntuu ihanalta. Ei turhaan sanota, että liikunta on mitä parasta lääkettä myös mielelle.
Biisi: Tämä.
Leffa: That Thing You Do! Melkein 25 vuotta sitten ilmestynyt hyvän mielen klassikko on poikaystävälle se the leffa, joka on katsottu läpi monia kymmeniä kertoja, mutta mä en ollut jostain syystä nähnyt sitä koskaan. Muutama viikko sitten korjattiin tämä vääryys ja viimeistään puolessa välissä oli sellainen olo, että haluan katsoa sen samantien uudelleen. (En katsonut, mutta samannimistä kappaletta oon kuunnellut sen jälkeen harva se päivä.)
Hetki: Eräs marraskuinen maanantai-ilta. Väsytti ja uuvutti, ulkona satoi kaatamalla ja teki mieli jäädä peiton alle kieriskelemään itsesäälissä, mutta oltiin sovittu ystävän kanssa treffit viinilasillisten ääressä. Vielä lähtöä tehdessäni harkitsin kotiin jäämistä, mutta onneksi kampesin itseni lopulta liikkeelle, sillä ilta oli yksi syksyn hauskimmista. Mitään erikoista ei tapahtunut: istuttiin terassilla lämpölamppujen alla monta tuntia ja juotiin viinilasillinen jos toinenkin, mutta jostain syystä se jäi mieleeni eräänä syksyn parhaimmista hetkistä. Ehkä siksi, että se oli taas niin kovin tarpeellinen muistutus siitä, että vaikka kuinka kovasti tekisi vaan mieli jäädä kotiin, niin säännöllisin väliajoin kannattaa nousta ja lähteä. Sen illan voimalla koko tuleva viikko tuntui vähintäänkin puolta keveämmältä.
Ajanviete: Loputon yatzy-turnaus. Oon löytänyt tän klassikkopelin ensimmäistä kertaa vasta tänä syksynä ja se on sysännyt meidän jokailtaisen telkkarintuijottamistavan yllättävän usein syrjään. Sen lisäksi pelataan muunmuassa aamupalapelejä, iltapäiväpelejä, kumpi vie roskat-pelejä ja häviäjä pesee Lukan hampaat -pelejä. Se on ollut mitä hauskinta viihdettä ja mikä parasta, ilman yhdenkään ruudun toljottamista. Mistä päästäänkin seuraavaan kohtaan…
Podcast: Yhden yön juttuja. Jossain vaiheessa vuotta mulle iski varsinainen podi-ähky, eikä vanhat suosikit enää uponneet. Ystävän suosituksesta löysin ihanan virkistävän Yhden yön juttuja-podcastin, jota kuunnellessaan tuntuu suurinpiirtein siltä kuin keskustelisi omassa ystäväporukassa naurunremakan säestämänä. Jos siis kävelen jossain kuulokkeet korvilla yksinäni hörähdellen, niin 90% todennäköisyydellä kuulokkeista soi jokin näistä jaksoista.
Uusi tapa: Someton päivä. Vaikka luurinnäperrystilastoni eivät oo enää henkilökohtaisissa ennätyslukemissani (ja hyvä niin), niin huomaan kaipaavani jatkuvasti enemmän aikaa ilman tietokonetta, telkkaria ja varsinkin puhelinta. Ensin aloin viettämään satunnaisia iltoja niin, että kun puhelimen akku jossain vaiheessa simahti, niin en ladannut sitä ennen seuraavaa aamua. Sittemmin päätin alkaa ottaa kokonaisia päiviä niin, etten avaa yhtäkään somekanavaa kertaakaan. Perustelin jatkuvaa skrollailuani pitkään sillä, että no kun se nyt vaan on mun työtä, mutta jos rehellisiä ollaan, niin suurta osaa ajasta en todellakaan tee töitä tai mitään muutakaan järkevää. Tällä hetkellä lähes jokaisesta viikosta löytyy päivä, jonka voin viettää ilman sekuntiakaan somessa ja niinä päivinä voin poikkeuksetta parhaiten.
Tässä vaiheessa silmä on alkanut hiljalleen tottumaan niihin ja myönnän, että täydellisen kuuloinen äänentoisto vähentää niiden rumuutta jonkin verran, mutta odotan silti sitä päivää, jolloin raaskitaan hankkia tilalle vähän pienemmät vastaavat, jotka kiinnitetään ylös seinälle.
