10 vuotta sitten olin 14-vuotias teinityttö. Suoritin yläasteen viimeistä luokkaa, ajelin rakkaalla pinkillä Jopollani ympäriinsä ja viiletin päivästä toiseen ruutupaitoihin, pipoihin sekä Converseihin pukeutuen ja Melodican legendaarinen puukkokangaskassi kainalossani keikkuen.
10 vuotta sitten aloin myös kirjoittamaan ensimmäistä blogiani. Olin seurannut muutamia, jo sittemmin edesmenneitä, blogeja lumoutuneena ja uteliaisuuttani päädyin naputtelemaan ihkaensimmäistä postaustani. (Naputtelu taitaa tosin olla tässä kohtaa hieman harhaanjohtava käsite, sillä ensimmäisessä postauksessani oli muutama netistä löytämäni kaunis kuva ja korkeintaan kaksi lausetta.) Ensimmäistä postausta seurasi toinen, kolmas sekä neljäskin ja olin pian koukussa. Pidin blogin kanssa puuhastelusta kovasti ja niin ilmeisesti moni muukin, sillä ihmisiä alkoi virrata sivulleni enemmän ja enemmän ja sivupalkin tilaajamääräluku kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti. Näihin aikoihin en kertonut blogistani koskaan kenellekään, sillä jollain tapaa häpesin sitä, että mitäköhän kaikki ajattelisivat saadessaan kuulla lörpötteleväni elämästäni nettiin.
Sittemmin oon myös ymmärtänyt, että loin blogista itselleni tietynlaisen oman pakopaikan, johon kenelläkään muulla ei ollut pääsyä. Saatoin viettää sen parissa päivittäin tuntikausia ja naputtelin tekstejä oman huoneeni ovi suljettuna, sänkyni reunalla istuen ja isäni vanhan läppärin rikkinäinen näyttö seinään nojaten. En oo muistaakseni koskaan aiemmin kertonut, että meidän perhettä koeteltiin niihin aikoihin kovasti ja taivas meinasi viedä yhden meistä ennen aikojaan mukanaan. En muista siitä ajanjaksosta paljonkaan, niin kovin tiukasti oon sulkenut sen johonkin mieleni perukoille. Sen kuitenkin muistan, etten osannut silloin aavistaakkaan, kuinka käsittämättömän suuri vaikutus kaikella silloin tapahtuneella tulisikaan tulevaisuuteeni olemaan.
Muutaman vuoden kuluttua tilanne oli tasaantunut ja samaan aikaan laitoin blogini toistaiseksi tauolle. Halusin irtaantua tietokoneesta ja kamerasta, mutta alitajunnassani saattoi olla myös jotain sellaista, että vaikeamman ajanjakson jälkeen halusin mahdollisimman kauas jostain muustakin: siitä kyseisestä ajasta muistuttavasta pakopaikastani.
Aikaa kului, kunnes reilua vuotta myöhemmin aloin pikkuhiljaa hivuttautumaan takaisin blogien pariin, ensin muita lukemalla ja lopulta omanikin uudelleenavaamalla. Halusin sattuneista syistä aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, joten tuhosin kaiken vanhan materiaalin sen kummempia miettimättä ja naputtelin jo toistamiseen “ensimmäisen postaukseni”. Siitä samaisesta hetkestä alkoi tämän nykyisen blogini tarina.
Nyt – tuhansia postauksia, satoja tuhansia kommentteja ja lukuisia korvaamattomia kokemuksia myöhemmin – oon 24-vuotias nuori nainen, pitkäaikainen yrittäjä ja oman alani asiantuntija. Enpä olisi 14-vuotiaana tyttösenä uskaltanut arvatakaan mihin tää tie voisi mut tulevaisuudessa viedä, enhän tiennyt silloin edes älypuhelimistakaan. Mutta vaikka lukemattomat asiat ovat näiden kuluneiden vuosien aikana muuttuneet ja tietokonekin on nykyään ehjä, niin niin sitä vaan vieläkin naputellaan. Aikamoinen matka, vaikka itse sanonkin.
Sain vähän aikaa sitten kommentin, jossa päiviteltiin sitä, että oliskohan mun jo korkea aika jättää blogihommat muille, kun en pärjää muiden huippulaadukkaalle sisällölle ja se jäi mietityttämään. Ei sen takia, etteikö kommentin sisällössä olisi ollut faktaa, vaan sen, että jonkun mielestä kaikkien saman alan tekijöiden kuuluisi vielä tänäkin päivänä mahtua samaan, kapoiseen muottiin.
Blogimaailma on muuttunut viime vuosina niin kovaan tahtiin, että vähän vähemmänkin heikompaa hirvittää. On ollut mahtavaa nähdä, kuinka vauhdilla nuorten naisten “rakentama” ala on kehittynyt ja kuinka kaikkein sinnikkäimpien ahkeruus on palkittu, sillä se kaikki on uskomattoman kovalla työllä ansaittu. Suurella osalla on sammumaton palo kehittyä, keksiä jatkuvasti uutta sisältöä ja pitää itsensä pinnalla sosiaalisen median loputtomassa meressä uusien aluevaltausten avulla.
Mut se ei missään nimessä oo ainoa oikea tie. Vaikka teenkin tätä elääkseni, niin en (enää) elä tätä tehdäkseni. En halua alkaa kirjoittamaan provosoivia klikkiotsikoita pelkkien numeroiden takia, alkaa tekemään videoita tuoreemman yleisön toivossa, suunnitella elämääni upeiden Instagram-kuvien takia tai aloittaa podcastia, vaikka sellaisten kuuntelemisesta pidänkin. Ja jos se meinaa sitä, etten yllä muiden tasolle, niin se olkoon niin. Jos jotain oon viime vuosina oppinut, niin ainakin sen, että on parasta olla täysin oma itsensä, sillä kukaan muu ei tee sitä paremmin kuin sinä.
Siispä sovitaanko niin, että ollaan jatkossa vähän vähemmän kriittisiä niin itseämme kuin myös muitakin kohtaan? Rohkaistaan, kannustetaan ja innostetaan vähättelyn ja arvostelun sijaan. Tehdään niitä asioita, jotka tuntuu juuri meistä hyvältä, sillä loppujen lopuksi muulla ei oo yhtään mitään väliä. Mä ainakin ajattelin tehdä niin. Sitten kun rakkaasta blogistani joskus aika jättää, niin se tapahtuu vaan ja ainoastaan siitä syystä, että joku toinen asia on vienyt mut mukanaan, eikä siitä, että joku ulkopuolinen toivoisi mun tekevän niin.
Siihen asti: sydäntä lämmittää nähdä, kuinka tällaisessa somesisällön yltäkylläisyyden meressä niin moni löytää tiensä tänne vielä kymmenenkin vuoden jälkeen. Arvostan sitä enemmän kuin osaan (tällä kohtuullisen laajaksi kehittyneellä sanavarastollani) edes ilmaistakaan.
Kiitos. 
