Nyt harmittaa. Niin kovasti, että tänään tuli tirautettua itkutkin.
Eilistä postausta kirjoittaessani pohdiskelin, että mistä sen oikean tunteen tunnistaa. Asuntoja läpi kahlatessani vastaan on tullut kivoja koteja, jotka ovat varmasti oikein hyviä, mutta eivät syystä tai toisesta ole aiheuttaneet sen kummempia tuntemuksia. Tänäkin viikonloppuna kalenterissa oli kourallinen ihan kivojen kotien näyttöjä alueilla, jonne voisin meidät mahdollisesti kuvitella ja odotin niitä kohtalaisen innolla.
Kunnes jotain tapahtui. Eilen illalla tehdessäni lähtöä kohti ystävän kanssa sovittua tapaamispaikkaa päivitin asuntoilmoitussivua ja näin uusimpana jotain, joka sai sisälläni läikähtämään. Enkä edes liioittele – tuntui nimittäin siltä, että tässä se nyt on. Tää on se tunne, jota kaikki ovat tarkoittaneet, ajattelin.
Asunto oli täydellinen. Neliöitä oli juuri sopivasti, pohja mieleinen ja valoa suorastaan tulvi sisään. Ja mikä parasta: se sijaitsi paikalla, jonka ohi käveltyämme oon sanonut monet kerrat, että mun unelma olisi asua juurikin siinä. Soitin välittäjälle empimättä tiedustellakseni, milloin asuntoa pääsisi katsomaan ja sovittiin näyttö heti seuraavalle päivälle. Intoa puhkuen lähdin illanviettoon, jossa en paljon muuta voinut ajatellakaan. Myöhemmin poikaystäväkin innostui asiasta ja jopa vitsaili, että pitäisikö tehdä siitä tarjous samantien. Yritettiin kuitenkin nauttia illasta ja malttaa tähän päivään saakka, vaikka poskia kovasti kuumottelikin.
Aamulla heräsin jo kukonlaulun aikaan, sillä en malttanut nukkua – odotin vaan, että pääsisin jo katsomaan asuntoa. Aikaisen aamulenkin jälkeen koneelle istahdettuani päivitin asuntoilmoitussivua ja jouduin hieraisemaan silmiä huomatessani, että ilmoitus oli poistunut palvelusta. Muutamassa minuutissa kävi ilmi, että asunnosta sokkona tehty tarjous oli hyväksytty heti edellisenä iltana ja näytöt olivat sen vuoksi peruttu. Ja musta tuntui melkein kuin sydämeni olisi särkynyt.
Yritin hakea lohtua naputtelemalla Googleen “kun täydellinen koti menee sivu suun” ja päädyin Jennin aiheeseen liittyvään postaukseen, jonka sanat olivat kuin suoraan omasta päästäni. Tunne oli kuin olikin verrattavissa sydänsuruihin ja siihen valtavaan pettymykseen, joka iskee tilanteessa, jossa kuvittelemasi the one valitseekin sijastasi jonkun toisen. Ehdin jo nähdä meidät kotona, jossa asusteleekin pian joku muu.
Peruin osan tälle päivälle sovituista näytöistä, sillä tunsin jo etukäteen, etten näin pettyneenä pysty olemaan kovin avoimin mielin. Yhtä kävin katsomassa vaan huomatakseni, että vaikka asunto kaunis olikin, niin se ei tuntunut musta miltään. Siispä täytyy jatkaa etsintöjä ja odotella, että tunne tulee uudelleen. Voi olla, että pettymyksen yli pääsemisessä menee hetkinen ja lähiaikoina vastaan tulevia asuntoja tulee verrattua sivu suun menneeseen kotiin, mutta täytyy jaksaa uskoa siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Aamulla se oli lähes mahdotonta, mutta nyt jo vähän helpompaa. Tätä ei oltu tarkoitettu meille ja joku ihanampi vaihtoehto on vasta tuloillaan.
Uumoilin koko ajan, että koska oon tosi herkästi innostuvaa sorttia, niin tällaiseen tilanteeseen joudutaan varmasti ennemmin tai myöhemmin. Pettymykset kuuluvat matkaan ja niitä tulee varmasti vielä lisääkin. Ehkä tarinan opetus oli se, että jos joku tuntuu noin vahvasti oikealta, niin on syytä toimia – vaikka sitten asuntoa näkemättäkin.
Ja jos jotain hyvää, niin ainakaan en joudu enää miettimään miltä sen kuuluisi tuntua. 
