Annika Ollila

Vielä pari sanaa edelliseen postaukseen ja ensiasunnon hankintaan liittyen, sillä halusin jakaa muutamia ajatuksia vielä tuoreeltaan. Lupaan, että kunhan tämä alkuhuuma tästä pian laantuu, niin seuraavat kuukaudet eivät tuu olemaan pelkästään tätä.

Uusi koti on nyt tosiaan löytynyt ja tuntemukset ovat yllättävän sekavat. Innostuneet, jännittyneet, helpottuneet, jopa vähän tyhjät. Niin pitkään suurin osa päivien ajatuksista pyöri jatkuvan tutkimisen, etsimisen ja pohtimisen ympärillä ja nyt yhtäkkiä sitä ei enää tarvitsekaan tehdä. On ollut vaikeaa lopettaa päivittäinen asuntoilmoitusten selailu, kun sitä tuli tehtyä viimeiset puoli vuotta joka ikinen päivä aamusta iltaan – se ehti iskostumaan päähäni niin tiukasti, että välillä oon ajatuksissani napannut puhelimen käteeni, avannut tottumuksesta Oikotien uusimmat ilmoitukset ja vasta siinä vaiheessa havahtunut tekemiseeni. Vaikka myynti-ilmoitusten selailu ja niistä haaveilu onkin ihanaa, niin juuri nyt haluan välttää sitä minimoidakseni kaiken ylimääräisen oisko sittenkin pitänyt tehdä toisin-jossittelun, johon oon muutenkin taipuvainen. Sen sijaan yritän keskittyä selailemaan inspiraatiokuvia toinen toistaan tunnelmallisemmista terasseista ja vertailemaan, että mikä vihreän lukuisista sävyistä olisi kaikkein mieluisin tulevan kodin seinälle.

Sanottakoon tähän väliin, että itse kauppojen järjestely oli kunnon antikliimaksi. Olin jotenkin aina kuvitellut, että ostotarjouksen hyväksymisen jälkeen puettaisiin heti seuraavana arkipäivänä hienot vaatteet päälle, mentäisiin aikuismaisesti pankkikonttoriin ja kaupantekotilaisuus olisi kaikin puolin mahtipontinen ja ikimuistoinen tapahtuma. Sen sijaan näpyteltiinkin puhkikulutetuissa kotivaatteissa pankkitunnukset puhelimeen kuin mitä tavallisinta laskua maksaessa ja… Siinä se sitten olikin. Vallitsevasta tilanteesta johtuen kaikki viralliset asiat hoidettiin digitaalisesti, joka on varmasti monelta osin helpointa ja kuulemma jatkuvasti yleistyvä tapa, mutta jotenkin sitä oli odottanut näin isolta asialta jotain vähän vähemmän arkipäiväistä. Jotain spesiaalimpaa.

Tuleva kotimme on jo valmiiksi kaunis, joten remppasuunnitelmia meidän ei tarvitse tehdä. Oikeastaan se on täysin muuttovalmiissa kunnossa, mutta haluaisin silti tehdä siellä pari pikkuruista muutosta yksittäisten seinien maalauksista vaatekaappien ovien vaihtoon. Ylivoimaisesti eniten on mietityttänyt lattia-asia, sillä kuten oon aiemminkin maininnut, oon haaveillut pitkään juuri tietynlaisesta lattiasta ja nyt kun vihdoin voisin sellaisen saada, niin en ookkaan enää ihan niin varma. Kyseessä ei olisi kovinkaan suuri panostus, mutta se mietityttää kuviteltua enemmän, sillä asunnon nykyinen lattia ei oo itseasiassa kovinkaan kaukana siitä haaveilemastani (kylmän sävyisestä, keskiruskeasta) lattiasta, vaan sävyero on todellisuudessa pieni. Tavallaan mietin, että nyt jos koskaan pääsisin laittamaan kodin juuri haluamani näköiseksi, mutta tavallaan myös, että lattian vaihtaminen noin minimaalisen syyn vuoksi tuntuisi jopa vähän hölmöltä. Jos ero vanhan ja uuden välillä olisi suurempi, niin tuskin miettisin hetkeäkään, mutta nyt tilanne on vähän toinen. Siispä pyörittely ja pohdiskelu jatkukoon.

On samaan aikaan sekä ihanaa että piinaavaa, että tulevaan muuttoon on vielä aikaa. Ihanaa siksi, että ehditään nauttimaan viimeisistä hetkistä keskustalaisina kaikessa rauhassa ja ottamaan kaikki ilo irti siitä, että joka paikkaan pääsee kävellen, suosikkiravintolat näkyvät suurin piirtein ikkunasta ja elämää on mihin tahansa ja milloin tahansa menetkään. Piinaavaa puolestaan siksi, että vaikka tuunkin näitä läpikotaisin koluttuja kotikulmia satavarmasti ikävöimään, niin varmistun päivä päivältä enemmän siitä, että haluan tosi kovasti muualle. Niin kovasti, että olisin valmis ottamaan sen askeleen jo vaikka heti tänään. (Ainakin näin ajatuksen tasolla.) 

Viimeisen viiden vuoden aikana oon asunut kolmessa eri asunnossa vaivaisen 100 metrin säteellä ja täällä vietetty aika on ollut epäilemättä tähänastisen elämäni merkityksellisin ajanjakso. Tästä alueesta on muodostunut oma turvallinen kuplani, jossa lähikauppojen hyllyvälit ja kadulla vastaan tulevat naamat pysyvät vuodesta riippumatta vakiona. Saapuessani tänne uuden kotikaupungin viehätyksestä lumoutuneena, innokkaana nuorena naisenalkuna tunsin, että koko maailma oli mulle avoinna: asuin kauneimmassa talossa, jonka olin koskaan nähnyt ja totuttelin ensimmäistä kertaa yksinolemisen huumaavaan vapauteen. Pian olin kuitenkin ajautunut johonkin aivan muualle kuin olin suunnitellut: epävarmaksi, muihin tukeutuvaksi varjoksi itsestäni, joka ei sinnikkäistä yrityksistä huolimatta tuntunut löytävän omaa paikkaansa. Masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön diagnosoimisesta alkoi vuosien vuoristoratamainen työskentely itseni kanssa ja aloin rakentamaan elämäni peruspilareita uudelleen ihan alusta lähtien. Se vaati enemmän vaivaa ja energiaa kuin olin koskaan uskaltanut kuvitellakaan ja monesti turhauduin siihen, että rakennelmani sortui toistamiseen ja kaikki piti aloittaa lähes alusta. En vielä siinä vaiheessa ymmärtänyt, että aluksi käytössäni olisi pelkät heiveröiset ruuvit ja vasta ajan myötä työkalupakkini täyttyisi toinen toistaan tehokkaammilla rakennusvälineillä. Tähän päivään mennessä oon saanut suhteellisen tuulenkestävän rakennelman aikaiseksi ja vaikka tiedän, että jonain päivänä jokin voimakas myrsky voi viedä sen mennessään, niin tiedän myös, että ainakin mulla on kokonainen pakillinen työkaluja valmiina. Tämä jatkuva työstäminen on kuitenkin yhdistynyt päässäni niin tiukasti näihin kotikulmiin, että välillä pelkkä ajatuskin siitä alkaa uuvuttamaan. Vaikka työskentely ei tuukkaan koskaan täysin valmiiksi, niin muualle muuttaminen tuntuu vähän kuin uuden, tyhjän sivun kääntämiseltä.

Muutama vuosi sitten olin haaveillut omasta kodista ja saanut säästettyä käsirahankin kasaan, mutta ison ostoksen sijaan päädyin käyttämään pennoseni siinä hetkessä parhaalla näkemälläni tavalla: lähtemällä määrittelemättömäksi ajaksi toiselle puolelle maapalloa ja sitoutumalla monivuotiseen terapiajaksoon. Kumpaakaan edellämainituista en vaihtaisi mistään hinnasta, sillä ilman ensimmäistä en olisi nyt ostamassa yhteistä kotia reissussa tapaamani kumppanini kanssa ja ilman jälkimmäistä, no, en rehellisesti sanottuna edes tiedä missä olisin. Tuskin ainakaan tässä. Siitä huolimatta oon aina silloin tällöin miettinyt, että olisinpa saanut ostettua asunnon jo aikaisemmin. Jälkiviisaushan on tunnetusti paras viisaus – silloin kun pääsee helposti unohtamaan, että meillä ihmisillä on tapana toimia aina juuri kuten kyseisessä hetkessä parhaaksi koemme. Silloin se paras mulle oli jotain muuta kuin oma koti.

Nyt pääsen vihdoinkin ottamaan askeleen, jonka oon halunnut ottaa jo pitkään. Oon vasta sisäistänyt, kuinka paljon oon odottanut tämän tapahtumista sitä varsinaisesti tiedostamattani. Ja ihan kuin se ei olisi tarpeeksi suuri juttu jo itsessään, niin sen lisäksi tuntuu siltä, että muualle muuton myötä yksi ovi sulkeutuu ja ihan täysin uusi ovi aukeaa. Saan pitkästä aikaa muutoksen elämääni. Tykkään tutusta ja turvallisesta, mutta aika ajoin sitä kaipaa jotain uutta ja mä oon ollut uuden tarpeessa jo hyvän aikaa.

Luulen, että tämä kaikki iskee meihin toden teolla vasta siinä vaiheessa, kun aletaan pakkailemaan muuttolaatikoita ja saadaan uuden kodin avaimet kätöseen. Vaikka etenkin näin kesäisin toivoisin ajan suorastaan matelevan, jotta pitkään odotetuista sekunnista ehtisi nauttimaan täysillä, niin samaan aikaan toivoisin sen päivän koittavan mahdollisimman pian. Oon valmis uuteen.

PS: Koska raskausuutisia tuntuu nykyään tupsahtelevan vähän jokaisesta tuutista, niin mainittakoon erikseen, että me ei muuteta kyseisestä syystä. Mikäli meille tulisi lähivuosina jonkinlaista perheenlisäystä, niin korkeintaan karvaista ja nelijalkaista ja useimpina päivinä sekin tuntuu liian suurelta sitoumukselta.