Hei taas! Edellisestä kerrasta on näköjään vierähtänyt tovi. Voisinpa sanoa, että aika rientää kun on mukavaa, mutta tällä kertaa kyse on ollut muusta. Instagramin puolelle oon välillä hieman meininkejä päivitellytkin, mutta koneen sain avatuksi vasta nyt.
Viimeinen pariviikkoinen on ollut huolta täynnä, kun normaalisti niin energinen Luka alkoi muutama viikko sitten käyttäytymään itselleen epäominaiseen tapaan. Ensimmäiset oireet laitettiin pelkän väsymyksen piikkiin, eikä luonnollisesti osattu aluksi ajatellakaan muuta, kunnes kuvioihin tuli apaattisuus, hengityksen rohina ja yskä. Kun normaalisti ahne koira ei suostunut pian enää syömäänkään, niin kiiruhdettiin eläinlääkäriin tutkittavaksi ja diagnoosina oli vähän yllättäen keuhkokuume. Tulehdusarvot oli taivaissa, verenkuvassa näytti olevan häikkää ja hetken vaikutti siltä, että jouduttaisiin jättämään raasu sairaalaan yöksi, mutta lähemmässä verinäytteen tarkastelussa kävi onneksi ilmi, ettei tilanne ollutkaan ihan niin kriittinen kuin ensin näytti ja päästiin antibiootit sekä tulehduskipulääkkeet kassissa kotiin parantelemaan. Parin päivän päästä kontrollissa kävi ilmi, että keuhkokuume oli todennäköisesti noussut edellisviikolla päivitetystä kennelyskärokotteesta, mutta ab-kuuri oli lähtenyt nopeasti tehoamaan ja siispä saatiin jatkaa kotona toipumista.
Viikon loppua kohden Luka alkoi voimaan silminnähden paremmin ja rinnassani painanut huoli alkoi pikkuhiljaa kevenemään. Valo tunnelin päässä tuntui olevan jo käsinkosketeltavan lähellä ja energiaa varastoinutta koiraa joutui vähän väliä rauhoittelemaan, ettei meno yltyisi toipumisvaiheessa liian villiksi. Sunnuntaina uskaltauduttiin jo metsään lyhyelle eväsretkelle, jonka aikana huokailin moneen otteeseen, että onpa helpottavaa nähdä rakkaan voivan taas paremmin. Enpä siinä vaiheessa arvannut, että kotiin palatessamme tapahtuisi toinen epäonninen sattumus, kun koira liukastuisi rappukäytävän portaissa satuttaen toisen takajalkansa. Ei menty heti lääkäriin, sillä oireiden perusteella oltiin suhteellisen varmoja siitä, että kyseessä olisi vaan lihaksen revähdys, mutta riipivien huutojen perusteella kipu oli ainakin ajoittain niin kova, että varasin varmuuden vuoksi ensimmäisen vapaan ajan ortopedille. Seuraavat pari päivää kuluivat taas alavireisissä tunnelmissa kipulääkkeen voimalla ja kaikki pahimmat kauhukuvat polvien ja lonkkien pettämisestä ristisiteiden repeämiseen mielessä pyörien. Tänä aamuna päästiin vihdoin lääkärin tutkimuksiin, jossa varmistui, että kyseessä on tosiaan pelkkä revähdys, joka paranee ajan kanssa itsestään. Jalka näyttäisi olevan edelleen hieman kipeä, mutta siitä huolimatta selvittiin lähinnä säikähdyksellä.
Oon ollut viimeiset viikot sydän huolesta niin sykkyrällä, etten oo voinut paljon muuta ajatellakaan. On ollut sydäntäsärkevää katsoa vierestä, kun toisella on ollut niin kurja olla, eikä itse oo voinut tehdä asioille paljonkaan. Normaalisti tasaiset yöunetkin ovat jääneet katkonaisiksi, kun on pitänyt vähän väliä varmistaa, että potilaalla on kaikki varmasti hyvin. Tänään, neljää eläinlääkärivisiittiä myöhemmin, tuntuu pitkästä aikaa siltä, että voin vihdoin vähän hengähtää ja että pahin on jo takana päin (tosin niin ajattelin jo viime sunnuntaina ennen tätä viimeisintä, mutta josko nyt ois ihan oikeesti). Nyt jatketaan vielä muutamia päiviä leväten, tutuimpia lähikortteleita ristiin rastiin talsien ja pidetään sormet tiukasti ristissä sen puolesta, että koipi paranisi pian ennalleen ja viimeisimmistäkin hengitysoireista päästäisiin samalla eroon. Ja myöskin sen, ettei lääkäriin tarvitsisi palata ennen ensi syksyistä hammastarkastusta.
Ensimmäisellä lääkärikäynnillä tarkempaa verikoeanalyysiä odotellessani kuulin, kuinka naapurihuoneessa lääkäri soitti toiselle asiakkaalle niitä kaikkein musertavimpia uutisia ja kurkkua alkoi kuristamaan ajatus siitä, ettei koskaan voi tietää kuinka kauan sitä yhteistä aikaa on lopulta jäljellä. Vaikka kaikki olisi sujunut vuosien aikana kuin oppikirjassa ja lemmikki olisi vaikuttanut terveeltä kuin pukki, niin koska tahansa voi tulla se päivä, jolloin yhteiset hetket päättyvätkin kuin seinään. Oon niin kiitollinen siitä, että meillä se ei tapahtunut vielä ja toivon enemmän kuin mitään, ettei jouduta sitä vielä vuosiin kohtaamaankaan. 
PS: Mikähän siinä muuten onkin, että kaikki tällainen akuutti hätä sattuu aina juuri sunnuntaina, jolloin lääkärikustannukset ovat kaikkein korkeimmillaan? 
