Välillä on tärkeää pysähtyä miettimään mitä kaikkea elämäänsä haluaa sisällyttää ja mahduttaa. Onko se kaikki läsnä jo? (Tuskin.) Jos on, niin good for you! Jos taas jotain puuttuu, niin mitä voisit tehdä toisin? Mistä olisi hyvä luopua, mitä voisit puolestaan haalia lisää? Miten voisit kehittyä paremmaksi versioksi itsestäsi? Kirjasin alle muutamia pieniä muutoksia, joita oon tehnyt kuluneen vuoden aikana oman hyvinvointini lisäämiseksi ja joilla on ollut suuri vaikutus. Yllättävän moni kohdista liittyy tavalla tai toisella siihen kirottuun kädenjatkeeseen, jota myös puhelimeksikin kutsutaan, eikä varmastikaan ihan syyttä…
Vähemmän puhelinta, enemmän tilaa ajatella
Mä oon ollut se tyyppi, joka hapuilee puhelimelle aina silloin, kun asiat eivät luista ihan toivotulla tavalla ja usein myös silloin, vaikka ne luistaisivatkin. Puhelinriippuvainen. Jos ajatukset harhailee, eikä kirjoitus ota oikein tuulta alleen, niin nappaan luurin käteen ja selaan somekanavat läpi. Jos tv-sarjassa tulee tylsistyttävä kohta, niin käsi eksyy puhelimelle automaattisesti. Jos uni ei tuu heti sänkyyn käydessä, niin “kurkkaanpa mitä tuolla puhelimessa oikein tapahtuu” (on muuten tullut huomattua, ettei yleensä mitään näkemisen arvoista). Jossain vaiheessa huomasin päivittäisten puhelimella roikuttujen tuntien venyneen niin järkyttäviin mittoihin, että asiaan oli pakko tehdä muutos ennen kuin menetän järkeni lopullisesti.
Konkreettisin muutos tapahtui siinä vaiheessa, kun kytkin notifikaatiot alkukesän lomareissumme ajaksi kokonaan pois päältä. Ärsykkeitä tulvi ruudulleni keskimäärin 100 päivässä, eli ei kai ihmekään, että luuria tuli kytättyä alvariinsa. Pian huomasin, että maailma ei kaadu, vaikken näkisikään puhelimessa tapahtuvia asioita sillä samaisella sekunnilla vaan silloin, kun sopiva aika on – oikeastaan pakottavan puhelimeentarttumisen tarpeen väheneminen teki elämästä aika paljon mukavampaa. Huomasin jopa unohtavani puhelimen milloin mihinkin pussiin tai nyssäkkään, sillä notifikaatioiden poissaolon takia tuli tunne, ettei siellä edes oo mitään nähtävää. Loman jälkeen päätin jäädä sille samaiselle tielle, enkä oo katunut sitä hetkeäkään. Tällä hetkellä puhelimeni ilmoittaa lukitulle näytölle ainoastaan Whatsapp-viesteistä ja kaiken muun näen vasta, kun itselleni parhaiten sopii.
Vaikka puhelimen parissa vietettyjä minuutteja voisi kiristellä varmasti loputtomiin, niin se ei häiritse elämääni enää samalla tavalla kuin aiemmin. Jätän puhelimen monesti aamu-, päivä- ja iltalenkkien ajaksi kokonaan kotiin (saatan tosin katua sitä siinä vaiheessa, jos joskus unohdan avaimeni kotiin, enkä voi soittaa ketään apuun 😀 ) ja keskityn somen vilkuilun sijaan omiin ajatuksiini. Kirjoittaessani laitan puhelimen käden ulottumattomiin, jotta epävarmuuden iskiessä voin tuulettaa päätäni vaikka leikkibreikillä Lukan kanssa sen sijaan, että häiritsisin jo ennestäänkin takkuilevaa ajatuksenjuoksuani ruudulle lävähtävällä tarpeettoman informaation pläjäyksellä. Iltaisin telkkaria katsellessa jätän puhelimen toiseen huoneeseen, jotta käsi ei hapuile tottumuksesta sen suuntaan, eikä meidän kahdenkeskinen hetki muutu lukemattomien ylimääräisten pyörien häiritsemäksi. On ollut virkistävää sisäistää, etten missaa yhtään mitään, vaikken olisikaan vuorokauden jokaisena hetkenä tavoitettavissa.
Nykyään huomaan ahdistuksenpoikasen alkavan hiipiä luokseni heti, jos jonain löysäily-päivänä jämähdän sohvan nurkkaan selaamaan puhelinta liian pitkäksi aikaa. Stressitaso nousee, keskittymiskyky heikkenee, päätä alkaa särkeä ja olokin alkaa tuntumaan turhautuneelta. Siinä vaiheessa parasta on sammuttaa koko luuri, vetää treenivaatteet päälle ja lähteä ulkoilemaan. Ehkä kliseistä, mutta silti niin totta.
Tärkeysjärjestys kuntoon
Työuupumus ja burnoutit ovat työkeskeiseksi luonnehditun yhteisteiskuntamme vitsauksia, joita ilmenee jatkuvasti yhä nuoremmilla ihmisillä. Aihe on ollut ystäväpiirissäni viime aikoina laajalti esillä ja puheiden perusteella yhä useampi haluaa tavoitella valinnoillaan jatkuvasti parempaa hyvinvointia ja priorisoida työn sijaan itselle merkityksellisiä asioita entistä korkeammalle. Niin myös mäkin.
Päätin, että haluun tehdä tänä vuonna vähän vähemmän töitä ja vähän enemmän mulle tärkeitä asioita. Haluun tähdätä siihen, että kiire on elämässäni enemmänkin poikkeus kuin sääntö ja siihen, etten vietä kaikkia päiviäni töistä stressaantuneena – stressitön ihminen kun on parhaaksi myös läheisilleen. Haluun voida viettää aikaa ystävieni ja perheeni kanssa ilman, että takaraivossa kolkuttelee jatkuvasti joku deadline, jota pitäisi olla tekemässä. Haluun, että välillä on aikaa vaan olla ja ajatella, enkä joudu juoksemaan tukka putkella päivästä ja viikosta toiseen, kunnes yhtäkkiä huomaan, että on aika jäädä eläkkeelle ja elämä vierähtikin ohi ihan huomaamattani.
Taloudellinen vakaus ja vankka puskuritili oli mulle jossain vaiheessa melkein kuin pakkomielle. Koin, että puskuritililläni oli oltava jatkuvasti tietty rahasumma, jotta voin elää rauhassa murehtimatta siitä mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi yllättävä eläinlääkärilasku paisuisi tähtitieteellisiin mittoihin tai läheinen tarvitsisi tiukassa tilanteessa rahallista apua. Rauha oli kuitenkin kaukana tilanteista, joissa ahdistuin “turvatilini” saldon alitettua tietyn summan ja se ohjasi mua hamuamaan jatkuvasti lisää töitä, jotta saisin tilini saldoa kasvatettua ja sen myötä lähitulevaisuuttani turvattua. Näin yrittäjänä ajattelin luonnollisesti myös, että töitä on taottava kun niitä kerran on tarjolla, sillä pian tilanne voi olla aivan toinen.
Tällä hetkellä teen töitä sen verran, että pärjään mukavasti, mutta en ahmi niitä täyttämään jokaista päivääni. Turvatililläni on vähemmän rahaa kuin koskaan aiemmin ja yllättävää kyllä, se ei häiritse eloani lainkaan. Päin vastoin: ylimääräisestä stressaamisesta eroon pääseminen on tehnyt kaikesta aika paljon parempaa. Yllättävät eläinlääkärikulut ei veisi tälläkään hetkellä vararikkoon ja mikäli niitä tulisi lukuisia putkeen (*kop kop kop*), niin lunastaisin vaikka sijoituksiani takaisin itselleni. Asioilla on aina tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Raha on asioiden mahdollistaja, muttei kannata pitää sitä onnellisuuden mittarina.
Jodel – veks
Ennen vuodenvaihdetta päätin poistaa sovelluksen puhelimestani ja oon samalla tiellä edelleen. Siellä oli paljon juttuja, joita suorastaan rakastin (esimerkiksi Pume-koira sekä koirakanava yleensäkin – niitä on ikävä!), mutta enemmän juttuja, jotka aiheutti mulle pahaa mieltä. Lukuisista hauskoista jutuista huolimatta negatiivinen, monesti myös vihamielinen, ilmapiiri sai karvat pystyyn useamman kerran päivässä ja kun päätin heivata ylimääräisen negatiivisuuden elämästäni, niin sovellus sai myös samalla kenkää. Oon saanut päiviini rutkasti lisää aikaa, kun en roiku siellä tuntikaupalla sateenkaaren väristen aloitusten vilistessä silmissäni. Kokonaisfiilis on myös siksi parempi, ettei verkkokalvoilleni pamahda enää jatkuvalla syötöllä inhottavia sanoja itsestäni, ystävistäni ja tutuistani, vaan voin elellä elämääni autuaan tietämättömänä siitä mitä joku kasvoton tyyppi on musta tai tekemisistäni mieltä. Koska fakta on se, että mitä jonkun tuntemattoman ihmisen mielipiteellä on edes loppupeleissä väliä? Ei yhtään mitään. Ja mikään mitä et tiedä ei voi myöskään satuttaa.
Seuraa, jossa tunnen oloni parhaaksi itsekseni
Elämä on liian lyhyt käytettäväksi asioihin, jotka ei tee meille hyvää. Sama koskee ihmissuhteita. Haluan viettää aikani seurassa, jossa tunnen oloni parhaaksi itsekseni. Se tarkoittaa yleensä ystäviä, joiden olemassaolosta saan jotain – oli se sitten hersyvä nauru, mielenkiintoinen keskustelu, mieltä lämmittävä kokemus, hyvä mieli tai vaikkapa vaan tunne siitä, että toinen viihtyy seurassani ja tykkää musta juuri sellaisena kuin aidosti olen. Sellaista on ystävyys, jonka haluan pitää elämässäni. Hyvä ystävyyssuhde on aitoa vuorovaikutusta, rehellisiä mielipiteitä, molemminpuolista hyväksyntää, tiukoissa tilanteissa tsemppaamista, vankkaa luottamusta ja sitä, että soitetaan muulloinkin kuin ainoastaan silloin, kun yhteydenoton takana on jokin ongelma. Sitä, että toinen tuo susta esiin parhaat puolesi. Ja jos joku tuo elämääsi jotain ihan täysin päinvastaista, niin sulla on täysi oikeus olla jatkamatta suhdetta pidemmälle – ethän hyväksyisi sellaista potentiaaliselta seurustelukumppaniehdokkaaltakaan?
Ihmissuhteet ei oo koskaan pelkkää ruusuilla tanssimista ja jokaisessa suhteessa – olipa kyseessä sitten romanttinen tai platoninen suhde – on välillä huonompia ja parempia aikoja. Jokainen meistä painii omien ongelmiensa kanssa, mutta tärkeintä on se, että suhteen osapuolet ovat keskenään tasavertaisia, eikä kumpikaan oo toisen likavesisaavi, johon syljetään pelkästään kaikki mielessä vellova negatiivisuus. Kuluttava ystävyys voi olla tuhoisaa siinä missä parisuhdekin ja pelkkää energiaa vievät ihmissuhteet kannattaa jättää menneisyyteen potematta siitä huonoa omatuntoa.
Instagram-siivouspäivä
Oli pitkään aika, jolloin ahdistuin pelkästään sovelluksen ajattelemisestakin. Mietin pitkään, että haluaisin räjäyttää koko kuvapalvelun taivaan tuuliin, vaikka työni puolesta jouduin käyttämään sitä säännöllisesti. Ihan liian moni näkemäni ja lukemani asia sai mut kyseenalaistamaan kaikkea itsessäni, elämässäni ja ajatuksissani, kunnes jossain vaiheessa päätin, että tilanteen on nyt muututtava, eikä se tuu muuttumaan itsestään. Sen jälkeen pidin kokonaisvaltaisen Instagram-siivouspäivän ja se oli parhaita juttuja aikoihin.
Ensin heivasin pois kaikki ne tilit, jotka aiheutti mulle turhanpäiväisiä ulkonäköpaineita. Siis ne toinen toistaan täydellisemmät beibet, joiden kultaiseksi päivettynyt vyötärö oli korkeintaan pohkeeni paksuinen ja huolellisesti siloitetut pyllynkannikat vilkkuivat vähintään joka toisessa kuvassa. Toiseksi klikkasin unfollow-nappulaa profiileissa, jotka saivat mut kyseenalaistamaan mitä tahansa muuta asiaa elämässäni – esimerkiksi sitä, ettenkö ota elämästäni kaikkea mahdollista irti, kun en vietä jokaista viikkoani eri maissa vallattomasti pomppien, vaan viihdyn kaikkein parhaiten kotona arjessani. Kolmanneksi mykistin sellaisten ihmisten postaukset ja/tai Storyt, joiden seuraamista en voinut kohteliaisuudesta lopettaa, mutta jotka syystä tai toisesta saivat ajoittain savun nousemaan korvistani. Lopuksi aloin seuraamaan sitä mitä oikeasti haluan nähdä: kauniita kuvia postaavia tavallisia tyyppejä, erilaista filmikuvausinspiraatiota, asuvinkkejä normaaleiden vartaloiden päällä sekä ajattelemaan laittavia mietteitä. Juttuja, joista saan jotain itselleni – oli se jokin sitten hyvää fiilistä, inspiraatiota tai vaikkapa kiinnostavia ajatuksia.
Ja tadaa, yhtäkkiä sovelluksesta tulikin aika paljon mukavampi paikka. Sellainen, joka sen mun mielestä kuuluisikin olla. Jos sä et oo vielä tehnyt niin ja Instagram aiheuttaa sullekin yllämainitun kaltaisia tuntemuksia, niin käy tuumasta toimeen – sen tuoman negatiivisuuden tai epämiellyttävien ja riittämättömyyttä aiheuttavien tunteiden ei nimittäin todellakaan tarvitse olla vakio.
Näillä fiiliksillä perjantaihin. Ihanaa viikonloppua! 
