Annika Ollila

 

Bongasin Jonnan blogista hetki sitten tällaisen kivan viikkokatsauslistan ja koska mäkin rakastan listoja kaikissa mahdollisissa muodoissaan, niin en voinut olla nappaamatta tätä itsellenikin. Keksin myös loppuun yhden bonuskyssärin, sillä en voinut sietää paritonta kysymysmäärää 😀 Kuvituksena muutama talvinen kuva viime viikolta – lumisia kuvia ei tullakaan näkemään täällä tän jälkeen vähään aikaan!

 

Mikä oli viikonlopun paras juttu?

Se, että se oli kaksi kertaa tavallista pidempi! En saanut aikaan läheskään niin paljon kuin olin toivonut ja se aiheutti sunnuntaina vähän turhautumista, mutta kokonaisuudessaan viikonloppu oli silti rauhallisen mukava ja ainakin tuli otettua rennosti. Poikaystävä oli koko viikonlopun töissä ja sen vuoksi touhuiltiin Lukan kanssa pääasiassa kahdestaan.

Arvosana viime viikolle?

9,5, koska loma. Levin keväthangilla laskettelua, harvinaista koko perheen yhdessäoloa, paljon hyvää ruokaa (me kokattiin Lapissa herkkuja koko poppoolle), yllättävän sutjakasti sujunut 12-tuntinen ajomatka kotiin ja hoidosta haettu lomalais-Luka, jota oli jo kamala ikävä. Game of Thronesin viimeisen kauden ensimmäinen jakso, paluu keväiseen Helsinkiin ja rentouttaviin pääsiäispyhiin päättynyt viikko kohotti nekin kokonaisarvosanaa hieman. (Viikon arvosana olisi ollut pyöreä 10, jos Luka olisi päässyt meidän mukaan Lappiin, mutta harmiksemme vuokramökki ei sallinut karvaisia perheenjäseniä.)

 

 

Miltä näytät tänään?

Aika tyypilliseltä omalta itseltäni. Naamalla on kevyt meikki (peitevoidetta, aurinkopuuteria, poskipunaa sekä kulmageeliä), tukka on vähän pörrössä ja päällä varsin arkiset vaatteet. Hiukset näytti ilokseni yön jäljiltä niin siedettäviltä, etten joutunut freesaamaan niitä lainkaan – tätä ei oo tapahtunut mulle kovin montaa kertaa sitten curly girl-metodin aloituksen! Yleensä tukka kaipaa edes vähän siloittelua, mutta tänään ajattelin, että tää pörrö on oikeestaan aika kiva.

Päivän suunnitelmat?

Istahdin heti aamutuimaan koneelle naputtelemaan kaksi hoidettavaa hommaa pois alta, kunnes puolen päivän maissa käytiin vapaapäivää viettävän poikaystävän (ja Lukan) kanssa lounaalla Ondan aurinkoisella terassilla. Sovittiin eilen Jennin kanssa, että käydään tänään napsimassa muutamat kuvat ja palasin sieltä äsken kotiin. Tämän postauksen julkaisun jälkeen lähden Lukan kanssa kävelylle ja vähän myöhemmin tänään suuntaan pilatekseen pienen tauon jälkeen. Meillä on ollut näin tiistai-iltaisin tapana pitää Bachelor-katsomo, joten päivä päättynee joko siihen tai oman telkkarin ääreessä syötyyn illalliseen. Mä kokkasin eilen, joten tänään on kumppanin kokkausvuoro!

 

 

Mitä odotat tältä viikolta?

Kaikkein eniten odotan mukavaa arkea, sillä viime viikko meni lomafiiliksissä ja teki jo mieli palata takaisin ruotuun. Huomenna mulla on yksi palaveri, jonka toivon sujuvan hyvin ja torstaina meen parin viikon tauon jälkeen terapiaan, jota sitäkin odotan kovasti. Tuntuu muuten hullulta ajatella, että kolmen vuoden terapiajaksoni päättyy jo muutaman hassun kuukauden kuluttua… Siihen liittyvät fiilikset on tällä hetkellä vähän ristiriitaiset.

Mitä aiot syödä tällä viikolla?

Ostin pari päivää sitten falafeleja (Baban falafelit toimii!), joten kasaan niistä, salaattitarvikkeista, pico de gallo-salsasta, sitruunahummuksesta ja tsatsikista koostuvan lounaskulhon vielä huomenna. Kokkasin eilen myös ihanaa parsarisottoa, jota jäi jäljelle yhden annoksen verran. Niiden lisäksi jääkaapista löytyy tarvikkeet uunifetapastaan, joka on helppoutensa ansiosta meidän uusimpia suosikkeja. Oon tosi iloinen siitä, että oon onnistunut kunnostautumaan ruokapolitiikan kanssa huomattavasti, eikä turhia ravintolakäyntejä tai Wolt-tilauksia oo tullut tehtyä enää läheskään samalla tavalla kuin aiemmin. Lompakko kiittää!

 

 

Jotain, mitä haluat tehdä tällä viikolla?

Tällä viikolla haluan viedä muutaman talvitakin pesulaan, jotta saan paksuimmat rotsit vihdoinkin varastoon. Haluan myös saada lyötyä pienen reissusuunnitelman lukkoon, sillä haluaisin päästä näkemään vaihdossa olevan parhaan ystäväni pitkästä aikaa ja vieläpä kaupungissa, johon oon aina halunnut päästä.

Päivän ilonaihe?

Se, että sain muutaman viikon malttamattoman odotuksen jälkeen mun upouudet rillit vihdoin itselleni! (Kyllä, luitte oikein. Ajattelin kirjoittaa aiheesta lisää ihan lähipäivinä.) Ja se, että sain tänään Redbull-lähetyksen kotiin 😀 Sekin ilahdutti, että ulkona tuntui tänään kesältä. Arvoin lounaalle lähtiessäni, että tuunkohan paleltumaan t-paidassa ja ohuessa farkkutakissa, mutta mitä vielä, mullehan tuli jopa hiki. Täytynee käydä tällä viikolla hakemassa kesävaatteita varastosta.

 

62

10 vuotta sitten olin 14-vuotias teinityttö. Suoritin yläasteen viimeistä luokkaa, ajelin rakkaalla pinkillä Jopollani ympäriinsä ja viiletin päivästä toiseen ruutupaitoihin, pipoihin sekä Converseihin pukeutuen ja Melodican legendaarinen puukkokangaskassi kainalossani keikkuen.

10 vuotta sitten aloin myös kirjoittamaan ensimmäistä blogiani. Olin seurannut muutamia, jo sittemmin edesmenneitä, blogeja lumoutuneena ja uteliaisuuttani päädyin naputtelemaan ihkaensimmäistä postaustani. (Naputtelu taitaa tosin olla tässä kohtaa hieman harhaanjohtava käsite, sillä ensimmäisessä postauksessani oli muutama netistä löytämäni kaunis kuva ja korkeintaan kaksi lausetta.) Ensimmäistä postausta seurasi toinen, kolmas sekä neljäskin ja olin pian koukussa. Pidin blogin kanssa puuhastelusta kovasti ja niin ilmeisesti moni muukin, sillä ihmisiä alkoi virrata sivulleni enemmän ja enemmän ja sivupalkin tilaajamääräluku kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti. Näihin aikoihin en kertonut blogistani koskaan kenellekään, sillä jollain tapaa häpesin sitä, että mitäköhän kaikki ajattelisivat saadessaan kuulla lörpötteleväni elämästäni nettiin.

Sittemmin oon myös ymmärtänyt, että loin blogista itselleni tietynlaisen oman pakopaikan, johon kenelläkään muulla ei ollut pääsyä. Saatoin viettää sen parissa päivittäin tuntikausia ja naputtelin tekstejä oman huoneeni ovi suljettuna, sänkyni reunalla istuen ja isäni vanhan läppärin rikkinäinen näyttö seinään nojaten. En oo muistaakseni koskaan aiemmin kertonut, että meidän perhettä koeteltiin niihin aikoihin kovasti ja taivas meinasi viedä yhden meistä ennen aikojaan mukanaan. En muista siitä ajanjaksosta paljonkaan, niin kovin tiukasti oon sulkenut sen johonkin mieleni perukoille. Sen kuitenkin muistan, etten osannut silloin aavistaakkaan, kuinka käsittämättömän suuri vaikutus kaikella silloin tapahtuneella tulisikaan tulevaisuuteeni olemaan.

Muutaman vuoden kuluttua tilanne oli tasaantunut ja samaan aikaan laitoin blogini toistaiseksi tauolle. Halusin irtaantua tietokoneesta ja kamerasta, mutta alitajunnassani saattoi olla myös jotain sellaista, että vaikeamman ajanjakson jälkeen halusin mahdollisimman kauas jostain muustakin: siitä kyseisestä ajasta muistuttavasta pakopaikastani.

Aikaa kului, kunnes reilua vuotta myöhemmin aloin pikkuhiljaa hivuttautumaan takaisin blogien pariin, ensin muita lukemalla ja lopulta omanikin uudelleenavaamalla. Halusin sattuneista syistä aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, joten tuhosin kaiken vanhan materiaalin sen kummempia miettimättä ja naputtelin jo toistamiseen “ensimmäisen postaukseni”. Siitä samaisesta hetkestä alkoi tämän nykyisen blogini tarina.

 

 

Nyt – tuhansia postauksia, satoja tuhansia kommentteja ja lukuisia korvaamattomia kokemuksia myöhemmin – oon 24-vuotias nuori nainen, pitkäaikainen yrittäjä ja oman alani asiantuntija. Enpä olisi 14-vuotiaana tyttösenä uskaltanut arvatakaan mihin tää tie voisi mut tulevaisuudessa viedä, enhän tiennyt silloin edes älypuhelimistakaan. Mutta vaikka lukemattomat asiat ovat näiden kuluneiden vuosien aikana muuttuneet ja tietokonekin on nykyään ehjä, niin niin sitä vaan vieläkin naputellaan. Aikamoinen matka, vaikka itse sanonkin.

Sain vähän aikaa sitten kommentin, jossa päiviteltiin sitä, että oliskohan mun jo korkea aika jättää blogihommat muille, kun en pärjää muiden huippulaadukkaalle sisällölle ja se jäi mietityttämään. Ei sen takia, etteikö kommentin sisällössä olisi ollut faktaa, vaan sen, että jonkun mielestä kaikkien saman alan tekijöiden kuuluisi vielä tänäkin päivänä mahtua samaan, kapoiseen muottiin.

Blogimaailma on muuttunut viime vuosina niin kovaan tahtiin, että vähän vähemmänkin heikompaa hirvittää. On ollut mahtavaa nähdä, kuinka vauhdilla nuorten naisten “rakentama” ala on kehittynyt ja kuinka kaikkein sinnikkäimpien ahkeruus on palkittu, sillä se kaikki on uskomattoman kovalla työllä ansaittu. Suurella osalla on sammumaton palo kehittyä, keksiä jatkuvasti uutta sisältöä ja pitää itsensä pinnalla sosiaalisen median loputtomassa meressä uusien aluevaltausten avulla.

Mut se ei missään nimessä oo ainoa oikea tie. Vaikka teenkin tätä elääkseni, niin en (enää) elä tätä tehdäkseni. En halua alkaa kirjoittamaan provosoivia klikkiotsikoita pelkkien numeroiden takia, alkaa tekemään videoita tuoreemman yleisön toivossa, suunnitella elämääni upeiden Instagram-kuvien takia tai aloittaa podcastia, vaikka sellaisten kuuntelemisesta pidänkin. Ja jos se meinaa sitä, etten yllä muiden tasolle, niin se olkoon niin. Jos jotain oon viime vuosina oppinut, niin ainakin sen, että on parasta olla täysin oma itsensä, sillä kukaan muu ei tee sitä paremmin kuin sinä.

Siispä sovitaanko niin, että ollaan jatkossa vähän vähemmän kriittisiä niin itseämme kuin myös muitakin kohtaan? Rohkaistaan, kannustetaan ja innostetaan vähättelyn ja arvostelun sijaan. Tehdään niitä asioita, jotka tuntuu juuri meistä hyvältä, sillä loppujen lopuksi muulla ei oo yhtään mitään väliä. Mä ainakin ajattelin tehdä niin. Sitten kun rakkaasta blogistani joskus aika jättää, niin se tapahtuu vaan ja ainoastaan siitä syystä, että joku toinen asia on vienyt mut mukanaan, eikä siitä, että joku ulkopuolinen toivoisi mun tekevän niin.

Siihen asti: sydäntä lämmittää nähdä, kuinka tällaisessa somesisällön yltäkylläisyyden meressä niin moni löytää tiensä tänne vielä kymmenenkin vuoden jälkeen. Arvostan sitä enemmän kuin osaan (tällä kohtuullisen laajaksi kehittyneellä sanavarastollani) edes ilmaistakaan.

Kiitos. 

133