Jos syyskuu vilahti ohi silmänräpäyksessä, niin tää viikko on tuntunut puolestaan loputtomalta. Joka puolella jylläävä syysflunssa nappasi mutkin, joten oon maannut koko viikon kotona kittaamassa flunssanparannusrohtoja ja toivomassa parasta. (Varsin kehnolla menestyksellä tosin.)
On muuten ollut koomista huomata, miten romantisoitu kuva sairastamisesta voikaan välillä olla! Sitä erehtyy helposti kuvittelemaan, että sairastaessahan voi levätä ilman velvollisuuksia, hörppiä vähän teetä söpöihin kotivaatteisiin kietoutuneena, naputella lukuisia blogipostauksia ajan kanssa ja no, ehkä jollekin se onkin sellaista. Mä oon sitä sairastajatyyppiä, joka röhnöttää tahriintuneissa verkkareissa sohvalla nenänpielet niistämisestä rohtuneena, eikä kykene käymään neljään päivään suihkussa tai saamaan suullistakaan ruokaa alas puhumattakaan siitä, että alle kahden metrin päässä olevaa ruutua voisi katsoa ilman jyskyttävää päänsärkyä.
Takana on siis eeerittäin mielenkiintoinen viikko. Pahimpien kuumepäivien, jolloin nukuin käytännössä vuorokauden ympäri, jälkeen oon katsonut aivan liian monta (lue: vähintään 30) jaksoa superkoukuttavaa Jane The Virginiä, niistänyt kaksi ja puoli nenäliinapakettia tyhjäksi, käyttänyt melkein puoli purkillista Bepanthenia korjaamaan edellämainitun aiheuttamia tuhoja, juonut litrakaupalla sitruuna-inkivääri-hunaja -sekoitusta sekä suihkinut kurkkuuni sinkkisuihketta, jonka pitäisi nopeuttaa flunssan oireiden paranemista, mutta jonka alassaaminen on oma haasteensa. Oon myös katsellut, kuinka olohuoneemme ikkunoista avautuvan puiston puut tiputtelevat oranssiksi värjäytyneitä lehtiänsä kilpaa ja arvaillut, milloin joukossa on ensimmäinen kalju puu. Tänhetkisen tahdin mukaan se tapahtunee viimeistään huomenna.
Tänään tuntuu ekaa kertaa koko viikkoon siltä, että pöpö alkaisi pikku hiljaa helpottamaan. Ei pitäisi lähteä vielä höntyilemään, mutta tekee tiukkaa yrittää ottaa iisisti, sillä voimat riittäisivät pitkästä aikaa muuhunkin kuin pelkkään vaakatasossa hengailuun ja sormet suorastaan syyhyävät päästä tekemään ihan mitä tahansa. Jopa kaksi inhokkiasiaani, pyykkien peseminen ja matkalaukun purkaminen, tuntuvat tällä hetkellä suurinpiirtein maailmankaikkeuden kiinnostavimmalta jutulta. Ehkä niistä on hyvä aloittaa. Toivon niin kovasti, että mun flunssa olisi tältä erää sairastettu, jotta pääsisin nauttimaan noista ruskan jämistä edes hetkellisesti ennen kuin viimeisetkin lehdet ovat puiden sijaan maassa. Tän vuoden väriloisto on näyttänyt ihan sanoinkuvaamattoman upealta, mutta toistaiseksi oon voinut ihailla sitä ainoastaan erinäisten ruutujen läpi.
Toivottavasti teidän viikko on sujunut vähän elinvoimaisemmissa merkeissä. Kaunista sunnuntaita!
PS: Meidän maailman paras Luka-herra täytti eilen kuusi kokonaista vuotta 
Oon yleensä kirjoittanut sen kunniaksi synttäripostauksen, mutta tällä kertaa se jäi sattuneista syistä väliin. Sanon siis vaan, että sen olemassaolo tekee mut joka ikinen päivä niin järkyttävän onnelliseksi, että mun sydän on halkeamaisillaan.
