title image

Annika Ollila

Arkinen torstai mun kanssa

 

 

8:00 Herätyskello soi. Tekee mieli pysytellä vielä hetki peiton alla, joten sammutan sen, käperryn kainaloon, suljen silmät ja toivon, ettei kello oo seuraavan kerran niitä avatessani 10…

 

8:15 No ei ollut – kerrankin näin. Nousen ylös, vedän verkkarit päälle ja lähden Lukan kanssa aamukävelylle.

 

8:45 Palataan puolen tunnin lenkin jälkeen takaisin kotiin ja annan herralle pienen aamuruuan, sillä myöhemmin tänään on agilitytreenien vuoro.

 

 

 

 

 

 

9:00 Keitän vettä ja kaadan sen Finrexin-jauheen kanssa mukiin. Istahdan keittiön pöydän ääreen, avaan koneen ja selaan sähköpostit läpi mustaherukan makuista höyryävää juomaa litkien. Tälle aamulle ei oo mitään akuuttia hoidettavaa, joten avaan Lightroomin ja alan käymään läpi päivän postaukseen tulevia kuvia.

 

10:30 Käyn pikasuihkussa freesautumassa, rasvaan kasvot ja palaan takaisin koneen ääreen käsittelemään kuvia. Nappaan jääkaapista Redbullin.

 

11:20 Saan kuvat valmiiksi. Niiden viilaukseen meni yllättävän paljon aikaa, sillä materiaalia oli paljon ja värien kanssa piti temppuilla poikkeuksellisen paljon.

 

11:30 Maha kurnii, joten teen myöhäiseksi aamupalaksi ruisleipää joulukinkulla ja sinapilla. Vietettiin edellisenä iltana “etukäteisjoulua” kolmestaan ja tehtiin sen kunniaksi jouluruokaa, jota jäi vähän ylikin, joten sitä syödään tulevinakin päivinä.

 

 

 

 

 

 

 

11:45 Alan luonnostelemaan ja kirjoittamaan postausta, jonka yritän saada valmiiksi vielä tämän päivän aikana. Juon kupillisen suosikkiteetäni, eli Clipperin sitruuna-inkivääriä.

 

13:20 Kello on sen verran, että täytyy alkaa valmistautumaan. Vaihdan vaatteet ja teen kevyen meikkipohjan, jota oon käyttänyt nyt ilmojen kylmetessä. Mattaiset puuterituotteet on kesän jälkeen vaihtuneet mahdollisimman kosteuttaviin, jotta kasvot saisi edes vähän eloa. Kaivan huulipunahylsyn rippeistä vähän väriä huulille sekä poskille ja mietin, milloinkohan muistaisin hankkia uuden.

 

13:50 Puen takin päälle, laitan kengät jalkaan ja lähden kiireen vilkkaa kohti terapiaa. Alkuperäinen aikani oli tiistaina, mutta se jouduttiin perumaan viime hetkellä – onneksi uusi vapaa aika löytyi näinkin pian. Edellisestä kerrasta oli jo vähän aikaa, joten olin odottanut tätä kuin kuuta nousevaa.

 

 

 

 

 

 

 

14:55 Terapiasessio loppuu ja lähden jatkamaan matkaa. Nälkä on jo kova, olisi pitänyt syödä jotain ennen lähtöä.

 

15:10 Käyn kotimatkalla postissa hakemassa siellä odotelleen paketin. Oon pikanoutovaihtoehdosta erityisen iloinen näin joulun aikaan, kun postit on päivästä toiseen tupaten täynnä. Kävin pari päivää aikaisemmin ostamassa samasta paikasta postimerkkejä, sillä ulkomaille vievät postimerkit oli loppu muualta ja edelläni jonotti yli 30 ihmistä.

 

15:20 Palaan takaisin kotiin ja lenkiltä saapuva poikaystävä + Luka -parivaljakko tulee samalla ovenavauksella sisään.

 

15:30 Avaan koneen, sillä mun päivän agendalla on avata uusi tili. Kaivan siihen tarvittavat asiakirjat, vastailen muutamiin kysymyksiin ja lopulta saan sen valmiiksi.

 

 

 

 

 

 

15:45 Lähdetään yhdessä myöhäiselle lounaalle. Mun tekee mieli kuumaa keittoa, joten päätetään mennä Nam Namiin syömään pho’t.

 

16:20 Ollaan aina supernopeita syöjiä ja naureskellaan monesti sitä, kuinka meidän lounasvisiiteillä ei turhia aikaa hukata – sisään, itse asiaan ja ulos. Tälläkin kertaa oltiin ravintolassa vaan alle puoli tuntia.

 

16:30 Palataan kotiin ja avaan taas koneen jatkaakseni postauksen kirjoittamista. Laitan kuulokkeista keskittymismusiikkia, jota käytän lähes aina kirjoittaessani. Pian täytyy tosin etsiä joku toinen kappale nykyisen vakkarini korvaajaksi, sillä tää alkaa tulemaan satojen kuuntelutuntien jälkeen korvista ulos.

 

 

 

 

 

 

17:50 Saan postauksen juuri sopivaan aikaan valmiiksi. Oon pyöritellyt tekstiä niin kauan, että alan jo itsekin tulla sille sokeaksi – siispä pyydän poikaystävää lukemaan sen läpi ja kertomaan, mikäli siinä on jotain korjattavaa. Postaus saa hyväksynnän, joten julkaisen sen samantien ja jaan sen myös Facebookiini.

 

17:55 Suljen koneen ja alan valmistautumaan lähtöön, sillä tänään on meidän agilitypäivä! Vaihdan vaatteet, nappaan herkkupussin mukaan, pakkaan lenkkarit sekä juomapullon kassiin ja laitan Lukan valmiiksi. Lähdetään 15 minuutin kuluttua ajamaan kohti määränpäätä.

 

18:30 Saavutaan hyvissä ajoin perille Konalaan. Käydään kunnon kävelyllä ennen tuntia, jotta Luka saa haistella ympäristöä rauhassa ja hallissa voidaan keskittyä itse asiaan. Kuuntelen samalla rikosaiheista Jäljillä-podcastia.

 

 

 

 

 

 

19:50 Tunti meni paremmin kuin vähään aikaan ja se oli ilokseni yhtä virheetöntä rataa toisensa perään – harvoin meillä menee näin hyvin, mutta tänkertainen rata oli selvästi Lukan mieleen. Onnistuneista suorituksista tulee vaan aina niiin hyvä fiilis.

 

19:55 Hypätään autoon ja lähdetään kohti kotia. Äskeinen hymyilyttää edelleen. <3

 

20:15 Saavutaan perille. Käyn heittämässä auton avaimet kotiin ja lähdetään samoilla vauhdeilla iltalenkille. Yleensä käydään lenkillä vasta lähempänä yhdeksää, mutta treeni-iltoina käydään kävelemässä vähän aikaisemmin, jotta voimat ei lopu kesken kaiken.

 

 

 

 

 

 

 

20:50 Kotona taas. Vaihdan Lukan veden ja annan sille vielä vähän iltaruokaa – tällä kertaa heitän nappulat hapsuiselle aktivointimatolle, jonka Luka sai edellisenä iltana joululahjaksi.

 

21:00 Sidon hiukset nutturalle ja meen päivän toiseen pikasuihkuun, sillä treeneissä tuli sen verran hiki. Rasvaan kasvot, vaihdan yövaatteet päälle ja vedän villasukat jalkaan.

 

21:15 Kaivan jääkaapista edellisen illan ruokatarvikkeet ja lämmitän itselleni joulukinkkua ja uunijuureksia. Teen lisäksi vähän salaattia ja istahdan sohvalle telkkarin ääreen syömään.

 

 

 

 

 

 

 

21:30 Olin suunnitellut vastaavani vielä eilisen postauksen kommentteihin, mutta en jaksa avata konetta enää tänä iltana. Laitan Sorjosen toisen kauden ensimmäisen jakson pyörimään ja käperryn viltin alle sitä tuijottamaan. Huomaan jännittäväni niin paljon, että joudun välillä laittamaan tv:n äänet pois päältä :-D

 

22:30 Pakko katsoa toinenkin jakso heti perään. Tässä rikossarjassa 2-3 jaksoa käsittelee aina samaa tapausta, joten pelkän yhden jakson katsominen on siis käytännössä mahdotonta….

 

23:30 Nousen sohvalta ja meen pesemään omien hampaiden lisäksi myös Lukan hampaat. Poikaystävä ilmoittaa tulevansa pikkujouluista ihan pian kotiin, joten jään vielä hetkeksi telkkarin eteen. Onpa kello jo paljon.

 

00:15 Meinasin nukahtaa sohvalle toisen kokatessa iltapalaa, eli taidan olla valmis nukkumaan. Meidän nukkumaanmeno on venähtänyt viime päivinä vähän turhan pitkäksi ja niin kävi tänäänkin. Superkoukuttava Sorjonen ei oo tehnyt hyvää mun unirytmille…

 

 

 

Joulun rentouttavin lahjaidea

 

Kaupallinen yhteistyö (palvelu saatu): Float Kallio

 

 

 

 

 

Vuosi sitten tiesin jo hyvissä ajoin, mitä hankkisin poikaystävälleni joululahjaksi. Hän oli puhunut pitkään eräässä podcastissa kuulemastaan rentoutuskellunnasta ja koska toivottujen sekä käytännöllisten lahjojen kanssa ei voi yksinkertaisesti mennä metsään, niin hankin hänelle kolmen kokeilukerran lahjakortin lähistöllämme sijaitsevaan rentoutuskeitaaseen, Float Kallioon. Ja koska olin siinä vaiheessa jo varsin kiinnostunut aiheesta itsekin, niin muutamaa päivää myöhemmin päädyin ostamaan samaisen joululahjan myös itselleni. Kellunnalla oli kuulemani mukaan lukuisia hyviä vaikutuksia: se vähentäisi stressiä, vahvistaisi luovuutta sekä muistia, parantaisi keskittymiskykyä, vähentäisi ahdistuksen sekä masennuksen tunnetta ja nopeuttaisi urheilusuorituksesta palautumista. Kuulosti juuri siltä, että tollainen olisi hyödyllistä itsellenikin.

 

Varattiin heti joulupyhien ja vuodenvaihdehärdellien jälkeen ajat ensimmäisiin kelluntoihimme ja eräänä iltana pian sen jälkeen suuntasin jännittyneenä kohti Itäistä Brahenkatua. En rehellisesti sanottuna oikein tiennyt mitä odottaa, kun edessä oli tunti kananmunan näköisessä, suolalla kyllästetyssä, ärsykkeettömässä vesitankissa. Kävisikö aika pitkäksi? Alkaisiko pieni tila ahdistamaan? Mitä siellä edes kuuluisi tehdä?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Saavuin paikalle noin 10 minuuttia ennen varaamani ajan alkua, kuten ensimmäisellä kerralla on suositeltua. Perille kauniin seesteiseen, tunnelmalliseen “olohuoneeseen” päästyäni istuin alas sohvalle ja mulle kerrottiin tiivistetysti miten homma tulisi toimimaan. Odottelin hetken rauhoittavan taustamusiikin soidessa kaiuttimista, kunnes pian tuli mun vuoro.

 

Siihen aikaan käytössä oli kaksi vaaleaa huonetta (nykyään valikoimasta löytyy myös musta huone), joissa kummassakin oli pukeutumistila, suihku sekä tankki. Itse kelluntatankki on noin 2,5 metriä pitkä ja 1,5 metriä leveä sekä korkea tila, jonka pohjalla on erittäin suolaista, kelluttavaa kehonlämpöistä vettä. Tankin sisältä löytyy painikkeet, joilla valot saa kytkettyä pois sekä päälle. Tankki on aistiärsykkeetön ympäristö, jossa suolaveteen “katoava” keho saa täydellisen lepohetken ja jossa mieli pyrkii luontaisesti kohti meditatiivista tilaa. Riisuin vaatteeni, laitoin korvatulpat korviin, sipaisin vaseliinia pikkuruisiin haavoihin (suolavesi saattaa tuntua muuten ikävältä) ja menin suihkun kautta tankkiin, jossa tulisin viettämään seuraavat 60 minuuttia.

 

Session aluksi sekä lopuksi kaiuttimista kuului rauhoittavaa, hiljaista musiikkia (jos haluat kuunnella sitä koko kellunnan ajan, niin se onnistuu – jos taas vietät aikasi mielummin pelkässä hiljaisuudessa, niin sekin sopii). Vesi tuntui aluksi lämpimältä, mutta pian sitä ei enää edes huomannut, eikä valot sammutettuani sitä edes nähnytkään. Mistään ei kuulunut ääntäkään, mistään ei näkynyt vilaustakaan, eikä vartalokaan tuntenut yhtään mitään. Se tietynlaisen tyhjyyden tunne oli mulle jotain ihan täysin uutta – ainoastaan minä, ajatukseni, eikä yhtään mitään ylimääräistä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ensimmäinen kertani tankissa oli totuttelua. Olin varsin jännittynyt, kuten aina uusia asioita kokiessa ja mietin paljon esimerkiksi ajan kulua – sitä, kauankohan olin jo viettänyt “pimennossa” ja kauan sitä olisi mahdollisesti vielä edessä. Hain mukavinta asentoa kokeilemalla erilaisia jalkojen ja käsien asentoja ja pohdin, enkö todella voisi upota veteen, vaikka kuinka yrittäisin. (No, en voinut. :-D) Loppua kohden tunsin itseni jopa hieman uupuneeksi, sillä jännitys ja uudenlaiseen ympäristöön tottuminen oli vienyt energiaa. Loppumusiikin ensimmäisten sointujen kantauduttua korviini tunsin oloni huojentuneeksi, nousin ylös tankista ja hyppäsin suihkuun peseytymään. En ollut aivan täysin vakuuttunut kokemastani, mutta olin utelias kokeilemaan samaa pian uudelleen, sillä olin jo osannut varautua siihen, että ensimmäinen kerta on monesti aikamoista hakemista ja suositus onkin, että kelluntaa kokeilisi muutamia kertoja saadakseen sen ideasta kunnolla kiinni.

 

Sittemmin ollaan käyty kellumassa lukuisia kertoja ja on tullut huomattua, että jokainen kerta todella on erilainen. Esimerkiksi ajankohta (aamu, päivä tai ilta) ja mielentila vaikuttaa omaan kokemukseeni suuresti – jotkut tykkäävät käydä aloittamassa aamun kellunnalla, jolloin uuden päivän haasteisiin pääsee vireällä ja valppaalla mielellä, kun taas itselleni toimivimmaksi ajankohdaksi on muodostunut vähän rauhallisempi ilta. On ollut kertoja, jolloin oon tuntenut oloni koko kellunnan ajan virkeäksi ja saanut paljon ideoita, jotka oon kirjannut ylös heti tankista pois päästyäni. On ollut kertoja, jolloin oon tuntenut itseni rauhattoman levottomaksi ja poistunut tankista kesken kaiken – välillä ainoastaan tauolle, välillä ihan pysyvästikin. On ollut kertoja, jolloin oon tuntenut leijuvani jossain tyhjässä tilassa, jossa päässänikään ei liiku mitään erityistä. Ja myös kertoja, jolloin oon nukahtanut heti tankkiin päästyäni ja herännyt vasta kellunnan päättymisestä viestivään musiikkiin. Erilaisia kelluntakokemuksia on ollut oikeastaan niin monta kuin kokeilukertojakin. Kaikkia on yhdistänyt kuitenkin se, että niistä on seurannut jotain hyvää – oli se sitten tarpeeseen tullut pään tyhjennys ilman yhtäkään ärsykettä, uusien ideoiden kehittelyyn ja inspiroitumiseen käytetty tunti tai vaikka vaan kokonaisvaltainen latautuminen.

 

Viimeisin kelluntakertani oli viime viikolla, jolloin oltiin varattu ajat keskiviikkoillalle. Olin ollut jonkin aikaa ihan superstressaantunut ja olin sen vuoksi aika varma siitä, etten luultavasti tulisi pääsemään sellaiseen “oikeanlaiseen” mielentilaan laisinkaan, sillä päässäni poukkoili samaan aikaan vähintään tuhat ja yksi asiaa, mutta mitä vielä – sen illan kellunta oli ehkä yksi kaikkien aikojen parhaista kokemistani. Menin tankkiin syke korkealla, kuumissani ja vielä ensimmäisten minuuttien aikanakin mietin epäuskoisesti, että tuleekohan tästä nyt yhtään mitään. Tila tuntui aluksi poikkeuksellisen kuumalta, joten raotin tankin kantta kunnolla (sitä voi halutessaan pitää aukikin), jolloin hieman viileämpi ilma vyöryi sisään ja teki lämpötilasta kerrassaan täydellisen. Pian vajosin huomaamattani johonkin selittämättömään tilaan, jossa olin selvästi hereillä, sillä muistan pyöritelleeni päässä erinäisiä ideoita ja mahdollisia suunnitelmia, mutta tunsin silti olevani jossain aivan muualla. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että rauhallinen taustamusiikki alkoi soimaan viimeisen viiden minuutin alkamisen merkiksi ja samalla tajusin, etten muistanut yhtäkään ideoista tai suunnitelmista, joita olin ihan vasta pyöritellyt. Sillä ei kuitenkaan ollut siinä vaiheessa pienintäkään väliä, sillä tunnin ärsykkeetön oleminen oli tehnyt mulle sen mitä kellunta itselleni parhaimmillaan on – tunsin itseni sen jälkeen täysin stressivapaaksi ensimmäistä kertaa viikkoihin. Ero muutaman tunnin takaiseen itseeni oli liioittelematta kuin yöllä ja päivällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuten näistä kuvistakin ehkä huomaa, niin Float Kallion tilat on kutsuvan kauniit ja ympäristöstä on rakennettu juuri sellainen, johon tekee mieli mennä rentoutumaan. Löhöilymahdollisuuksilla täytetyn olohuoneen ja kolmen tankin lisäksi tiloista löytyy myös niinkutsuttu laittautumishuone, josta löytyy suuren peilin lisäksi mm. hiustenkuivaimia, hiusharjoja sekä hiustuotteita ja esimerkiksi liuta Evolven laadukkaita luonnonkosmetiikkatuotteita. Et siis tarvitse kellumaan mennessäsi mukaan oikeastaan mitään, sillä kaikki tarvittava löytyy paikan päältä. Tarjolla on myös kahvia ja teetä, pientä naposteltavaa, erilaisia kirjoja, lehtiä ja kuunneltavaakin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime vuonna hankin meille joululahjaksi kolmen kokeilun verran rentoutumisaikaa ja näin vuotta myöhemmin suunnataan samaiseen paikkaan aina edelleen, kun mieli sekä kroppa kaipaa totaalirentoutumista – keskimäärin yhdestä kahteen kertaa kuussa. Mikäli konsepti on teille vielä tuntemattomampi, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan – lahjakortti rentoutushetkeen on tosiaan mitä mainioin idea aineettomia lahjoja arvostavalle (tai esimerkiksi stressiin taipuvaiselle) läheiselle. Lisätietoa, joululahjakortit ja kaiken muun tarvittavan löydät halutessasi täältä.  <3

 

 

 

Ulkonäkökeskeisyyden myllerryksessä

 

 

 

 

Oon kirjoittanut blogia pian kymmenen vuotta. Aloitin ollessani vielä pieni, 14-vuotias lapsi, jolla ei ollut pienintäkään hajua mistään ja tässä sitä ollaan edelleen, vähän vanhempana ja fiksumpana tosin. Aika usein tulee mietittyä, että miten ihmeessä mä oon päätynyt tälle alalle ja millaista elämäni tänä päivänä olisi, jos tie olisikin vienyt johonkin muualle. Tai millainen itse olisin, jos olisin jossain vaiheessa kääntynyt edes yhdestä risteyksestä toiseen suuntaan.

 

Jokunen teistä ehkä muistaa sen parin vuoden takaisen episodin, jossa bikinibrändi lopetti pidempiaikaisen yhteistyön erään ruotsalaisen bloggaajan kanssa, sillä tytöstä oli tullut heidän sanojensa mukaan liian paksu olemaan kasvo merkin tuotteille. Ja lienee varmaan sanomattakin selvää, että bloggaaja on – oli myös tapahtumahetkellä – todella hoikka, upeakroppainen nuori nainen, joka olisi ollut mahtava, normaali kasvo lähes mille tahansa brändille. Omistin itsekin kyseisen merkin uikkarit, enkä käyttänyt niitä enää koskaan uudelleen – en halunnut pukea päälleni brändiä, joka koki sopivaksi ajatella ja etenkin näyttää noin häikäilettömästi, että heidän tuotteensa olivat tarkoitettu ainoastaan poikkeuksellisen laihoille vartaloille. Olisipa se lukenut niissä jo kaupassa.

 

Se, mitä pidempi, timmimpi ja virheettömämpi oot, on tällä todella ulkonäkökriittisellä alalla välillä suorassa verrannossa työrintaman menestykseen. Ei oo valitettavasti fiktiota, että syystä tai toisesta tapahtuneen huomattavan laihtumisen jälkeen pr-toimistolle mennessäsi ulkonäköäsi ylistetään maasta taivaisiin, työtarjouksia vaatemerkeiltä alkaa sadella ja sut halutaan joka paikkaan. Ja sitten, kun paino taas jossain vaiheessa palaa normaaliksi, niin tarjouksia tai kutsuja ei välttämättä enää kuulukkaan. Karua, mutta totta. Kaikki pyörii, enemmän tai vähemmän, ulkonäön ympärillä.

 

Nykyään on myös melkein enemmän sääntö kuin poikkeus, että vauhdikkaasti kasvavalla alalla työskentelevä on parannellut “kauneusvirheitään” tavalla tai toisella. Huolettaa suunnattomasti, että niin moni heikomman mediakriittisyyden omaava nuori kasvaa niitä paranneltuja kasvoja ja epärealistisen kapeita uumia ihaillen ilman ymmärrystä siitä, että kaikki harvoin on sitä miltä somessa näyttää – ihan kuin tämän ympäröivän maailman täydellistyminen ei olisi tarpeeksi raakaa jo meille vähän vanhemmillekin. Upean ulkonäön ajatellaan usein olevan verrannossa onnellisuuteen ja koetaan huonommuutta, jos ja kun emme itse pysty näyttämään samalta kuin niissä miljoonien seuraajien ihailemissa kuvissa. Oon sitä mieltä, että kukin tehköön itselleen sen minkä parhaaksi näkee, mutta nimenomaan se kauhistuttaakin, että niin moni kokee sen nykyään tarpeelliseksi. Ja kokisiko, jos silmiemme edessä ei vilisisi jatkuvasti niitä toinen toistaan virheettömämmän näköisiä esimerkkejä? Tarkoitukseni ei missään tapauksessa oo kritisoida ketään, vaan ainoastaan kyseenalaistaa näitä nykymaailman tänhetkisiä normeja.

 

 

 

 

 

 

 

Haluaisin pystyä sanomaan, ettei edellämainitun kaltaiset tapaukset oo vaikuttanut muhun tai itsetuntooni mitenkään, mutta se olisi vale. Itsensä jatkuva kuvaaminen ja kuvien yksityiskohtainen tutkiminen tekee jopa harmillisen tietoiseksi itsestään ja on varmasti suuri syy sille, miksi se tuntuu jatkuvasti vastenmielisemmältä. Kun itsensä parantelu on muuttumassa yhteiskunnassamme normiksi ja työsi on tietyllä tapaa ulkonäöstä riippuvaista, niin huomaat itsekin kyseenalaistavasi sitä, että pitäisikö sunkin kiinnittää “kauneusvirheisiisi” huomiota, sillä muutkin tekevät niin? En esimerkiksi aluksi meinannut julkaista näitä kuvia ollenkaan, sillä vatsamakkarani tulevat niissä esille.

 

Tuntuu jopa vähän nololta myöntää ääneen, että pidän naamastani juuri tällaisena, enkä oikeestaan keksi asioita, joita haluaisin siinä parantaa. Silmiä siristäessäni kulmakarvojeni väliin nousee leveä patti, hymyillessäni poskipäiden iho kurtistuu epämääräisille kuopille ja nauraessani ylähuuleni katoaa miltei olemattomiin, mutta millä mittarilla ne olisi jotenkin huonoja juttuja? Oon suorittanut tänä vuonna hampaideni oikomisprojektia, jonka suurin syy oli valehtelematta täysin turhamainen, sillä olin aina haaveillut suorista hampaista, mutta samalla se toi mukanaan myös positiivisia käytännön asioita – nykyään voin esimerkiksi puraista omenaa ilman selkäpiissäni tuntuvaa vihlontaa siinä missä se ei olisi aikaisemmin tullut kuuloonkaan. Aloin silti miettimään, että olisinko todella kokenut vinot hampaat näin suureksi “ongelmaksi” mikäli en olisi joutunut jatkuvasti katsomaan ja analysoimaan niitä kuvissa ja kuulemaan niiden kritisointia jo reilun yhdeksän vuoden ajan? Täydellisyys on tylsää, mutta alitajuntaamme on tavallaan iskostettu ajatus siitä, että se on jotain mitä kohti pitäisi pyrkiä.

 

En koe olevan erityisen ulkonäkökeskeinen tai pinnallinen ihminen. Pistän ystävien ulkonäkömuutoksia harvoin merkille, eikä se johdu suinkaan siitä, etten keskittyisi heihin täysillä, vaan siitä, että huomioni kiinnittyy johonkin aivan muuhun kuin ulkokuoreen. Kuulen myös mielummin kehuja esimerkiksi luonteenpiirteistäni tai taidoistani kuin ulkoisista piirteistä, johon en voi itse vaikuttaa. Pidän toki vaatteista ja laittautumisesta, mutta mulle ne on välttämättömyyden sijaan enemmänkin mukavaa ajanvietettä aina silloin tällöin – parhaiten kuitenkin viihdyn nahoissani, kun vedän suihkunraikkaana mukavan oloasun päälle. Ulkonäöstään saa ja pitääkin välittää, mutta jos elämä pyörii sen ympärillä kuinka hyvältä missäkin Instagram-kuvassa näyttää, niin sen perimmäisiä syitä olisi ehkä hyvä miettiä.

 

 

 

 

 

 

Kuvat: Anni Korhonen

 

 

Tunnen tällä alalla oloni usein vähän ulkopuoliseksi – joskaan en sillä tavalla, että haluaisin tuntea kuuluvani joukkoon, vaan lähinnä sillä, etten oikein tiedä miten oon eksynyt tänne. En osaa tai halua tuoda itseäni jatkuvasti esille, en koe oloani luontevaksi tuntemattomien kanssa minglatessa, enkä esimerkiksi ota puhujakeikkoja vastaan, sillä pelkkä ajatuskin julkisesta esiintymistä saa kämmeneni hikoamaan. Pidän kirjoittamisesta ja luomisesta, mutta silti välillä tuntuu siltä kuin olisin pöllähtänyt väärään aikaan väärään paikkaan. Nykyäänkin näkee paljon sitä, kuinka yhden ammattiryhmän tekijät rinnastetaan samaan, kapoiseen muottiin ja siitä tulee surullinen fiilis. Yritän monesti välttää työnimikkeeni kertomisesta julkisesti, sillä se saa välillä aikaan reaktion, joka harvoin on erityisen mieltä ylentävä. Silloin tekisi mieli huutaa, ettei mekään olla mikään homogeeninen joukko, vaan jatkuvasti kasvava porukka täysin omanlaisiaan yksilöitä. Älykkäitä, pehmeitä, ulospäinsuuntautuneita, omissa oloissaan viihtyviä, hauskoja, pitkiä, pikkuruisia, karismaattisia, temperamenttisia, rauhallisia, tunteellisia, taitavia, ihailtavia, sosiaalisia, empaattisia, tasapainoisia, värikkäitä, avuliaita, vastuuntuntoisia, ahkeria, tavoitteellisia ja niin paljon muuta. Kukaan meistä ei oo samanlainen ja se on rikkaus, jonka toivoisin monen muistavan ennen kuin blogia kirjoittava mielletään automaattisesti pinnalliseksi ja itsekeskeiseksi tyhjäpääksi, koska “bloggaajat nyt vaan on sellaisia”.

 

Oon kypsytellyt salaa ajatusta siitä, että olisi ihanaa vielä lähitulevaisuudessa tehdä töitä, joissa omalla naamalla, vaa’an lukemalla tai vaatekoolla ei olisi yhtään mitään merkitystä. Ne olisi vaan täysin irrelevantteja yksityiskohtia henkilökohtaisessa minussa, jonka tehtävä ei olisi niistä pienimmässäkään määrin riippuvainen.

 

Mitä ajatuksia aihe teissä herättää?