Kävin tänään terapiassa. Edellisen kerran kävin siellä kuukausi sitten, seuraavan kerran käyn siellä aika tarkalleen kuukauden kuluttua. Ja se kerta on viimeinen kuntoutuspsykoterapiajaksooni kuuluva, sillä sen jälkeen kolmen vuoden pituinen tuettu jakso päättyy lopullisesti. Eletään jänniä aikoja.
Terapiajakson päättyminen tuntuu yhden merkittävän ajanjakson lopulta ja sitä se oikeastaan onkin. Näiden vuosien aikana on tapahtunut paljon ja hyvä niin. Kun miltei kolme ja puoli vuotta sitten hakeuduin pitkän empimisen jälkeen lopulta terapian pariin, olin yksi iso ihmisraunio. Elämäntilanteeni oli monilta osin epävakaa, yöunet oli enemmänkin poikkeus kuin sääntö ja olin melkein kuin varjo aikaisemmasta elämäniloisesta itsestäni. Kärsin uuvuttavista paniikki- ja ahdistuskohtauksista ja rankimman niistä sain eräänä festariyönä lähes päivälleen kolme vuotta sitten. Onnekseni se jäi tältä erää myös viimeiseksi.
Kriittisimpinä aikoina oon käynyt terapeutilla jopa kaksi kertaa viikossa, viimeisen vuoden aikana käyntiväli on ollut useimmiten viikon verran. Viime kuukausien aikana käyntiväliä on harvennettu muutamaan kertaan kuukaudessa ja kuten mainittua, näiden viimeisimpien kertojen välillä on ollut jo kuukauden päivät. Terapeuttini kysyi tänään, josko jätettäisiin seuraava kerta jo sopimatta, mutta halusin vielä yhden tapaamisen, johon voin varautua jollain tapaa henkisesti. Voi olla, että varsinaisen jakson päättymisen jälkeen tuun jatkamaan terapiassa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Voi myös olla, että palaan sinne seuraavan kerran vasta pidemmän ajan päästä, mikäli joku tietty elämäntilanne niin vaatii. Aika näyttää sen sitten myöhemmin.
Tällä hetkellä olo on varma ja siitä kertoo jo sekin, että ollaan yhdessä pohdittuamme nähty parhaaksi pidentää näiden viimeisimpien käyntikertojen välejä näinkin pitkiksi. Ei oo yksinkertaisesti ollut enää tarvetta viikottaiselle terapiasessiolle. Tää seesteisen rauhallinen tunne on tosi jännä, sillä niin kovin pitkään kuvittelin, etten ikinä tulisi olemaan valmis tähän. Ja nyt yhtäkkiä olenkin, eikä säännöllisten tapaamisten loppuminen hirvitä enää eniten maailmassa. Muutos ei tapahtunut todellakaan itsestään, vaan sen takana on ollut järisyttävän suuri määrä aktiivista työskentelyä, lukuisia epämukavuusalueita ja itseni kehittämistä, mutta on palkitsevaa huomata, että se kaikki on kantanut hedelmää. Saan olla ylpeä itsestäni.
Näillä fiiliksillä on hyvä jatkaa.
