Annika Ollila -

Ajatuksia • 19 tammikuun, 2021

Talven lapsen onnenpäivät

Hello!

Vihdoin saatiin kunnon luminen talvi tänne eteläänkin. Viime talven pitkän odotuksen ja sitä seuranneen karvaan pettymyksen jälkeen se tuntuu tällä kertaa entistäkin erityisemmältä.

Oon käynyt viimeisen viikon aivan ylikierroksilla, kun oon ollut tästä talven ihmemaasta pikkulapsen lailla innoissani. Hyvä että oon saanut edes yöuniani kunnolla nukutuksi, kun oon jo iltaisin odottanut sitä, että pääsisin päivän ensimmäiselle kävelylle autioille kaduille. Täällä kaupungin laidalla talvitunnelma on noussut aivan uudelle levelille: kun aiemmin keskustassa asuessamme se oli lähinnä katujen varsille kolattuja likaisia lumiröykkiöitä, hektistä liikennekaaosta ja loputtomasti kuraa rappukäytävässä, niin nyt se on ollut enemmänkin suoraan saunasta tehtyjä lumienkeleitä, hyötyliikuntaa lumikolan kanssa, lumiukkotyöpajoja ja syviä huokailuja naapuruston kauneudelle. Melkein tirautin eilen itkun matkalla luistelukentälle, kun huurteen päällystämät valkoiset puut olivat niin sairaan upea ja lähes epätodellinen näky.

Vuodenvaihteessa muhun meinasi iskeä pieni kateuden piikki, kun kaikki (eli todellisuudessa noin 3 tuttavaani) tuntuivat olevan Lapissa nauttimassa parhaasta talvielämästään ja meillä etelässä satoi vaan loputtomiin vettä. Viime vuodesta oppineena olin jo varovasti totutellut ajatukseen siitä, että talvesta kotona saisi enää vain haaveilla, mutta ei mennyt lopulta kauaakaan ennen kuin se saapui meidänkin ikkunan taakse. Nyt jo pelkkä päiväkävelykin on voinut tuntua pieneltä Lappi-simulaatiolta, kun pakkanen kihelmöi poskilla, lumi narskuu kenkien alla äänekkäästi ja lumen alle hautautuneelle lähilenkkipolullemme on kaivettu yhden mentävä, kapoinen polku innokkaimmille käppäilijöille. Love it.

Juttelin juuri ystäväni kanssa siitä, että ollaan molemmat kuin kävelevät oppikirjaesimerkit kesän ja talven lapsista: siinä missä mä helmikuun lapsena rakastan tällaista kunnon talvea kirpeine pakkaspäivineen, kunnon vaatekerroksiin toppautumisineen, lasketteluineen sekä luisteluineen ja jopa lumitöineen ja valitsisin kauniin (ja kylmän) talvipäivän paahtavan hiostavan kesähelteen yli lähes koska tahansa, niin hän elokuun lapsena pysyttelee paukkupakkasilla visusti sisätiloissa ja viettäisi mieluiten jokaisen päivänsä ilmastossa, jossa ei tarvitse housuja tai kenkiä laisinkaan. Mä nautin suunnattoman paljon siitä, että meillä on neljä sairaan kaunista vuodenaikaa, joilla kaikilla on tarkoituksensa ja jotka kaikki ovat omalla tavallaan ihania. Ennen syksy oli vuodenaikojen ylivoimainen suosikkini ja kevät vähiten lempparini, mutta viime vuosi sai mut rakastamaan kevättäkin ihan uudella tavalla. Nykyään toivoisin eniten, että saataisiin nauttia jokaisesta vuodenajasta oman aikansa, sillä se rytmittää vuoden kulkua yhdeksi samaksi massaksi sumentumisen sijaan – harva jäi varmaankaan kaipaamaan sitä viime talvista, melkein puoli vuotta jatkunutta epämääräistä marraskuuta. Ja jos kesäihmisiä hirvittää kaikkein kireimmät paukkupakkaset, niin tarpokaa läpi talvipäivien sen uskomuksen voimalla, että kylmää talvea seuraa yleensä lämmin kesä. Ennen kuin huomataankaan, niin se kolkuttelee jo ovella.

Mutta siihen asti lisää tätä, kiitos: pakkasia, toppavaatteita, auringonpaistetta ja iltalenkkien varrella tehtyjä lumipesuja. Helmikuun lapsi ei voisi enempää toivoa.

PS: Katsokaa mikä ihana pipo! Tein sen itse, jäin koukkuun neulomiseen, enkä voi enää pitää näppejäni erossa puikoista. Edes silläkään uhalla, että tunnen jo jännetupentulehduksen lähenevän. Send help.

Lifestyle • 14 tammikuun, 2021

Ei yhtään hullumpi vuosi

Tammikuussa haikailin kunnon talven ja lumen perään. Kuljin päivästä toiseen makuupussia muistuttavassa takissa, jonka uumeniin tuntui turvalliselta hautautua. Toista vuotta jatkunut katuremonttimeteli kiristi hermoja ja elin päivästä toiseen vastamelukuulokkeet päässä. Tunne johonkin muualle haluamisesta vahvistui päivä päivältä, jonka seurauksena otettiin ensimmäinen askel kohti asuntohaaveitamme ja sovittiin lainaneuvottelu pankkiin. Söin aivan karmean monta ravintolaillallista – oli synttäreitä, läksiäisiä ja illallisia ilman sen erikoisempaa syytä. Kävin pitkään kammoamassani viisaudenhammasleikkauksessa vain huomatakseni, että olin pelännyt sitä vuosikaudet aivan turhaan. Asuntonäytöissä käymisestä tuli osa arkipäiviäni. Hankin unelmieni kengät, jotka hiertävät kantapääni rakoille vielä tänäkin päivänä. Juhlittiin kolmatta vuosipäiväämme ja mut vietiin yllätysillalliselle (kuvittelin, etten pidä yllätyksistä, mutta taidan sittenkin pitää). Aloitin jokaisen perjantain joogalla ja opin, että jooga voi olla muutakin kuin epämukavissa asennoissa puuskuttamista.

Helmikuussa mieli oli maassa ja oli vähän vaikeaa. Kävelin joka päivä kilometritolkulla meren äärellä. Pakkaspäivien auringonpaiste tuntui maagisen hyvältä ja se antoi energiaa lopputalven selättämiseen. Kävin elämäni ensimmäisessä kasvohoidossa ja lupasin itselleni ottaa sen säännölliseksi tavaksi, mutta se tapa kesti kokonaiset kaksi kertaa. Jatkoin perjantaiaamujen joogaa ja pidin siitä rutiinista kovasti. Käynnistettiin lukupiiri, joka innosti lukemaan enemmän kuin aikoihin. Tykästyin laitepilatekseen ja kävin siellä niin usein kuin raaskin (ihanaa liikuntaa, mutta tosi kallista). Täytin 25, enkä tehnyt syntymäpäivänäni kävelyjä lukuunottamatta yhtään mitään. Sain synttärilahjaksi keramiikkakurssin, enkä olisi voinut parempaa lahjaa toivoa. Jatkoin lukuisissa asuntonäytöissä ravaamista. Löysin unelmieni asunnon, jonka mennessä sivu suun koin suuren suuren pettymyksen, eikä mikään kotiehdokas tuntunut sen jälkeen hetkeen miltään.

Maaliskuussa lähdin pitkäksi viikonlopuksi Amsterdamiin, jonne sovittiin treffit kesken ystäväni vaihtovuoden. Joka päivä satoi ja myrskysi, mutta kaupunki oli upea ja tiesin heti haluavani palata sinne vielä joskus takaisin. Kotiinpaluustani seuraavana päivänä koko maa suljettiin ja jäätiin molemmat määrittelemättömäksi ajaksi kotiin. Vakavasta syystä huolimatta se tuntui jännittävältä, sillä tilanne oli täysin uusi. Kalenteri tyhjentyi päivässä ja kaikki vähäisetkin merkinnät pyyhkiytyivät pois. Laitettiin kodinetsintäprojekti toistaiseksi jäihin, sillä tulevaisuus tuntui kovin epävarmalta. Koluttiin kaikki lähiseutujen ulkoilumaastot läpi koko muun kaupungin tavoin. Harrastukset jäivät tauolle, mutta jatkettiin Lukan kanssa agilitytreenejä omatoimisesti. Sisäistin, ettei talvi saapunut tällä kertaa lainkaan, kun ilmassa alkoi olla kevään tuntua. Aurinko paistoi usein ja se teki kotoiluajanjaksosta huomattavasti helpomman. Lukupiiri jatkui etänä tietokoneen välityksellä. Kävelin paljon, sillä ne oli ainoita hetkiä, jolloin sain tarvitsemani oman ajan yksinäni.

Huhtikuussa kotoilu jatkui ja alkoi pikkuhiljaa valkenemaan, ettei kyse ole ihan mistään parin viikon poikkeusajasta. Tehtiin aikamme kuluksi asioita, joita ei muuten tehtäisi: opeteltiin päälläseisontaa, leivottiin (koko Suomen tavoin) kaikkea mahdollista patongeista leivoksiin, hoivasin viherkasvejani pieteetillä ja hankin maalaustarvikkeet kotiin. Luonto alkoi heräilemään talvilevolta ja kaikkialla oli kaunista. Cliff alkoi harjoittelemaan erästä kappaletta kitaralla ja soitti sitä niin sinnikkäästi, että aika nopeasti pelkkien alkusointujenkin kuuleminen meinasi poksauttaa verisuonen päästäni. Ostin usein kukkia päiviämme ilahduttamaan. Ajettiin vuoden ensimmäistä kertaa mökille ja siellä haravoitiin kämmenemme verille, sillä oltiin niin täynnä intoa samojen seinien sisällä vietettyjen kuukausien jälkeen.

Toukokuussa Luka sairastui yllättäen vakavaan keuhkokuumeeseen. Ei voitu pariin viikkoon lenkkeillä lähipuistoa pidemmälle, joten istuttiin paljon lähirannassa vaan hengittelemässä ja ohikulkijoita katselemassa. Epäonni jatkui, kun heti ensimmäisenä terveenä päivänä potilas liukastui rappukäytävässä ja venäytti jalkansa. Pohdiskeltiin asunnonostoaikeitamme uudelleen ja alettiin päivä päivältä varmistumaan siitä, että halutaan pois keskustasta. Tulevaisuudennäkymien tasaannuttua käynnistettiin etsinnät toistamiseen. Tehtiin eväsretkiä metsiin ja rannoille. Alkoi olla niin lämmin, että ulkona tarkeni hengailla ilman monia vaatekerroksia. Tapasin ystävän kasvotusten ekaa kertaa sitten maaliskuun, kun mentiin turvavälitreffeille ulos. Hankin lisää vihreää hoivattavaa. Jäin koukkuun Kotipizzan tuplapepperoniin valkosipulidipillä (ja rakastan tätä komboa edelleen). Kruisailtiin ympäriinsä upealla kesäautolla. Luonto puhkesi kukkaan ja aurinko paistoi kuin viimeistä päivää. Vietettiin aikaa mökillä, kun ei ollut mitään missä kummankaan pitäisi olla. Palattiin kaupunkiin asuntonäytön vuoksi ja onneksi palattiinkin, sillä siitä asunnosta tuli meidän kodin tuntu. Kuun viimeisenä päivänä poksautettiin oikeaa hetkeä odotellut samppanjapullo, kun ostotarjouksemme meni läpi ja tuntui siltä kuin kivi olisi tippunut sydämeltä.

Kesäkuu oli vuoden parhaimpia. Iloitsin uuden kodin löytymisestä ja voin kaiken kaikkiaan tosi hyvin. Kuun ensimmäisestä päivästä alkoi kolmen kuukauden pituinen odotus siihen, että päästään muuttamaan. Tuntui mukavalta saada viettää vielä viimeinen kesä Kalliossa, vaikka samaan aikaan haaveiltiinkin jo siitä, että päästäisiin omalle pihalle. Käytiin usein ajelemassa uuden kodin ympäristössä ja tutkimassa lähimpiä lenkkimaastoja. Lämpöaalto pyyhkäisi yli kaupungin ja vietettiin paljon aikaa ulkona. Hengailtiin usein riippumatossa ja istuskeltiin puistoissa. Käytiin Suomenlinnassa iltakävelyllä ja päädyttiin extempore-illalliselle ihanaan Adlerfeltiin. Luka nautti leveistä ikkunalaudoistamme vielä kun se oli mahdollista. Osallistuin mummin kanssa dreijauksen intensiivikurssille ja ihastuin dreijaamiseen samantien.

Heinäkuussa aika suorastaan mateli. Muuttopäivä ei tuntunut saapuvan ikinä ja odottelu alkoi turhauttamaan. Vietettiin päiviä Itä-Helsingin upeimpia paikkoja läpi kahlaten. Päätin alkaa astetta huolitellummaksi naiseksi () hankkimalla kynsiini geelilakkaukset. Kävin taas tekemässä keramiikkaa. Vietin yhden kesän hauskimmista viikonlopuista Tampereella ystäväni kanssa syöden, syöden ja vielä vähän lisää syöden. Kotipizza-koukutukseni jatkui. Järjestin Cliffille ylläripäivän synttäriensä kunniaksi – käytiin wakeboardaamassa, Farangissa ja illaksi kasasin hänen lempi-ihmisensä yhteen. Vietettiin jo perinteeksi muodostunut Lintsi-päivä siskosten kesken ja käytiin Taigassa useita kertoja putkeen. Löysin kesän lempijuomani, rosé spritzerin, ja join niitä monta.

Elokuussa alettiin elellä viimeisiä hetkiämme Kalliossa ja odotin malttamattomana muuttoa. Pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin parin päivän varoitusajalla Norjaan telttailemaan. Jännitettiin onko koko Pohjois-Norja retkeilijöitä täynnä, mutta iloksemme saatiin olla tänäkin vuonna aivan omassa rauhassamme. Kotiinpalattuamme alettiin pakkailemaan koko elämäämme laatikoihin. Otin kaiken irti siitä, että asuin vielä kaiken keskellä ja näin usein ystäviä. Otin pitkästä aikaa tatuoinnin, ensimmäisen handpokeni. Aloitin opettelemaan kahvin juomista, jotta pääsisin energiajuomakoukustani eroon. Luka ja rescue-serkku Severi opettelivat varovaisti yhteiseloa. Vein kirppikselle 2/3 vaatevarastostani ja pääsin sopivasti ennen muuttoa lähes kaikesta turhasta eroon. Heitettiin hyvästit Kalliolle ja viiden viimeisen vuoden kotikulmille.

Syyskuussa oli muuton aika. Törmäsin ensimmäisellä aamulenkeillä kauriisiin ja olin pakahtua onnesta kaiken kauneudesta. Vaati totuttelua ymmärtää, että oltiin nyt todella rivitaloasunnon omistajia. 105-vuotias supermummomme nukkui pois ja sytytettiin kynttilä kotona, sillä pandemian vuoksi ei päästy hautajaisiin. Käytiin säännöllisillä lenkeillä Lukan tyttöystävän kanssa, joka asui muuton myötä ihan lähellä. Moni ystävä kävi meillä kylässä ja se ilahdutti, sillä olin murehtinut, että jaksaakohan kukaan raahautua keskustan ulkopuolelle. Uusi keittiö innosti kokkailemaan, vaikka pitikin vielä syödä lattialla. Hankittiin heti ensimmäiseksi terassikalusteet ja ehdittiin viettää ihania alkusyksyn hetkiä omalla pihalla. Aloitettiin jokatorstaiset aamutreenit työhuoneen tyttöporukalla. Ei löydetty sopivaa ruokapöytää, joten päätettiin tehdä sellainen itse.

Lokakuussa koti alkoi hiljalleen löytämään muotoansa. Puut muuttuivat kirkuvan oransseiksi ja tunsin voivani imeä siitä entistäkin enemmän iloa irti nyt, kun koti oli lähempänä luontoa. Jäätiin pahaan Yatzy-koukkuun ja pelattiin sitä jokaisena mahdollisena hetkenä. Kaikki tuntui muuton myötä loksahtelevan paikoilleen ja mieli oli seesteinen. Kävin rautakaupoissa enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä. Sain vihdoin pitkään haaveilemani vihreän seinän, kun maalasin meidän vessan. Luka täytti 7 vuotta ja nautti uudesta pihanomistajan roolistaan täysillä. Löydettiin uusi agilitytreenipaikka ja palattiin pitkän tauon jälkeen viikottaiseen treeniryhmään.

Marraskuussa pandemiatilanne paheni ja kaikki menot hävisivät toistamiseen kalenterista. Vietin todella paljon aikaa kotona ja kuukausi hujahti ohi silmänräpäyksessä. Käytiin treffeillä Albinassa ja oltaisiin haluttu sitä taivaallista tryffelirisottoa ämpärillinen. Torstaisista aamutreeneistä tuli viikkojeni lempihetkiä, vaikka tilanne pakottikin ne omasta olohuoneesta käsin tehtäviksi. Tilattiin nepalilaista vähintään kerran viikossa. Koko kuukausi tuntui olevan pelkkää hyvää tukkapäivää. Pitkän sadejakson jälkeen satoi ensilumi ja saatiin nauttia siitä kokonaisen päivän verran. Palasin liian pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen kellumaan ja muistin heti, miksi olin pitänyt siitä niin paljon.

Joulukuussa otin tosi rennosti. En tehnyt oikeastaan yhtään töitä ja avasin tietokoneen ainoastaan muutaman kerran. Oikomishoitoni tuli vihdoin päätökseensä, kun kävin (vain puoli vuotta myöhässä) hakemassa lopulliset yömuottini hammaslääkäristä. Nautin loputtoman pitkistä illoista sohvalla ja kulutin lempikotihousuni kirjaimellisesti puhki. Päädyttiin viettämään joulu poikkeuksellisesti kahdestaan (tai siis kolmestaan) kotona ja epäilyksistä huolimatta se oli ihanaa – kiireetöntä, rauhallista ja stressitöntä. Vuoden viimeisinä päivinä koukutuin neulomiseen ja sain elämäni ensimmäisen pipon kudottua. Uudenvuodenaattona syötiin tuplajuustohampurilaisia telkkarin edessä, nukahdettiin jo ennen vuoden vaihtumista, enkä olisi halunnut päättää vuottani millään muulla tapaa.

100

Curly girl method • 22 marraskuun, 2020

Luonnonkihara – ihan oma kruununi

Kaupallinen yhteistyö: XZ

Monille tutun sananlaskun mukaan hiukset ovat naisen kruunu. En koe, että hiukset olisivat mikään yleinen kauneuden tai varsinkaan naisellisuuden mittari, mutta ikioma kruununi ne ovat aina olleet.

Paksut hiukset ovat pienestä pitäen olleet suosikkipiirteitäni ulkonäössäni ja tukka onkin aina ollut vahva osa identiteettiäni. Kun pari vuotta takaperin hiukseni alkoivat tippua päästä hormonaalisten muutosten laitettua kropan mullin mallin, niin itsetuntonikin koki kolauksen. Tukassani oli onneksi mistä lähteä, mutta jatkuvasti kasvavien irtohiuskasojen mukana kasvoi myös huoli siitä, että saman menon jatkuessa hiuksia ei olisi pian jäljellä lainkaan. Halusinkin silloin kääntää jokaisen mahdollisen kiven ja perehtyä asiaan kunnolla, jotta en ainakaan itse edesauttaisi hiustenlähtöäni.

En ollut koskaan hoitanut hiuksiani erityisen huolellisesti saati niille sopivilla tuotteilla ja föönaaminen sekä suoristaminen tai kihartaminen olivat joka pesun jälkeinen rutiini, sillä ilman niitä päässä oli kuiva, karhea ja pörröinen korppukasa. Ihan ensimmäiseksi päätin vähentää lämpökäsittelyn minimiin ja samassa rytäkässä törmäsin luonnonkiharan hiuksen hoitoon tarkoitettuun curly girl -metodiin. En useimmiten edes muistanut, että mulla olisi taipumusta luonnonkiharaan, sillä olinhan päivästä toiseen suoratukkainen tyttö. Koska metodin kuitenkin kerrottiin sopivan myös taipuisalle tukalle, niin ajattelin, ettei siinä mitään hävittävääkään ole – vaikka korkkiruuvikiharaa ei lopulta ilmestyisikään, niin ainakin niiden kunto paranisi ja jo pelkästään se olisi pienen vaivannäön arvoista.

Hiustenlähdön seurauksena tukkani ohentui reilun kolmasosan, mutta tilalle sain jotain paljon parempaa. Kun vihdoin lopetin jopa 10 vuotta kestäneen päivittäisen lämpökäsittelyn, hankin oikeanlaiset tuotteet ja aloin totuttelemaan luonnonkiharaani, niin tuntui kuin ihan uusi ovi olisi auennut. Ensimmäistä kertaa vuosiin peilistä näkyi huolettoman sekainen tukka ilman, että olisin tuntenut pakottavaa tarvetta tarttua suoristusrautaan ja muistan ajatelleeni, että tältä tuntuu tuntea olonsa täysin omaksi itsekseen. Samaan aikaan aloin hiljalleen löytämään itseäni myös muilla elämän osa-alueilla ja haluaisin uskoa, että näillä asioilla oli paljonkin tekemistä keskenään: kun itsensä oppii hyväksymään yhdeltä kantilta, niin kaikki muukin alkaa loksahtelemaan pala kerrallaan paikoilleen.

Tänä päivänä oon hoitanut tukkaani sille suotuisalla tavalla noin 1,5 vuoden verran, enkä oo koskaan ollut tyytyväisempi hiuksiini tai tuntenut oloani enemmän omaksi itsekseni kuin päästettyäni luonnonkiharan valloilleen. Suorastaan naurattaa ajatella, että kun vihdoin ja viimein lopetin yrittämästä tehdä hiuksistani jotain mitä ne eivät todellakaan olleet, niin sainkin juuri sellaisen tukan, jollaisen oon aina halunnut ja jollaiseksi oon yrittänyt sitä rautojen avulla väkertää.

Useimpina päivinä kiharani ovat kaukana täydellisistä. (Onko edes sellaista asiaa, kuin täydellinen luonnonkihara? Epäilen.) Välillä ne ovat pörröisempiä ja välillä sileämpiä, välillä laineikkaampia ja välillä käkkärämpiä, välillä lättänämpiä ja välillä taas tuuheampia. On myös päiviä, jolloin laiskottaa, enkä jaksa muuta kuin sutaista hiukset pikaisesti kiinni. Mutta mulle tärkeintä on se, että teen juuri niinkuin kussakin hetkessä parhaalta tuntuu – jonain päivänä se on se huoleton pikanuttura, toisina puolestaan huolellisempi muotoilu. Rakastan nimittäin suunnattomasti niitä päiviä, jolloin hiukset näyttävät parhaalta mahdolliselta itseltään, sillä se tuo mukanaan niin mielettömän itsetuntoboostin, että tuntuu melkein siltä kuin voisin valloittaa tukkani kanssa koko maailman. Se onkin ollut suurin syy sille, miksi hiustenhoidosta on tullut niin tärkeä osa elämääni ja miksi nautin siitä nykyään niin paljon, että harvemmin on päiviä, jolloin en laittaisi hiuksiani yhtään mitenkään. Koska jos noin itsevarman ja suorastaan upean tunteen voi saada noinkin helposti, niin näen sen pienen vaivan oikein mielelläni.

Sittemmin oon myös ymmärtänyt, miksi en koskaan tuntenut oloani täysin omaksi suoraksi pakotetulla tukalla. En oo koskaan ollut se tyyppi, joka olisi aina viimeisen päälle laitettu huoliteltuine meikkeineen, viimeisteltyine kampauksineen ja mietittyine asuineen. Sen sijaan oon useimmiten aivan täysi vastakohta – meikata jaksan harvoin, hiukset saavat elää omaa elämäänsä ja päälle löytää poikkeuksetta ne vaatteet, joissa on mukavinta olla. Siihen tietynlaiseen huolettomuuten luonnonkihara sopii täydellisesti, kun hiussuortuvat saavat rauhassa sojottaa, eikä sadekuurojenkaan tarvitse enää pelätä pilaavan kampausta, sillä ne tekevät siitä jopa entistäkin paremman.

Nykyään mut voi nähdä suoristetulla tukalla muutaman kerran vuodessa ja mitä kauemmin sitä on viettänyt kiharapäänä, niin sitä kummallisemmalta se aina tuntuu. Samaan aikaan olo on jollain tapaa tuttu, sillä siitä tulee niin vahvasti mieleen vanha minä, mutta samaan aikaan en tunne sitä enää yhtään omakseni. Yhtä juttua suorassa tukassa kuitenkin rakastan; sitä, että sormia voi juoksuttaa hiusten läpi. Se on nimittäin asia, josta kiharan kanssa voi ainoastaan haaveilla ja myöskin syy sille, miksi välillä kampaajakäynnin päätteeksi annan silottaa tukkani raudalla.

XZ on lanseerannut tänä vuonna tuotteita, jotka ovat olleet oikein tervetullut lisä kauppojen hyllyille. Viimeisimmät uutuudet, tänä syksynä ilmestyneet XZ Hiusnaamiot sekä XZ Natura Nokkoshoitoaine sujahtivat nopeasti omaan hiustenhoitorutiinini tuotearsenaaliin jäädäkseen. Nokkoshoitoaine sisältää hoitavaa nokkosuutetta ja tuote sopii hyvin co-washiin, eli hoitoainepesuun, mutta sarjasta löytyy myös perinteisempi Nokkosshampoo. Käytän tällä hetkellä Nokkoshoitsikkaa aina hiukset pestessäni, hiusnaamion otan mukaan noin joka kolmannella pesukerralla. Näin talven tullen hiukset kaipaavat tehokkaampaa ja huolellisempaa kosteutusta pysyäkseen pehmeinä ja hyvin hoidettuina, joten hiusnaamiota tulee varmasti kulumaan entistä enemmän. Siksi onkin aivan erityisen mahtavaa, että XZ:n tuoterepertuaarista löytyy nykyään myös tehokkaat hiusnaamiot, sillä hyviä naamioita on usein hankalaa löytää päivittäistavarakaupoista saati varsinkaan kukkaroystävälliseen hintaan.

XZ Natura -sarja on saanut inspiraationsa Suomen luonnosta ja sarjasta löytyy omat tuotteensa niin käsitellyille ja kuiville hiuksille (XZ Natura Kanerva) kuin myös herkälle hiuspohjalle (XZ Natura Koivunmahla). Tuotteiden raaka-aineet ovat vegaanisia ja biohajoavia, eivätkä ne sisällä lainkaan silikonia.

Jokaiselle meistä on varmasti jossain vaiheessa elämäämme sanottu, että ne on vaan hiukset. Totuus kuitenkin on, että suurelle osalle meistä ne ovat lopulta niin paljon enemmän kuin vaan hiukset – ne ovat tapa ilmentää persoonaamme ja parhaimmillaan jopa tärkeä osa identiteettiämme.

Mulle hiukset todella ovat oma kruununi – ja siitä kruunusta saa häpeilemättä nauttia.

PS: Mikäli kaipaat enemmän tietoa ja kokemuksia curly girl -metodista, niin aiempia postauksiani aiheesta löydät tämän linkin takaa. Paljon toivottu video muotoilurutiinistani löytyy puolestaan täältä!

174