En oo pitkään aikaan kirjoittanut mitään henkisestä voinnistani, joten ajattelin vihdoinkin ottaa härkää sarvista ja tehdä asialle jotain. Siitä on kyselty varsin ahkerasti, joten oli jo korkea aikakin kertoa missä tällä hetkellä mennään.
“Having anxiety and depression is like being scared and tired at the same time. It’s the fear of failure, but no urge to be productive. It’s wanting friends, but hate sozializing. It’s wanting to be alone, but not wanting to be lonely. It’s caring about everything then caring about nothing. It’s feeling everything at once then feeling paralyzingly numb.”
Mun piti kirjoittaa aiheesta jo syksyllä, mutta syyskuussa vähän vaikeamman jakson aikaan sain pitkäaikaiselta lukijaltani sähköpostin, joka aiheutti ahdistusta ja epävarmuutta niin pitkäksi aikaa, että menin täysin lukkoon. En yksinkertaisesti pystynyt kirjoittamaan asiasta sanaakaan. En koskaan haluaisi, että jonkun sanomiset tai tekemiset saisi mut jättämään parhaaksi näkemiäni asioita tekemättä, mutta siinä tilanteessa en voinut muuta.
Sähköposti oli pitkä, eikä varmaankaan tarkoitettu pahoittamaan mieltäni, mutta luettuani sen keskellä ruokakaupan käytävää tuntui siltä kuin keuhkoni olisi täyttyneet betonilla. Lähettäjä kertoi olleensa koko elämänsä masentunut, eikä omien sanojensa mukaan voinut ymmärtää miten kukaan tällaisessa täydellisessä elämäntilanteessa oleva täydellinen ihminen voisi olla masentunut – mullahan oli kaikki mitä vaan ikinä toivoa saattaa! Kaikki täydellisestä perheestä täydelliseen kotiin ja täydellisestä vartalosta täydelliseen kumppaniin. Joukoittain rakkaita ystäviä, uskollisia “faneja” ja pitkäaikaisia seuraajia. Ja vaivattoman työn tuottama paksu lompakko, jolla on varaa kustantaa psykoterapia. Lähettäjän oli käytännössä mahdotonta ymmärtää mitä syitä mun kaltaisella ihmisellä voisi olla masennukseen.
Se sai mut tuntemaan elävästi sen, minkä takia en alun alkaenkaan meinannut uskaltaa hakeutua avun pariin: kuvittelin, ettei mulla olisi oikeutta. Aloin jopa hetkellisesti pitämään sitä uudelleen faktana, enkä halunnut kirjoittaa aiheesta sanallakaan, sillä en voinut kuin ajatella, että kuka mä olisin muka aiheesta puhumaan. Sulkeuduin kuoreeni, pyörittelin asiaa päässäni viikkokaupalla ja pian sen jälkeen sain ensimmäisen ahdistuskohtaukseni pitkään aikaan. Sellaisen, jonka aikana tunsin tukehtuvani ja sain soperrettua ääneen ainoastaan sen, etten enää tiedä miten pystyn tähän elämään. Sen sanottuani säikähdin itsekin.
(Sinulle, kirjoittaja: anteeksi, etten koskaan vastannut. Tuntui siltä, ettei mikään sanomani voisi olla tarpeeksi.)
Oon aina ajatellut, että mielenterveysongelmista julkisesti puhuminen on erityisen tärkeää aiheeseen liittyvän stigman vähentämisen takia ja että niin tekemällä voi vähintään auttaa muita samassa tilanteessa olevia, joiden pään sisällä pyörii tismalleen samat ajatukset kuin meillä aikaisemmin. On sanoinkuvaamattoman tärkeää muistaa, että kaikki mielenterveysongelmat – jopa masennukset – on erilaisia ja joka ikinen meistä kokee asiat omalla tavallaan. On totta, että tätä kaikkea voi tuntua vaikealta ymmärtää, mikäli vastaavaa ei oo koskaan kokenut, mutta ihmisten erilaisuudesta huolimatta masennuksesta kärsinyt tietää kyllä millaista helvettiä sen kanssa eläminen voi pahimmillaan olla. Erilaiset lähtökohdat tai syyt ei koskaan, missään tapauksessa, poista sitä faktaa, etteikö mielenterveysongelmat olisi sietämättömän kamalia tai ylipäätään asioita, joista kuka vaan on oikeutettu paranemaan – olipa elämäntilanteesi sitten millainen tahansa.
Harvassa on ne ihmiset, jolla ei voisi olla tai tulla syytä masennukseen – huolimatta siitä, kuinka kiiltävältä ulkokuoremme ikinä näyttikään. Toivoisin niin kovasti, ettei kukaan meistä alentuisi koskaan ajattelemaan, ettei jollain olisi syytä sairastumiseen, sillä emme voi koskaan tietää mitä kenenkin taustalla todella on.
Viime vuosi kokonaisuudessaan oli vaikea.
Voisin verrata tätä kaikkea uintireissuun (ja mainittakoon, että uimataitoni on käytännössä pikkulapsen tasolla). Kaikki alkoi siitä, kun putosin yllättäen jääkylmään, ihan liian syvään veteen. Vajosin sekunnissa uppeluksiin ja pyörin veden alla pitkään, mutta sinnikkäällä räpiköimisellä ja lujalla tahdonvoimalla sain vihdoinkin kammettua itseni haukkomaan happea. Olin lopen uupunut, mutta sydämentykytysten tasaannuttua eteneminenkin alkoi muuttua sujuvammaksi ja pian tuntui jo siltä, että homma alkoi pikkuhiljaa toimia – kädet ja jalat liikkui tasaisen varmaan tahtiin pitääkseen mut pinnalla. Juuri sillä hetkellä joku kuitenkin tarttui mua nilkasta ja nykäisi takaisin vedenpinnan alle niin, että vedin järjettömän paljon vettä väärään kurkkuun. Yritin taas alkaa kauhomaan itseäni sinnikkäästi pinnalle – vartaloni tuntui lyijyltä, mutta happea oli pakko saada. Ja kun taas lopulta onnistuin, niin sama toistui uudelleen. Sata kertaa.
Siltä tää on tuntunut. En oo halunnut puhua tai edes ajatella koko aihetta kovin ahkerasti, sillä on alkanut tuntumaan siltä, että aina kuvitellessani asioiden menevän parempaan suuntaan sanon sen ääneen, jolloin kaikki lähtee luisumaan raiteilta. Melkein kuin “jinxaisin” koko asian myöntäessäni ajatukseni. Tähän vuoteen on mahtunut paljon hyviä, jopa lähes normaalejakin ajanjaksoja, joita on kuitenkin aina seurannut lannistava relapsivaihe ja se on aiheuttanut epävarmuutta tulevasta. Haluaisin olla itsevarmoin ja luottavaisin mielin, mutta entä, jos en pääsekään ikinä takaisin rantaan? Entä, jos normaalit ajanjaksot pitenee jatkuvasti pitenemistään, mutta relapsi palaa aina jossain vaiheessa vetämään maton jalkojeni alta?
Tuettua psykoterapiajaksoa on nyt takana reilut kaksi vuotta kolmesta ja muutaman kuukauden päästä tulee täyteen kolme terapiavuotta kokonaisuudessaan. Aika on mennyt kuin siivillä. Mainitsin jossain vaiheessa siitä, kuinka oon jo nyt miettinyt sen päättymistä vähän pelonsekaisin tuntein. Toki voin jatkaa sitä omakustanteisesti syksyn jälkeenkin aina silloin kun on tarve, mutta eniten luulen pelkääväni sitä, että tuntisin itseni siinä vaiheessa epäonnistuneeksi, sillä en pystynyt parantumaan asetettujen aikarajojen sisällä. Tiedän, että paraneminen on äärimmäisen pitkä prosessi, enkä välttämättä usko, että varsinaista maaliviivaa on edes olemassa, mutta kaikkia ajatuksia on harvoin mahdollista selittää järjellä.
Välillä mietin millaista elämäni olisi tänä päivänä, jos en olisi koskaan sairastunut. Tai jos en olisi koskaan kokenut asioita, jotka on vaikuttaneet nykyhetkeen merkittävästi. Koen, että jokainen kokemamme asia on muokannut meitä omiksi, ihanan erilaisiksi itseiksemme, mutta en silti voi olla miettimättä, että millainenkohan todella olisin?
113
