Annika Ollila

Lukuisten päivien ajan oon yrittänyt muotoilla ajatuksiani sanoiksi. Tavallaan asiaa on enemmän kuin osaisin koskaan selittääkään, tavallaan taas tuntuu kuin olisin kertonut kaiken jo ainakin tuhanteen kertaan. Ehkä juuri se tekeekin tästä niin hankalaa. Miten ikimaailmassa, millään kokemuksella tai kokemattomuudella, voisin osata tiivistää tähänastisen elämäni tärkeimmät ja käänteentekevimmät vuodet muutamaan hassuun virkkeeseen?

Kolme vuotta sitten näihin aikoihin jännitin päivää, jolloin postiluukusta kilahtaisi Kelan kirje. Olin kuntoutuspsykoterapian hakuprosessissa ja takana oli vajaat puolisen vuotta omakustanteista, kognitiivista psykoterapiaa sekä pakollinen psykiatrijakso, josta jäi käteen keskivaikean masennuksen lausunto. Viikkoa myöhemmin sain terapeutiltani ilouutiset tekstiviestitse: tukihakemus oli hyväksytty ja aktiivinen työskentelyjakso voitiin pyöräyttää toden teolla käyntiin.

En varmaan koskaan unohda sitä aikaa, jolloin olin voinut huonosti jo pidemmän aikaa raottamatta vointini taustoja sen tarkemmin ja sain lukea päivittäin kiivasta parjausta siitä, kuinka laiska, saamaton ja kiittämätön olin, koska en kirjoittanut blogiani entiseen malliin, arvostanut sen myötä työtäni ollenkaan ja olin muutenkin poissaoleva. Kerroin masennuksestani ensimmäistä kertaa julkisesti vasta vuotta myöhemmin keväällä 2017, jolloin vointini oli kohentunut hieman. Silloin ajattelin, että suunta olisi ainoastaan ylöspäin, vaikka todellisuudessa edessä oli vielä lukemattomia takapakkeja ja relapsivaiheita. Näin jälkikäteen tuntuu helpottavalta, etten tiennyt niistä vielä silloin.

Näihin vuosiin on mahtunut – niin ällöttävän kliseiseltä kuin se kuulostaakin – paljon. Iloa, onnistumisia ja hyviä hetkiä, mutta vielä enemmän epätoivoa, väsymystä ja kyyneleitä. Suuren osan ajasta oon ollut yksi ihmisraunio, pelkkä harmaa varjo itsestäni. Aina ajoittain tunnelin päässä näkyi sarastavaa valoa ja aluksi se voimaannutti, sillä ajattelin eteneväni toivotulla tavalla. Pian kuitenkin huomasin, että aina valoa lähestyessäni tunneli imaisikin mut täysin odottamatta takaisin synkkyyteen ja se tuntui joka kerta yhtä musertavalta. Että vaikka pistit viimeisetkin voimanrippeesi likoon, yritit parhaasi ja aloit näkemään elämän jo astetta toiveikkaammin, niin seuraavana aamuna saatoit herätä uuteen päivään niin, ettet oikeastaan edes halunnut nousta sängystä ylös. Sen tapahduttua useampaan kertaan aloin kyynistymään ja uskomaan siihen, ettei työskentely välttämättä johtaisikaan mihinkään, vaan lopulta päätyisin aina jossain vaiheessa samaan kuoppaan. Nykyään ymmärrän paremmin, miksi monelle masentuneelle maailmanloppu saattaa tuntua todennäköisemmältä vaihtoehdolta kuin elämän raiteilleen saaminen, sillä se tunneli tuntuu ajoittain päättymättömältä.

Säännölliset terapiakäynnit olivat pitkään arkeni kantava voima ja niiden avulla tunsin selviäväni vaikeimpinakin aikoina päivästä, viikosta ja kuukaudesta seuraavaan. Aina kaikkein syvimpiin vesiin vajotessani mua helpotti tieto siitä, että seuraava terapiasessio oli merkitty kalenteriin ja vaikka kaikki menisikin hetkellisesti päin mäntyä, niin ainakin pääsen sinne ihan pian ja viimeistään silloin helpottaa. Toisinaan puitiin mielen päällä olevia asioita ja akuutimpia ongelmia, toisinaan keskityttiin erilaisiin harjoituksiin ja tehtäviin. Vielä viime vuonna tähän samaan aikaan mietin pakokauhun vallassa sitä päivää, jolloin terapiani ei enää jatkuisikaan. Koin, että tehtävää ja opittavaa olisi niin loputtoman paljon, etten ikipäivänä olisi valmis jättämään viikottaisia käyntejäni menneisyyteen. Pelkkä ajatuskin siitä ahdisti, sillä harvassa oli ne kerrat, jolloin en olisi istunut vastaanottopenkissä itkua tihrustaen.

Mutta niin ne asiat vaan tuppaa ajan myötä järjestymään.

 

Tänä vuonna elämäni palaset ovat alkaneet viimeinkin loksahdella paikoilleen. Oon voinut jatkuvasti paremmin ja uskaltanut sen myötä alkaa vähän toiveikkaammaksi. Oon laittanut ajatuksiani ihan uudenlaiseen järjestykseen, raivannut negatiivista energiaa tuovia elementtejä ronskisti elämästäni ja alkanut taas uskomaan omaan jaksamiseeni. Viimeisten vuosien päätteeksi oon aina huokaissut helpotuksesta niiden jäätyä vihdoinkin unholaan, mutta jo nyt tiedän, että vuosi 2019 on ollut mun. Ja se tuntuu ihan helvetin hyvältä. Vihdoinkin.

Kävin viikko sitten kolmivuotisen jaksoni viimeisessä tapaamisessa. Olin varautunut siihen, että koko istunto menisi kyynel silmäkulmassa, sillä hoitosuhde oli mulle ihan sanoinkuvaamattoman tärkeä, mutta sen sijaan olinkin varsin rauhallisin mielin. Keskustelun aikana tunsin suunnatonta ylpeyttä näiden vuosien aikana tekemästäni ajatustyöstä ja siitä, miten sinnikkäästi oon malttanut opetella ratkaisemaan mieleni oikkuja, vaikka välillä tekikin mieli huutaa, että “mä vihaan näitä harjoituksia” – hyvinä päivinä mielen sopukoihin tunkeutuminen kun tuntui lähinnä muurahaispesän sohimiselta. Kolmen vartin jälkeen astuin aurinkoiselle kadulle hymyssä suin ja tunsin sisimmässäni, että se hetki oli tismalleen oikea kyseisen ajanjakson päättymiselle.

Kokonaisuudessaan tapaaminen ei jäänyt välttämättä viimeiseksi, sillä varattiin seuraava aika marraskuulle. Tällä hetkellä toivon kesän jättämän positiivisen energian ryöpyn ja tänhetkisen tasapainon kantavan mahdollisimman pitkälle tulevaisuuteen, mutta koskaan ei voi olla varma. Voi olla, että tarve puhumiselle iskee ennemmin kuin arvaankaan ja tapaamistani aikaistetaan, mutta voi myös olla, etten koe tarvitsevani tapaamista vielä marraskuussakaan. Vain aika näyttää. Sen kuitenkin tiedän, että todennäköisyys ahdistuksen iskemiselle on huomattavasti pienempi, kun kalenterissa on se yksi pikkuruinen merkintä – vaikka sitten sinne kuukausien päähän. Ja vaikka palaisinkin siihen samaan penkkiin vielä tulevaisuudessa, niin se ei olisi merkki epäonnistumisesta, vaan siitä, että olisin tarpeeksi viisas tekemään kaikkeni hyvinvointini hyväksi.

 

Tästä alkaa ihan uusi ajanjakso elämässäni ja mulla on siitä kutkuttavan ihana fiilis. Itseni ja mieleni kehitysmatka jatkukoon lopun elämääni, mutta ilokseni voin todeta, että koen tällä hetkellä olevani terapiasta saamieni avujen ja keinojen kanssa valmis tekemään sitä matkaa yksin.

Mikäli just sä siellä ruudun toisella puolella kamppailet aiheeseen liittyvien asioiden kanssa, niin haluan muistuttaa, että kaikki todella järjestyy. Tänään tai vielä huomennakaan ei välttämättä tunnu siltä, mutta sunkin päivä tulee vielä. 

100

 

3 päivää, 42 kuvaa.

Mun festarikesä sai viikko sitten parhaan mahdollisen päätöksen, kun vietettiin viikonloppu Flow Festivalilla. Kolmipäiväiseen festarikuplaan mahtui yhteensä 39 käveltyä kilometriä (!), yhdet puistoetkot, muutamia kovasti odotettuja keikkoja (Seinabo Sey, Tame Impala & Robyn oli viikonloppuni odotetuimmat, eikä yksikään pettänyt), kolme Beergerin burgeria, aika monta Backyardilla vietettyä teknofiilistelytuntia, ihanan paljon vanhoja sekä uusia ystäviä, yksi pasta carbonara-tarvikkeiden vuoksi tehty yöllinen kauppareissu, yllättävän pitkiä yöunia ja yhdet pitkälle aamuun kestäneet jatkot.

Viikonlopun line-up ei ollut tänä vuonna rehellisesti sanottuna suosikkini ja esiintyjien listalta löytyi vähemmän pakko nähdä-kategoriaa kuin aikaisemmilla kerroilla, mutta ehkä juuri siksi kolmipäiväinen olikin niin onnistunut. Kun kalenteri ei ollut etukäteen tupaten täynnä keikkoja, niin sitä päätyi helpommin täysin uusien tuttavuuksien pariin, joista yksi lemppareistani oli teksasilaistrio Khruangbin. Vähintään puolet Flow’sta tekee sen ainutlaatuinen tunnelma: iloisia ja hyväntuulisia ihmisiä tulviva festarialue on kaikessa visuaalisuudessaan ja kauneudessaan täysin omaa luokkaansa ja sen jokainen yksityiskohta on tarkkaan mietitty. Tykkään myös siitä, että ensin saatat makoilla nurmikolla tunnelmasta ja toinen toistaan herkullisimmista ruoista nauttien ja heti seuraavassa hetkessä ootkin jo joraamassa mukaansatempaavien teknosointujen tahtiin. Nautin!

Otin pienen riskin, kun jätin järkkärin sekä puhelimen syrjään ja kuvasin koko viikonlopun ainoastaan filmille. Osa kuvista oli vähän vähemmän onnistuneita kuin toiset, kuten filmillä noin yleensäkin, mutta ilokseni 72 kuvan joukosta löytyi kymmenittäin tosi käyttökelpoisia kuvia. Näistä tulee mulle niin hyvä mieli, että tuijottelen näitä hymyssä suin varmaan vielä talvellakin niitä kaikkein ihanimpia kesäpäiviä muistellessa.

Heippa festarikesä, olit oikein onnistunut. Onkohan liian aikaista alkaa jo odottelemaan seuraavaa?

60

Niin se vaan munkin kesäloma päättyi ja on aika palata takaisin sorvin ääreen. Kaikkien näiden viikkojen, seikkailujen ja ajatusten pukeminen tarpeeksi kattaviksi sanoiksi tuntui näin äkkiseltään niin ylivoimaiselta, että päätin aloittaa arjen helpoimmalla mahdollisella lähestymistavalla – kokoamalla yhteen pienen otoksen puhelinkuvia kesältä.

En oo viimeisen 10 vuoden aikana ollut täällä kertaakaan näin vähän kuin tänä kesänä. Tää pieni tauko on ollut ihana, virkistävä ja erityisesti vapauttava, mutta hitto, että näiden ensimmäisten sanojen naputteleminen voikin tuntua haastavalta. Melkein siltä, kuin en olisi eläessäni kirjoittanut mitään kökköä tekstiviestiä pidempää. Oon kuitenkin ollut tänä kesänä niin täydellisen stressittömässä tilassa, etten varmasti aio pilata fengshuitani ahdistumalla heti ensimmäisinä arkipäivinä siitä, ettei kaikki sujukaan samantien yhtä vetreästi kuin siinä kaikkein tuotteliaimmassa flow-tilassa. Siispä täältä tulee kasa kuvia, pieniä sanoja ja kesämuistoja näin ensialkuun. Näillä on helppo aloittaa.

Kiva olla takaisin. (Jos siellä edes on enää ketään, heh.)

 

1. Järjestettiin heinäkuussa pienet brunssibileet poikaystävän synttäreiden kunniaksi. En oo järjestänyt juhlia kahdeksaan vuoteen (!) ja jännitin vatsa kipeänä, että tuleekohan kukaan edes paikalle, mutta turhaan huolehdin: brunssi venähti lopulta yli 12 tunnin pituiseksi ja istuttiin porukalla puistossa vielä seuraavankin vuorokauden puolella. Yksi kesän hauskimmista päivistä, josta muistona on kokonaiset kaksi filmirullallista kuvia – suurin osa niistä jääköön kuitenkin vaan meidän verkkokalvoille.

2. Poistuin mukavuusalueeltani, kun lähdin 15 hengen kanssa mökille ja tunsin koko porukasta entuudestaan vaan kaksi. Mutta arvatkaapa mitä? En kuollut ja oli jopa tosi kivaakin vielä. Kannattaisi ilmeisesti poistua mukavuusalueelta vähän useamminkin.

3. Oon aika onnekas, kun saan herätä tähän näkyyn joka ikinen aamu.

4. Suomenlinnan tuuliset rantakalliot oli paras paikka niiden kaikkein paahtavimpien päivien viettoon. Siellä aurinkorasvan kanssa kannattaa tosin muistaa olla erityisen tarkka, sillä salakavalan tuulen viilentäessä oot kärtsännyt ihosi ennen kuin ehdit edes kissaa sanoa.

 

1. <3 <3 <3

2. Niitä harvoja kertoja tänä kesänä, jolloin oon vetänyt pitkät housut jalkaan.

3. Yksi niistä lukuisista aterioista, joita nautiskeltiin Leblonin terassilla. Leblon on ihan meidän naapurissa ja siellä on tullut vietettyä hetki jos toinenkin – välillä suunnitellusti ja monesti ei-niin-suunnitellusti. Siihen on ollut niin helppo pysähtyä jätskille (tai viinille) vaikkapa kesken päiväkävelylenkin!

4. Pääsin vasta tänä kesänä ensimmäistä kertaa mukaan riippumattojen maailmaan, enkä ihmettele enää lainkaan miksi niitä rakastetaan niin paljon. Viimeistään ensi kesänä haluaisin nukkua jopa yönkin riippumatossa.

 

1. Koko kesäni alkoi tästä kyseisestä päivästä.

2. En tiedä oonko koskaan nähnyt naamaani näin freesinä krapula-aamuna. Tuskin.

3. Herra Lukan elämä on ollut tänä kesänä niiin kovin rankkaa, kun on ollut liikaa kivaa tekemistä, kuten esimerkiksi mökkeilyä ja uimista. Ollapa koira.

4. Kolmen p:n päivä: perjantai, puisto ja pizza. Muistan, että istuskeltiin tossa Jennin kanssa melkein viisi tuntia ja vaikka join sinä aikana yhteensä 1,5 litraa vettä sekä kokiksen, niin hikoilin helteessä niin paljon, ettei pissahätä iskenyt kuin vasta myöhään illalla 😀

 

1. Tää on musta jotenkin tosi ihana kuva.

2. Social Burgerjointin vegeburgeri on paras kasvishamppari, jota oon koskaan maistanut. Se ei näytä tässä kuvassa kovinkaan kummoiselta, mutta uskokaa mua ja maistakaa sitä, jos ette oo vielä tehnyt niin.

3. Elämäni ensimmäiset rapujuhlat oli varsinainen menestys! Yksi parhaista jutuista oli se, että illan alussa jokaisen puhelimet kerättiin kassiin, joka sittemmin piilotettiin ja koko ilta tulikin vietettyä ilman luureja. Ei saatu kuvia, mutta niin paljon enemmän muistoja. Toivottavasti tästä tulisi jokakesäinen tapa.

4. Luka ja koomiset nukkumapaikat, osa 1723.

 

1. Kirjoitin jossain vaiheessa kesää toivovani hartaasti, että ehdittäisiin poikaystävän kanssa pariksi päiväksi mökille rentoutumaan. Ehdittiin kuin ehdittiinkin ja se oli taas varsinainen ruokaretriitti.

2. En oo ostanut tänä kesänä montaakaan juttua, mutta nämä kengät hankin pitkän haaveilun jälkeen. Oon pitänyt niitä sen jälkeen melkein joka päivä!

3. Katsokaa nyt tota ilopilleriä <3

4. Onkohan tää koko kesän ainoa selfie meistä yhdessä?

 

1. Jatkoin viikonlopun Flow-festareilla varsin samalla linjalla kuin tänä kesänä ylipäätäänkin, eli keskityin puhelinkuvien sijaan filmikameraan. Tää oli kuitenkin yksi niistä muutamasta kuvasta, joka löytyi viikonlopun jälkeen luuristani. Saapuisipa filmi pian kehityksestä!

2. Harvoin postaan (tai oikeestaan edes otan) näin ällösöpöjä kuvia, mutten voinut olla julkaisematta tätä ystäväni nappaamaa salakuvaa, sillä mun tukka näyttää tässä niin sairaan hyvältä, että yllätyin siitä jopa itsekin.

3. Flow-viikonlopun kolmannen päivän aamiaispöydästä löytyi kahden ihmisen ruuat: toiselle pizzaa sekä mimosaa, toiselle chia-vanukasta sekä kombuchaa. Voitte arvata kumpi setti oli allekirjoittaneen.

4. Toivon hartaasti, että filmin kuvat viikonlopulta on onnistuneempia kuin tää muu kuvasaldo 😀

 

1. – 4. Tyttöjen rentoutusviikonloppu mökillä oli myös kesän parhaimmistoa. Toisaalta, tuntuu, että melkein kaikki tänä kesänä tapahtunut oli jotenkin poikkeuksellisen ihanaa. Tällaista se elämä voi kai parhaimmillaan olla.

110