Annika Ollila

Eilen illalla päätin, että tänään kirjoitan. En tiennyt, että mistä, mutta kunhan vaan kirjoitan. Siispä täältä pesee.

Oon päässyt jo hetki sitten sen vaiheen yli, jossa koin pakottavaa tarvetta selitellä tai pahoitella tällaista radiohiljaisuutta (kuten blogeissa oli vanhoina aikoina tapana sanoa), mutta tää olkoon nyt jonkinlainen ilmanpuhdistusriitti itseni ja kirjoittamisen välillä. Minä ja blogi ollaan nimittäin tällä hetkellä vähän vaikeasti selitettävässä suhteessa.

Jo pelkästään menneen kuukauden aikana oon luonnostellut valehtelematta kymmentä erilaista postausta – kaikkea kuulumisista viherkasvihullaantumiseen ja arkisesta kuvapläjäyksestä kuluneen vuoden aikana koukuttaneiden sarjojen listaukseen –, mutta yksikään niistä ei oo tullut julkaistuksi. Syitä siihen on monia, mutta painavimmaksi koen sen, että kun kuukausittaisia postauksia ilmestyykin kahdenkymmenen sijaan kaksi, niin niiden kahden haluaisi olevan jotain merkityksellistä, erityistä, kirjoittamisen arvoista. (Vaikka mikä muka ei olisi kirjoittamisen arvoista?) Ja sitten kun ne eivät mitään elämää mullistavaa olekaan, niin julkaisunapin painaminen tuntuu suorastaan vääryydeltä. Kun taas sitä konkreettista tai edes kuvitteellista nappia ei paina hetkeen, niin kynnys vaan kasvaa entisestään – aluksi se on vielä kohtuullisen helposti taklattavissa, mutta pidemmälle edettyään se on jo suuremmankin vuoren huiputtamiseen verrattavissa.

Kaipaan sitä, kun kirjoittaminen oli päivittäinen rutiini, teksti vaan soljui eteenpäin ja sanat ilmestyivät ruudulle vimmatun naputtamisen säestämänä kuin itsestään. Nykyään tuntuu enemmänkin siltä, kuin yrittäisi opetella pyöräilemään uudestaan vuosikymmenien tauon jälkeen ja tässä välissä pyörästä olisikin kehitetty sellainen hutera yksipyöräinen. Tasapainon hakeminen vie kaikki voimat ja horjuminen alkaa nopeasti turhauttamaan. Miten jostain ennen niin itsestäänselvästä ja arkisesta asiasta onkin voinut tulla ajan myötä niin hankalaa?

Tällä hetkellä koen, että kun mulla on tietyn verran aikaa käytettävissä, niin käytän sen blogipostauksen naputtelun sijaan mielummin muiden sisältöjen luomiseen. Miksikö? Siksi, että niistä muista sisällöistä saan niihin käytettyyn aikaan suhteutettuna huomattavasti enemmän irti. Yhden blogipostauksen tekemiseen kuluvalla ajalla saan Instagramissa yli kymmenkertaisesti vastinetta tekemiselleni ja mainittakoon vielä erikseen, etten tarkoita rahaa. Tuntuu huomattavasti tuottoisammalta kertoa aiheesta x muutaman videoklipin tai lyhyen tekstin muodossa ja saada parhaimmillaan lukuisia keskusteluja aikaiseksi sen sijaan, että kirjoittaisin tuntikaupalla blogipostausta, joka jäisi suurimmalla todennäköisyydellä tuntumaan yksinpuhelulta. Tässä jo valmiiksi eristäytyneessä ja yksinäisessä maailmanajassa somekeskustelut ovat olleet mulle aiempaakin suuremmassa arvossa, sillä yksinpuhelua harrastan kotona kaiket päivät muutenkin, eikä se harmillisesti kuulu asioihin, joista varsinaisesti inspiroituisin tai ainakaan energisoituisin.

Jos edellämainittua vuorovaikutusaspektia ei otettaisi lainkaan huomioon, niin pitäisin tästä blogimeiningistä enemmän. Blogi on jostain syystä tuntunut mulle aina erilaiselta paikalta kuin muu sosiaalinen media – syvemmältä, turvallisemmalta, kuin ikiomalta paikalta avata sisintään. Oon pitkään ajatellut, että Instagramissa sitä on jatkuvasti vähän kuin näyteikkunassa, jonka lasin toisella puolen on suurin piirtein koko maailma naapureita, ex-kumppaneita ja sukulaisia myöten, kun taas täällä meillä on “se oma porukkamme”. Faktahan toki on se, että kuka tahansa edellämainituista pääsee yhdellä napin painalluksella tännekin, mutta harvaa kuitenkaan lopulta kiinnostaa niin paljon, että näkisi sen vaivan tänne tullakseen. Saattekohan yhtään kiinni siitä mitä haen takaa?

Kirjoittaminen itsessään on ollut mulle tärkeä harrastus jo tosi pitkään, yli vuosikymmenen ajan. Samalla se on ollut tehokas keino omien ajatusteni jäsentelyyn ja sen jäätyä vähemmälle myös mietteetkin ovat välillä kasaantuneet suureksi, vähän sotkuiseksi sumpuksi, jota on vaikeaa saada avattua järkeviksi lauseiksi. Tällä hetkellä haastavinta kirjoittamisessa on – koomista kyllä – se, etten tiedä mistä aloittaa. Pidemmän hiljaiselon aikana niin paljon kaikkea pientä ja suurtakin on jäänyt sanomatta, että tuntuu lähes ylivoimaiselta tarttua näppäimistöön, sillä kaikki säästä jaarittelua lukuunottamatta vaatisi niin perinpohjaisen alustuksen. Siksi nyt päätin vaan kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa ilman sen kunnianhimoisempia suunnitelmia, sillä eivät ne lukot odottelemallakaan lähde avautumaan.

Itselleni ominaiseen tapaan tekisi mieli jättää tämäkin teksti luonnoksiin “vähän kypsymään” ja odottamaan jotain elämää suurempaa oivallusta, joka ei tälläkään kertaa ilmesty – ainoastaan voidakseni viikkojen kuluttua pyyhkiä jokaisen kirjoittamani sanan pois ja aloittaa alusta vielä entistäkin suuremman kynnyksen kanssa. Se kaipaamani oivallus saa tällä kertaa luvan olla se, että maailma ei toden totta kaadu, vaikka tota julkaise -nappia painaisikin ennen kuin teksti on pölyttynyt luonnoksissa kuukauden päivät. Testataanpa vaikka.

PS: Oon muuten ilahtunut kahdesta asiasta; siitä, että pidemmistäkin postausväleistä huolimatta täällä on edelleen suuren suuri joukko teitä, jotka klikkaavat tänne säännöllisesti uuden luettavan toivossa () sekä siitä, että vaikka usein on kulunut viikkojakin ilman yhden yhtä blogipostausta, niin en oo saanut ainuttakaan kyselyä siitä, että aionko lopettaa kirjoittamisen kokonaan vai mistä kiikastaa. Mikäli joku siellä on sitä kuitenkin miettinyt, niin en tiedä mitä tulevaisuus tuo blogin tai minkään muunkaan suhteen tullessaan, mutta onneksi ei tarvitsekaan tietää. Aika näyttäköön sen, nyt toistaiseksi aion vaan ajelehtia fiilisten mukana.

PPS: Olipa virkistävää sysätä kovin itsekriittisyys edes hetkeksi syrjään ja vaan kirjoittaa mitä mieleen ikinä juolahtaakaan. Pitäisi varmaan ottaa tavaksi.

Kun helmikuun toisella viikolla aloitin naputtelemaan tekstiä näiden kuvien oheen, niin vähänpä tiesin mitä tulevat viikot toisivatkaan tullessaan.

Ensin oli päiviä täynnä onnea ja vailla huolen häivää – mitä kauneimmat, runsaslumiset talvipäivät toivat valtavasti energiaa arkeen ja valo lisääntyi kuin silmissä. Aurinko alkoi muutaman kuukauden talvitauon jälkeen paistaa taas kotiinkin ja jos en ollut ulkona nauttimassa säästä, niin istuskelin kotona vaihdellen paikkaa hiljalleen liikkuvan aurinkopläntin mukaan. Odotin 26-vuotissyntymäpäivääni, hauskojen ideoiden toteuttamista ja kevättalviseen arkeen vaihtelua tuovia pieniä juttuja – eväsretkiä, leffailtoja ja talvilajien parissa vietettyjä hetkiä.

Sitten tuli päivä, jona löydettiin Lukan jalasta pieni patti. Ihan pikkuruinen vain, mutta huolestuttavan kova sellainen. Kun lääkärin tutkimuksissa tuli esiin varovainen epäily kasvaimesta ja lähdin yksin kotiin koiran jäädessä sairaalaan ohutneulanäytteen ottoon, niin päälleni laskeutui epätietoisuuden ja huolen sekainen paksu sumu. Patologin arviota patista piti odotella lähes kaksi viikkoa ja ne tuntuivat pisimmiltä viikoilta koskaan. Oli päiviä, jolloin pystyin kuin ihmeen kaupalla pysyttelemään positiivisin ja jopa luottavaisinkin mielin, mutta myös päiviä, jolloin olin niin lamaantunut, etten saanut ahdistukseltani mitään muuta kuin kauhuskenaarioiden läpikäymistä tehtyä.

Kuun vaihteessa saatiin vihdoin tietää, että epäily osoittautui kuin osoittautuikin oikeaksi ja patti todella oli kasvain. Mitä todennäköisimmin hyvälaatuinen sellainen, mutta kasvain leikattaisiin pian pois ja vasta sen jälkeen selviäisi enemmän. Se oli kiinnittynyt vähän hankalaan paikkaan, sillä pienen koiran kapoisessa jalassa ei ole paljonkaan massaa poisleikattavaksi, mutta yritin olla murehtimatta sitä liiaksi. Ei auttanut kuin pitää sormet tiukasti ristissä ja toivoa parasta. Patista huolimatta Luka oli yhtä iloinen ja energinen itsensä kuin normaalistikin ja jos toimenpiteitä varten ajeltuja koipia tai itse pattia ei huomaisi, niin minkään ei edes tietäisi olevan vinksallaan. Se toi itsellekin edes pikkuriikkisen mielenrauhaa, sillä jos tilanne olisi ehtinyt äitymään pahaksi, niin se näkyisi varmasti voinnissakin.

Ensimmäisestä eläinlääkärikäynnistä lähtien jossain mun rinnan ja nielun välissä tuntui olevan pala, joka painoi välillä niin kovasti, etten meinannut henkeä saada. Rintaa puristi, kurkkua kuristi ja kyyneleet kihosivat silmiin monta kertaa päivässä. Usein silloin Luka tuli tiukasti kylkeen kiinni ja kuivasi kyyneleeni ihan kuin sanoakseen, että “älä huoli, kaikki menee kyllä parhain päin”. Kunpa me ihmisetkin osattaisiin olla edes vähän enemmän koirien kaltaisia: elää hetkessä, nauttia jokaisesta päivästä täysillä ja olla murehtimatta tulevaa. Kaikki menee kyllä parhain päin, hoin itselleni. On pakko mennä.

Nyt, muutama viikko patin löytämisen jälkeen, kasvain on viimeinkin leikattu pois ja pääni sisäinen sumukin alkanut sen myötä pikkuhiljaa hälvenemään. Leikkaus sujui hienosti ja nyt aluillaan on parin viikon pituinen toipilasvaihe, joka yritetään viettää koiraa silminnähden harmittavasta lenkkikiellosta sekä suurta inhoa aiheuttavasta kaulurista huolimatta mahdollisimman mukavissa merkeissä. Kahden viikon päästä on tikkien poiston aika ja samoihin aikoihin saadaan patologilta analyysi poistetusta patista – siitä, mitä se nyt lopulta olikaan, miten hyvin se saatiin poistettua ja että riittikö leikkaus vai pitääkö jatkohoitoa alkaa suunnittelemaan.

Oon tyhjentänyt kalenterini ja ottanut vähän vapaata, sillä suurimman osan ajasta on tuntunut mahdottomalta saada mitään järjellistä ajateltua saati sitten kirjoitettua. Sen sijaan oon viettänyt tavallistakin enemmän aikaa Lukan kanssa, sillä viime viikkojen tapahtumaketju muistutti taas siitä, ettei koskaan voi tietää milloin viimeinen yhteinen hetki koittaa. Parhaassa tapauksessa ei vielä pitkään, pitkään, pitkään aikaan, mutta sen tiedän varmaksi, että kun niin joskus tapahtuu, niin ajankohdasta riippumatta se tulee tuntumaan aivan liian varhaiselta. Onneksi sen aika ei ollut vielä, vaikka niissä kaikkein synkimmissä hetkissä ehdinkin jo niin pelätä.

Me jatketaan nyt sairaslomailua, halailua ja pidetään sormet tiukasti ristissä sen puolesta, että saataisiin patologilta parhaimpia mahdollisia uutisia Palataan seuraavan kerran toivottavasti vähän iloisemmissa merkeissä. Valoisaa maaliskuuta!