Curly girl -metodia on nyt takana vajaan kolmen kuukauden verran ja tässä ajassa tietoisuus metodista on suorastaan räjähtänyt. Alkuvuodesta aiheeseenliittyvään Facebook-ryhmään liittyessäni mukana oli vajaat 7000 jäsentä ja nyt jäsenmäärä on jo kymmenkertaistunut. Lehdet ja nettisivut ovat curly girl -artikkeleita pullollaan, kun taas kauppojen tuotehyllyt ovat ammottaneet puolestaan tyhjyyttään. Aihetta käsitteleviä aiempia postauksiani on luettu tähän mennessä yhteensä jopa 150 000 kertaa (!!!) ja toisin kuin vanhempien postausten kanssa yleensä, niiden lukukerrat kasvaa edelleenkin melkein 15 000 klikillä viikossa. Kreisi juttu! Mua pyydettiin jopa Huomenta Suomen metodia käsittelevään jaksoon haastateltavaksi, mutten harmikseni päässyt paikalle.
Ja mä kun vielä mietin, että kiinnostaakohan nää kiharahöpinät ketään – tilastojen perusteella ne kiinnostaa nimittäin enemmän kuin mikään muu aikoihin. Siispä täältä taas pesee!
vasemmalla maaliskuun alussa ennen metodia, oikealla toukokuun puolessa välissä 3. päivä pesun jälkeen
Mun alku metodilla lähti yllätyksekseni käyntiin varsin jouhevasti. En kokenut suurempia ongelmia esimerkiksi pesuvälin pidentämisen kanssa (aiemmin olin tottunut pesemään tukkani joka toinen päivä) ja totuin uusiin rutiineihinkin tosi pian. Olin suorastaan rakastunut uuteen kiharapehkooni, joskin podin samaan aikaan myös pientä identiteettikriisiä, kun vuosien “suoratukkaisen elämän” jälkeen olinkin yhtäkkiä kiharapää. Sain paljon kehuja valloilleni päästämästäni luonnonkiharasta ja valehtelematta joka ikiseen ystävien ja tuttujen kanssa käytyyn keskusteluun liittyi myös kiharoideni puinti “SIIS MITEN”-huudahdusten saattelemana 😀
Ensimmäisten viiden viikon jälkeen homma ei kuitenkaan tuntunut sujuvan enää yhtä mallikkaasti. Pesujen jälkeinen tukka oli useimmiten epämääräinen pehko kunnon kiharoiden tai laineiden sijaan, päästä löytyi lähinnä ohutta nuudelia, eikä kiharat yksinkertaisesti ottaneet enää muodostuakseen samalla tavalla kuin aiemmin. Kokeilin lisätä hiuksiini proteiinia niin tuotteiden kuin riisivesihuuhtelunkin muodossa ja se auttoi hetkellisesti, mutta pian oltiin taas samassa pisteessä. Voi tosin olla, että ongelma oli myös henkinen: alkuviikkojen mahtavien tulosten jälkeen tulin itsekriittisemmäksi ja olin välillä pettynyt, kun huima kehitystahti ei jatkunutkaan ihan samaan vauhtiin. Oon myös monesti kironnut itsekseni huonoa hiuspäivää, vaikka todellisuudessa kukaan muu ei luultavasti oo edes huomannut päässäni yhtään mitään eroa.
Oon kokeillut kuluneiden kuukausien aikana lukuisia eri pesu- ja muotoilutapoja. Heti metodin aloitettuani huomasin, että läpimärkänä stailaus ei sopinut mulle ollenkaan, vaan tukkani näyttää parhaimmalta, kun lisään geelin vasta vähän hieman kuivuneeseen hiukseen. Sittemmin oon kokeillut esimerkiksi vaihtaa ploppauksen (eli paitaturbaanissa kuivaamisen) pelkkään paidalla puristeluun, sillä totesin myös, että kääntäessäni sen jälkeen pään normaaliasentoon suihkussa muodostuneet, jo hieman kuivuneet “clumpsit”, valahtaa rikki ja lopputulos on yleensä pelkkää ohutta soiroa jälkikorjailuista huolimatta. Viimeisimpänä kokeilin vaihtaa pää alaspäin tehdyn pesun tavallisessa asennossa tehtyyn pesuun, mutta sekään ei välttämättä ollut ihan sitä mitä toivoin. Siispä kokeilut jatkuvat edelleen ja se onkin tätä metodia aloittaessa hyvä muistaa – kaikille hiuksille sopii vähän eri jutut niin rutiineihin kuin tuotteisiinkin liittyen, joten kannattaa sinnikkäästi testailla eri asioita löytääkseen juuri ne itselle parhaiten sopivat vaihtoehdot. Kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys palkitaan!
Tällä hetkellä mun hius on ilmeisesti sen verran hyvin kosteutettu, että koska tykkään tietynlaisesta rakenteesta, niin pesupäivän lopputulos on yleensä se kaikkein kehnoin ja kaikkein parhaat tulokset saan vasta seuraavien päivien freesauksen jälkeen, jolloin hius on jo vähän karheampi. Silloin mukana on pörröisyyttä, mutta koska oon elänyt lähes koko elämäni pörröisen tukan kanssa, niin oon jopa sen verran kiintynyt siihen, että täysin sileä, pörrötön tukka ei tunnu edes ihan täysin omalta.
Pesen hiukset tällä hetkellä noin viiden päivän välein, vaikka tyvi ei tunnu vielä silloinkaan erityisen rasvaiselta tai likaiselta, mutta siinä vaiheessa latva alkaa jo selkeästi kaipaamaan kunnon kosteutusta. Jos (ja kun) märkä tukka ei oo suihkun jälkeen ihan toivotunlainen, niin kastelen sitä suihkupullon avulla lisää, jolloin saan tarvittaessa suurempia clumpseja aikaiseksi. Lisään jätettävän hoitoaineen vettä valuvaan tukkaan, jonka jälkeen puristelen ylimääräiset vedet t-paitaan ja lisään mahdollisen kiharavoiteen sekä geelin hiukseen vasta sen jälkeen. Ennen diffuusausta puristelen tukan t-paidan avulla läpi vielä toistamiseen, jotta itse kuivausoperaatiossa menisi vähemmän aikaa. Kun tukka on noin 70% kuiva, asettelen tyveen pinnit tuomaan vähän volyymia (hyvä ohjevideo aiheeseen liittyen täällä) ja menoista riippuen annan joko kuivua itsestään loppuun tai jatkan diffuusaamista, kunnes hiukset ovat täysin kuivat. Haluaisin jossain vaiheessa tehdä koko pesu- ja muotoilurutiinistani videon, mutta sitä ennen täytyisi löytää se vakiotapa, jota käytän joka ikisellä kerralla. Ehkä vielä joskus!
Tällä hetkellä suurimpia ongelmiani on oikeanlaisen proteiini- ja kosteustasapainon löytäminen, sillä en osaa vieläkään oikein hahmottaa koko asiaa saati nähdä tukastani, että mitä se kyseisellä hetkellä todella kaipaa. Värjäyshoukutus on myös suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Kaipaan tummanruskeaa tukkaa enemmän kuin aikoihin, sillä oon yksinkertaisesti tottunut tuntemaan itseni eniten omaksi itsekseni tummemmassa tukassa. Oon yrittänyt uskoa muiden vakuutteluja siitä, että tää nykyinen luonnollisempi sävy on tosi hyvä, mutta mulla on tällaisissa asioissa välillä taipumusta itsepäisyyteen… Suurin syy tummemmasta sävystä pidättäytymiselle on se, että silloin selvemmin erottuva tyvikasvu pitäisi värjätä jopa muutamien viikkojen välein, joka ei puolestaan tekisi tukalle (tai lompakolle) kovin hyvää – nyt sävy on sen verran lähellä omaa (joskin hieman harmahtavampaa) väriäni, ettei vähän pidempikään tyvikasvu oo maailmanloppu.
En oo lämpökäsitellyt tukkaani kuukausien aikana kertaakaan, vaikka voinkin myöntää, että suoristushalut nousee joka ikinen kerta tätä viime kesäistä kuvaa katsoessani hetkellisesti taivaisiin. Hymyilyttää kuitenkin, että muistan vieläkin elävästi, kuinka kuvanottopäivänä hiuksia laittaessani olisin tehnyt mitä tahansa, jos olisin saanut tukkani näyttämään nykyisen kaltaiselta. Niin se ruoho on aina vaan muka vihreämpää aidan toisella puolen!
Välillä tekisi mieli suoristaa jo ihan vaan senkin takia, että näkisin tukan pituuskasvun selkeämmin. Aluksi kiharapehkoon totutellessani oli totuttelemista myös siihen, että hius on kiharana aika paljon suoraa lyhyempi. Sittemmin oon päässyt asian yli ja hius on jo kasvanutkin sen verran, että mietin jopa josko kävisin leikkauttamassa sitä hieman. Kerran leikkasin tukan takaosaan kerroksia omin kätösin unicorn cut-tyyliä hyödyntäen, mutta nyt tekisi mieli käydä ihan ammattilaisen pakeilla.
Näiden kuukausien aikana curly girl-rutiinista on tullut jo niin tuttu, ettei sen suorittaminen aiheuta enää sitä vähääkään päänvaivaa ja tarkan seuraamisen sijaan oon löytänyt itsevarmuutta kokeilla vähän erilaisiakin vaihtoehtoja. Silti pysähdyn välillä edelleen tuijottamaan kiharaani peilistä ja ihmettelemään, että tällainenkö mun tukka ihan oikeesti on. Oli jo aikakin kaivaa se esiin!
Seuraavaksi kiharahommista kirjoittaessani ajattelin raapustella vastauksia yleisimpiin saamiini hiuksiin liittyviin kysymyksiin, joten stay tuned…
20
