Syvennyin muutama päivä sitten erään podcastin innoittamana pohtimaan sitä, ettei kukaan elämämme merkityksellisistä ihmisistä näe meitä täysin samalla tavalla. Vaikka oltaisiin kaikille täysin omia itsejämme, niin samaan aikaan ollaan kaikille silti täysin erilaisia.
On ehkä se ystävä, joka muistaa sanatarkasti kaukana lapsuudessa yhdessä kokemianne juttuja. Se ystävä, jonka kanssa tutustuitte maapallon toisella laidalla paljain varpain seikkaillen. Se ystävä, joka tuntee sut parhaiten tietynlaisessa työroolissa. Se ystävä, jonka kanssa oli parempi jatkaa eri teille. Se ystävä, joka tietää niistä kaikkein syvällisimmistäkin ajatuksistasi poikkeuksellisen paljon. Se ystävä, joka on aina valmis tekemään ihan mitä tahansa. Se ystävä, joka ei näe sua enää samassa valossa kuin joskus aiemmin. Se ystävä, joka tietää ajatuksesi ilman, että sanaakaan tarvitsee vaihtaa. Se ystävä, joka näkee sut maailman parhaana ja täydellisimpänä olentona joka ikinen päivä. Se ystävä, jolle oot aiheuttanut pettymyksen. Se ystävä, jonka kanssa ette nää pitkiin aikoihin, mutta yhteen palatessanne kaikki on aina kuin ennenkin. Se ystävä, jonka kanssa tuntuu kuin olisitte tunteneet aina, vaikka takana ei oo vielä vuottakaan. Se ystävä, jonka seurassa haluaisit olla enemmän, mutta jonka kanssa tunne ei ole molemminpuolinen. Se ystävä, joka on tuntenut sut elämäsi ensimmäisistä hetkistä tänhetkiseen pisteeseen saakka. Se ystävä, joka soittaa sulle joka ikinen kerta ilman mitään kummempaa syytä, vaikka tietää varsin hyvin, että vihaat puhelimessa lörpöttelyä. Se ystävä, joka viettää sun kanssa enemmän aikaa kuin kukaan muu. Se ystävä, jonka kanssa kaikki on aina vähän vaikeaa. Se ystävä, jonka kanssa kaikki on aina tosi helppoa.
Ja kukaan heistä ei tunne sua täysin samalla tavalla kuin toinen.
Sanotaan, että uusien ystävyyksien luomien näin aikuisiällä on hankalampaa kuin nuorempana. Ja sitä se toki on, mutta ei mahdotonta kuitenkaan. Ajattelin pitkään, että tässä vaiheessa elämää kaikilla on jo tiiviit ystäväporukat valmiina, eikä mihinkään mahtuisi enää mukaan. Jossain tapauksissa näin varmasti onkin, mutta samaan aikaan on myös paljon ihmisiä, joiden elämään uudet ystävyyssuhteet ovat enemmän kuin tervetulleita.
Koin jossain vaiheessa, että uusien ystävyyssuhteiden luominen oli mulle erityisen vaikeaa, sillä monella uudella tuttavuudella oli musta tietynlaiset, sosiaalisen median perusteella muodostetut, ennakko-odotukset. Asetelma on lähtökohtaisesti hankala, sillä on musertavaa huomata, että syvemmin tutustuessaan ihmisen ennakko-odotukset eivät välttämättä täytykään, jolloin hän saattaa pettyä mun ollessa heidän kuvitelmistaan poikkeavanlainen, laittaa sen myötä ns. jarrut pohjaan ja sen seurauksena sitä saattaa alkaa kyseenalaistamaan omaa itseään tosi vahvasti. Näin on käynyt niin kaverillisissa kuin romanttisissakin ihmissuhteissa ja se sai mut nostamaan suojamuurejani entistäkin korkeammaksi.
Saan olla tosi kiitollinen siitä, että pidempiaikaisten ystävieni lisäksi oon tän vuoden aikana onnistunut löytämään elämääni muutamia uusia ihmisiä, joiden seurassa viihdyn erityisen hyvin. Ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse miettiä miten päin sitä pitäisi oikein olla tai mitä seuraavaksi sanoa, vaan tyyppejä, joiden kanssa on vaan jotenkin tosi hyvä olla ja jotka oikein säteilevät suhun tietynlaista hyvää energiaa. Tunnen vieläkin ajoittaista yksinäisyyttä, mutta nykyään sen tunteminen on huomattavasti harvinaisempaa ja johtuu useimmiten esimerkiksi siitä, että oon itse jättäytynyt syystä tai toisesta hieman taka-alalle.
Yksi suurimpia askeleita tähän on ollut se, että tänä vuonna paremmin voituani oon uskaltanut lähteä rohkeammin tilanteisiin, joissa tapaan uusia ihmisiä. Kaikkein synkimpinä aikoinani ahdistuin pelkästään ajatellessani, että mun olisi pitänyt heittäytyä niin sanotusti vieraille vesille. Kenties sen vuoksi, ettei ylimääräisiä voimavaroja sosialisoimiselle ollut liiaksi?
Tänä vuonna oon liittynyt ystäväni seuraan juhliin, joista en oo tuntenut ennestään ketään muuta. Lähtenyt mökkiviikonlopun viettoon porukalla, josta 95% oli mulle tuntemattomia tyyppejä. Istahtanut lounaalle ennestään vieraan ihmisen kanssa. Viettänyt aikaa porukoissa, joista tuttujani on ollut vähemmistö. Ja kaikilla edellämainituilla kerroilla yhteistä on ollut se, että tietynlainen vaikea olo on ollut tipotiessään ja mulla on ollut ihan erityisen hauskaa.
Toimivat ystävyyssuhteet ovat antaneet reilusti perspektiiviä myös sellaisiin suhteisiin, joiden toimivuus on tasapainoisen vastavuoroisuuden sijaan vaan toisen ihmisen harteilla. Moni meistä on varmaan ollut elämässään tilanteessa, jossa toisesta ihmisestä tykkää kovasti ja jossa jutun haluaisi toimivan, mutta yritys toisensa jälkeen lopputuloksena on lähinnä kurja mieli ja epävarmuus itsestään. Oon vihdoin alkanut ymmärtämään, ettei kaikkia ystävyyssuhteita oo vaan tarkoitettu jatkumaan tai jossain tapauksessa edes alkamaan. Ja kun sellaisilta raaskii vapauttaa aikaa ja energiaa, niin on tilaa suhteille, joissa kaikki toimii ilman ylimääräistä murehtimista, päänvaivaa ja harmia. Eli kuten niiden pitäisikin.
Oon viettänyt viimeisen viikon aikana poikkeuksellisen monta tuntia erilaisten ystävieni seurassa ja ollut jokaisen tapaamisen jälkeen ihan erityisen kiitollinen siitä, että sellaisia elämästäni löytyy. Ystävyyssuhde kun ei oo todellakaan mikään itsestäänselvyys, vaan yhteinen valinta. (Paitsi ystävistäni parhaalla, eli Lukalla. Hänen kohdallaan ei voi varsinaisesti puhua valinnasta 😀 )
Siispä teille, jotka tunnistatte itsenne: kiitos.
54
