Torstai, 28. helmikuuta
Viikko sitten syntymäpäivää viettäessäni ystävä lähetti mulle viestin, jossa hän toivotti ihanaa ja seesteistä alkavaa 25. ikävuotta. Siitä tuli lämmin fiilis, sillä juuri nimenomaan sitä toivon kaikkein eniten itsekin. Tasaisuutta, seesteisyyttä ja arkisen mukavaa autuutta. Kyseinen päivä oli sitä edeltävien viikkojen tavoin kaikin puolin ihana ja sisälläni kyti vahva tunne siitä, että tästä tulee varmasti oikein hyvä. Välillä tuntuu siltä, että elämä rullaa kaikkein parhaiten, kun sitä ei välttämättä edes pysähdy miettimään sen kummemmin. Oon huomannut, että heti kun teen niin ja myönnän ääneen, että “nyt on ollut tosi hyvä kausi”, niin voin olla varma siitä, että se kausi katkeaa ja niin kävi taas.
Viimeinen viikko on ollut kamppailua. Mun on vielä tänäkin päivänä vaikeaa ymmärtää, että miten tää tila voi kerta toisensa jälkeen tuntua niin toivottomalta. Vaikka sama tilanne on tullut vastaan uudestaan ja uudestaan ja aina sen jälkeen on paistanut (ennemmin tai myöhemmin) aurinko, niin siitäkin huolimatta mieli vajoaa joka ikisellä kerralla siihen samaan synkkään koloon, josta poispääsy tuntuu mahdottomalta. Siellä kolossa mikään ei innosta tai kiinnosta, itseluottamuksen rippeet lipuu täysin tavoittamattomiin ja pelkkä oleminenkin tuntuu merkityksettömältä. Siellä tunnen oloni pelkäksi säälittäväksi varjoksi itsestäni. Ja vaikka kuinka tiedän, että pian jalat on taas tukevasti keväisten katujen pinnalla, niin pää ei vaan yksinkertaisesti pysy siinä mukana.
Ensin en jaksa. Sitten ahdistun suunnattomasti siitä, etten pystynyt jaksamaan. Soimaan itseäni laiskaksi paskaksi, sillä en saa mitään aikaiseksi, vaikka en oikeastaan edes haluakaan saada. Lamaannun siitä, miten tismalleen samoilla vuorokauden tunneilla toinen rakentaa ympärilleen mahtipontista imperiumia, kun itse en kykene saamaan edes yhtä ateriaa syötyä. Yritän takoa päähäni, että elämä alkaa epätäydellisyyden hyväksymisestä, mutta se tuntuu katoavan matkalla. Yhdessä hetkessä kuuntelen nyökytellen sanoja siitä, kuinka vaikeimpina hetkinä riittää hyvin, että käyt päivän aikana kaupassa ja katsot elokuvan. Heti seuraavana näen oman elämänsä ikiliikkujia ja rintaa alkaa puristamaan ajatus siitä, että taas yksi päivä elämästäni on tuhlattu. Koko muu maailma paiskii töitä, saavuttaa ja etenee. Itse kävin ainoastaan kävelyllä, eikä sekään olisi huvittanut. Pitäisi yrittää keskittyä siihen, että mielen ja kropan vastusteluista huolimatta kävin edes siellä kävelyllä, mutta moni asia on helpommin sanottu kuin tehty.
Yksi musertavimmista ajatuksista on se, etten tällaisina hetkinä haluaisi olla kenenkään taakkana ja toisen ihmisen kanssa asuessani olen sitä kuitenkin. Eristäydyn muusta maailmasta omaan pieneen kolooni, sillä en halua tuoda kenenkään elämään sisälläni kantamaani pahan olon taakkaa, vaikka samaan aikaan eristäytyminen tekee kaikesta vieläkin vaikeampaa. Tarvitsisin seuraa, mutta en halua kenenkään joutuvan olemaan se seura.
Musta on tullut arempi kirjoittamaan sekä erityisen hyvistä hetkistä että niiden toisesta ääripäästä. Tuntuu jollain tapaa väärältä hehkuttaa yhtenä päivänä onnellisuuttaan ja muutaman päivän päästä todeta, että onpa ollut paskaa, koska ymmärrän, että mielenterveysongelmista tietämättömien korvaan se saattaa kuulostaa epäjohdonmukaiselta. Fakta on kuitenkin se, että epäjohdonmukaisuuden sijaan se on arkipäivää. En valehtele sanoessani olevani onnellinen, sillä sitä koen näinä vähän kehnompinakin päivinä pohjimmiltani olevani – välillä pääni sisälle vaan ilmestyy paksu harmaa sumu, joka tekee kaikkien hyvien asioiden muistamisesta ja arvostamisesta aika paljon hankalampaa. Joskus se sumu kestää kuukausia, toisinaan viikkoja ja parhaimmillaan ainoastaan päiviä, mutta yhteistä niillä on se, ettei se tunnu loppuvan ikinä.
Perjantai, 1. maaliskuuta
Tänään heräsin vähän liiankin tutuksi tulleen remonttijyskeen sijaan hellästi herättävään herätyskellon ääneen. Kevätaurinko pilkisti sälekaihtimien välistä, eikä ensimmäinen ajatus päässäni ollut, että voinko vaan jäädä nukkumaan, jotta päivä kääntyisi mahdollisimman pian iltaan. Nousin sängystä loputtomalta tuntuvien päivien jälkeen pitkästä aikaa oikealla jalalla ja hymyilytti. Vielä eilen olin kuin alakulon kutistama, lamaantunut varjo elämäniloisesta itsestäni, mutta tänään tunnen alkavani pikkuhiljaa palata omaksi itsekseni. Yksi liioittelematta helpottavimmista tunteista koskaan on huomata, ettei se todella jatkunutkaan ikuisesti.
Tänään ajattelin lähteä liikkeelle, sillä ekaa kertaa moneen päivään se ei tunnu ylitsepääsemättömän ahdistavalta. Tekee jopa mieli lähteä ulos kävelemään, hengittämään ja tuulettumaan. Käyn asioilla, terapiassa ja aion nähdä ystävääkin, sillä se olisi pitänyt tehdä jo monen monta päivää sitten. Se viikon takainen lämmin tunne – se, että tästä tulee varmasti oikein hyvä – alkaa taas hiipiä ylleni. Ja se tuntuu ihanalta.
En kyennyt julkaisemaan eilen kirjoittamiani sanoja heti ja tällä hetkellä ne tuntuu karulta, jopa vähän vieraaltakin luettavalta. Näin jälkikäteen lukiessani tunnistan niiden fiiliksen täysin, mutta samaan aikaan on vaikeaa ymmärtää, että ne on peräisin tämän samaisen pään sisältä. Että vielä vuorokausi sitten olin niin pohjattoman alakuloinen ja ahdistunut, mutta jo tänään kaikki onkin ihan mukavasti. Ajattelin silti tuupata sanat julki, sillä koen, että tätä on tärkeää näyttää ja ennen kaikkea nähdä jälkikäteen itsekin. Että oli niitä huonoja päiviä sitten seitsemän tai vaikka seitsemäntoista putkeen, niin aina joku niistä on viimeinen ja sen jälkeen saattaa jatkuvan itkun tihrustamisen sijaan jopa naurattaakkin. Ja se on ihan tosi okei.
PS: Jos aihe koskettaa (tai vaikka ei sen lähemmin koskettaisikaan), niin arvostaisin suuresti, mikäli kävisitte allekirjoittamassa Terapiatakuu -kansalaisalotteen täällä. Aihe on mielettömän tärkeä, sillä yli puolet meistä suomalaisista sairastuu jossain elämänvaiheessa mielenterveyden häiriöön, mutta vain puolet sairastuneista saa tarvitsemaansa hoitoa. Ehdotettu lakimuutos parantaisi hoidon saavutettavuutta sekä yhdenvertaisuutta.
174
