Annika Ollila

Ajatuksia, Lifestyle • 10 kesäkuun, 2020

Ensiasunnon hankinta – jännitystä ja antikliimakseja

Vielä pari sanaa edelliseen postaukseen ja ensiasunnon hankintaan liittyen, sillä halusin jakaa muutamia ajatuksia vielä tuoreeltaan. Lupaan, että kunhan tämä alkuhuuma tästä pian laantuu, niin seuraavat kuukaudet eivät tuu olemaan pelkästään tätä.

Uusi koti on nyt tosiaan löytynyt ja tuntemukset ovat yllättävän sekavat. Innostuneet, jännittyneet, helpottuneet, jopa vähän tyhjät. Niin pitkään suurin osa päivien ajatuksista pyöri jatkuvan tutkimisen, etsimisen ja pohtimisen ympärillä ja nyt yhtäkkiä sitä ei enää tarvitsekaan tehdä. On ollut vaikeaa lopettaa päivittäinen asuntoilmoitusten selailu, kun sitä tuli tehtyä viimeiset puoli vuotta joka ikinen päivä aamusta iltaan – se ehti iskostumaan päähäni niin tiukasti, että välillä oon ajatuksissani napannut puhelimen käteeni, avannut tottumuksesta Oikotien uusimmat ilmoitukset ja vasta siinä vaiheessa havahtunut tekemiseeni. Vaikka myynti-ilmoitusten selailu ja niistä haaveilu onkin ihanaa, niin juuri nyt haluan välttää sitä minimoidakseni kaiken ylimääräisen oisko sittenkin pitänyt tehdä toisin-jossittelun, johon oon muutenkin taipuvainen. Sen sijaan yritän keskittyä selailemaan inspiraatiokuvia toinen toistaan tunnelmallisemmista terasseista ja vertailemaan, että mikä vihreän lukuisista sävyistä olisi kaikkein mieluisin tulevan kodin seinälle.

Sanottakoon tähän väliin, että itse kauppojen järjestely oli kunnon antikliimaksi. Olin jotenkin aina kuvitellut, että ostotarjouksen hyväksymisen jälkeen puettaisiin heti seuraavana arkipäivänä hienot vaatteet päälle, mentäisiin aikuismaisesti pankkikonttoriin ja kaupantekotilaisuus olisi kaikin puolin mahtipontinen ja ikimuistoinen tapahtuma. Sen sijaan näpyteltiinkin puhkikulutetuissa kotivaatteissa pankkitunnukset puhelimeen kuin mitä tavallisinta laskua maksaessa ja… Siinä se sitten olikin. Vallitsevasta tilanteesta johtuen kaikki viralliset asiat hoidettiin digitaalisesti, joka on varmasti monelta osin helpointa ja kuulemma jatkuvasti yleistyvä tapa, mutta jotenkin sitä oli odottanut näin isolta asialta jotain vähän vähemmän arkipäiväistä. Jotain spesiaalimpaa.

Tuleva kotimme on jo valmiiksi kaunis, joten remppasuunnitelmia meidän ei tarvitse tehdä. Oikeastaan se on täysin muuttovalmiissa kunnossa, mutta haluaisin silti tehdä siellä pari pikkuruista muutosta yksittäisten seinien maalauksista vaatekaappien ovien vaihtoon. Ylivoimaisesti eniten on mietityttänyt lattia-asia, sillä kuten oon aiemminkin maininnut, oon haaveillut pitkään juuri tietynlaisesta lattiasta ja nyt kun vihdoin voisin sellaisen saada, niin en ookkaan enää ihan niin varma. Kyseessä ei olisi kovinkaan suuri panostus, mutta se mietityttää kuviteltua enemmän, sillä asunnon nykyinen lattia ei oo itseasiassa kovinkaan kaukana siitä haaveilemastani (kylmän sävyisestä, keskiruskeasta) lattiasta, vaan sävyero on todellisuudessa pieni. Tavallaan mietin, että nyt jos koskaan pääsisin laittamaan kodin juuri haluamani näköiseksi, mutta tavallaan myös, että lattian vaihtaminen noin minimaalisen syyn vuoksi tuntuisi jopa vähän hölmöltä. Jos ero vanhan ja uuden välillä olisi suurempi, niin tuskin miettisin hetkeäkään, mutta nyt tilanne on vähän toinen. Siispä pyörittely ja pohdiskelu jatkukoon.

On samaan aikaan sekä ihanaa että piinaavaa, että tulevaan muuttoon on vielä aikaa. Ihanaa siksi, että ehditään nauttimaan viimeisistä hetkistä keskustalaisina kaikessa rauhassa ja ottamaan kaikki ilo irti siitä, että joka paikkaan pääsee kävellen, suosikkiravintolat näkyvät suurin piirtein ikkunasta ja elämää on mihin tahansa ja milloin tahansa menetkään. Piinaavaa puolestaan siksi, että vaikka tuunkin näitä läpikotaisin koluttuja kotikulmia satavarmasti ikävöimään, niin varmistun päivä päivältä enemmän siitä, että haluan tosi kovasti muualle. Niin kovasti, että olisin valmis ottamaan sen askeleen jo vaikka heti tänään. (Ainakin näin ajatuksen tasolla.)

Viimeisen viiden vuoden aikana oon asunut kolmessa eri asunnossa vaivaisen 100 metrin säteellä ja täällä vietetty aika on ollut epäilemättä tähänastisen elämäni merkityksellisin ajanjakso. Tästä alueesta on muodostunut oma turvallinen kuplani, jossa lähikauppojen hyllyvälit ja kadulla vastaan tulevat naamat pysyvät vuodesta riippumatta vakiona. Saapuessani tänne uuden kotikaupungin viehätyksestä lumoutuneena, innokkaana nuorena naisenalkuna tunsin, että koko maailma oli mulle avoinna: asuin kauneimmassa talossa, jonka olin koskaan nähnyt ja totuttelin ensimmäistä kertaa yksinolemisen huumaavaan vapauteen. Pian olin kuitenkin ajautunut johonkin aivan muualle kuin olin suunnitellut: epävarmaksi, muihin tukeutuvaksi varjoksi itsestäni, joka ei sinnikkäistä yrityksistä huolimatta tuntunut löytävän omaa paikkaansa. Masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön diagnosoimisesta alkoi vuosien vuoristoratamainen työskentely itseni kanssa ja aloin rakentamaan elämäni peruspilareita uudelleen ihan alusta lähtien. Se vaati enemmän vaivaa ja energiaa kuin olin koskaan uskaltanut kuvitellakaan ja monesti turhauduin siihen, että rakennelmani sortui toistamiseen ja kaikki piti aloittaa lähes alusta. En vielä siinä vaiheessa ymmärtänyt, että aluksi käytössäni olisi pelkät heiveröiset ruuvit ja vasta ajan myötä työkalupakkini täyttyisi toinen toistaan tehokkaammilla rakennusvälineillä. Tähän päivään mennessä oon saanut suhteellisen tuulenkestävän rakennelman aikaiseksi ja vaikka tiedän, että jonain päivänä jokin voimakas myrsky voi viedä sen mennessään, niin tiedän myös, että ainakin mulla on kokonainen pakillinen työkaluja valmiina. Tämä jatkuva työstäminen on kuitenkin yhdistynyt päässäni niin tiukasti näihin kotikulmiin, että välillä pelkkä ajatuskin siitä alkaa uuvuttamaan. Vaikka työskentely ei tuukkaan koskaan täysin valmiiksi, niin muualle muuttaminen tuntuu vähän kuin uuden, tyhjän sivun kääntämiseltä.

Muutama vuosi sitten olin haaveillut omasta kodista ja saanut säästettyä käsirahankin kasaan, mutta ison ostoksen sijaan päädyin käyttämään pennoseni siinä hetkessä parhaalla näkemälläni tavalla: lähtemällä määrittelemättömäksi ajaksi toiselle puolelle maapalloa ja sitoutumalla monivuotiseen terapiajaksoon. Kumpaakaan edellämainituista en vaihtaisi mistään hinnasta, sillä ilman ensimmäistä en olisi nyt ostamassa yhteistä kotia reissussa tapaamani kumppanini kanssa ja ilman jälkimmäistä, no, en rehellisesti sanottuna edes tiedä missä olisin. Tuskin ainakaan tässä. Siitä huolimatta oon aina silloin tällöin miettinyt, että olisinpa saanut ostettua asunnon jo aikaisemmin. Jälkiviisaushan on tunnetusti paras viisaus – silloin kun pääsee helposti unohtamaan, että meillä ihmisillä on tapana toimia aina juuri kuten kyseisessä hetkessä parhaaksi koemme. Silloin se paras mulle oli jotain muuta kuin oma koti.

Nyt pääsen vihdoinkin ottamaan askeleen, jonka oon halunnut ottaa jo pitkään. Oon vasta sisäistänyt, kuinka paljon oon odottanut tämän tapahtumista sitä varsinaisesti tiedostamattani. Ja ihan kuin se ei olisi tarpeeksi suuri juttu jo itsessään, niin sen lisäksi tuntuu siltä, että muualle muuton myötä yksi ovi sulkeutuu ja ihan täysin uusi ovi aukeaa. Saan pitkästä aikaa muutoksen elämääni. Tykkään tutusta ja turvallisesta, mutta aika ajoin sitä kaipaa jotain uutta ja mä oon ollut uuden tarpeessa jo hyvän aikaa.

Luulen, että tämä kaikki iskee meihin toden teolla vasta siinä vaiheessa, kun aletaan pakkailemaan muuttolaatikoita ja saadaan uuden kodin avaimet kätöseen. Vaikka etenkin näin kesäisin toivoisin ajan suorastaan matelevan, jotta pitkään odotetuista sekunnista ehtisi nauttimaan täysillä, niin samaan aikaan toivoisin sen päivän koittavan mahdollisimman pian. Oon valmis uuteen.

PS: Koska raskausuutisia tuntuu nykyään tupsahtelevan vähän jokaisesta tuutista, niin mainittakoon erikseen, että me ei muuteta kyseisestä syystä. Mikäli meille tulisi lähivuosina jonkinlaista perheenlisäystä, niin korkeintaan karvaista ja nelijalkaista ja useimpina päivinä sekin tuntuu liian suurelta sitoumukselta.

160

Lifestyle • 31 toukokuun, 2020

Ostettiin ensimmäinen oma kotimme!

Päätettiin vuodenvaihteessa, että poksautetaan kaapissa maannut samppanjapullo auki sinä päivänä, kun joskus ostetaan ensiasuntomme. Ja se päivä oli eilen! Kyllä, luitte ihan oikein – me löydettiin vihdoin ensimmäinen ikioma kotimme. En meinaa uskoa sitä vielä itsekään todeksi.

Kävi niin, että laitettiin asunnonetsintäsuunnitelmamme maaliskuussa koronatilanteesta johtuen toistaiseksi jäihin, sillä halusimme katsoa mihin kaikki tulee etenemään sekä yleisesti että henkilökohtaisen tilanteemme suhteen. Jatkoin kuitenkin jokapäiväistä myynti-ilmoitusten selailua totuttuun tapaan ja vähän myöhemmin keväällä päätettiin heittää verkot uudelleen vesille. No, nyt alkuviikosta mökillä ollessamme aloitin taas päiväni uusien asuntoilmoitusten selailulla ja yksi ilmoituksista kiinnitti huomioni. Tarjouskauppa-muotoisen myyntimallin takia kerrankin ei ollut tulipalokiire näyttöön, joten sovittiin välittäjän kanssa treffit seuraavalle päivälle ja jäätiin vielä nauttimaan mökin rauhasta.

Asunto itsessään oli kuvien perusteella nätti, hyväpohjainen ja juuri toivomamme kokoinenkin, mutta sijainti oli meille vähän kysymysmerkki. Näyttöön ajellessamme pohdittiin yhteen ääneen, että se on todella vähän turhan syrjässä, mutta että mennään nyt kuitenkin varmuuden vuoksi piipahtamaan. Ja kun mentiin, niin ihastuttiin ikihyviksi. Tuli heti sellainen olo kuin – kliseistä kyllä – oltaisiin saavuttu kotiin.

Pari seuraavaa tuntia pyöriteltiin sijaintia lukuisista eri näkökulmista ja yritettiin perustella itsellemme, miksi se olisi juuri hyvä meille. Mietin esimerkiksi sitä, että tulisiko kukaan ystävä enää kylään, jos ei enää asuttaisikaan ydinkeskustassa, mutta sisko totesi hyvin, että nykyisten kotiemme välinen matkantekoaika on saman verran kuin mitä se tulisi tuolla olemaan – ainoastaan kulkuväline olisi eri ja sillä ei puolestaan ole mitään väliä. Ankaran pohdiskelun lopputulema oli arvatenkin sellainen, että päädyttiin tekemään ostotarjous. Oltiin tosi täpinöissämme, mutta yritettiin kuitenkin pitää päämme kylmänä, sillä jo aikaisemmin on käynyt niin, että ehdin kuvitella suurin piirtein sisustuksenkin valmiiksi ja asunnon mennessä sivu suun pettymys oli musertavan suuri. (Nyt jälkeenpäin tuntuu tosin siltä, että sen aiemman “unelmakodin” oli tarkoituskin mennä ohi.) Ei kerrottu tilanteesta kuin muutamalle läheiselle, enkä uskaltanut laittaa edes kuohuvaa kylmään, etten vahingossakaan jinxaisi mitään. Meidän piti odottaa piinaavat 44 tuntia tarjouksemme hylkäämistä tai hyväksymistä ja eilen päivällä saatiin vihdoin tietää, että ostotarjouksemme oli hyväksytty.

Alkuvuoden kestäneiden etsintöjen aikana ehdin jo sisäistää, että kompromisseja on varmasti tehtävä, eikä kaikkea voi yksinkertaisesti saada – etenkään näin ensimmäisen asunnon ollessa kyseessä. Mutta tän kanssa tuntui siltä, ettei jouduttu joustamaan mistään, vaan saatiin kaikki mitä oltiin realistisesti toivottukin. Vajaat 75 neliötä, optimaalinen pohja, kaksi makkaria, jo valmiiksi kauniit pinnat, sauna ja mikä parasta, katetun terassin sekä nurmialueen käsittämä suojaisa piha, jolle paistaa koko päivän aurinko. Tää oli täysin sitä, mitä tällä hetkellä toivottiin ja mikä tuntui juuri nyt meille parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

Ehdin jo totutella siihen ajatukseen, etten ehtisi saada omaa pihaa ainakaan ennen ensi kesää, mutta iloiseksi yllätyksekseni päästäänkin nauttimaan sellaisesta viimeistään alkusyksystä, hyvällä tuurilla jo loppukesästä. Aika hullua, että vielä edellistä postausta kirjoittaessani mulla ei ollut hajuakaan koko asunnosta ja nyt, ainoastaan muutamaa päivää myöhemmin, se on meidän. Ihan epätodellinen tunne. Oksennus luultavasti lentää ensi viikolla sillä hetkellä, kun asuntolainasumma kilahtaa verkkopankkiin näkyviin.

Meillä on nyt ihan ikioma koti ja mikä parasta, Luka saa vihdoinkin oman pihan. En kestä.

253

Ajatuksia • 26 toukokuun, 2020

Mitä kuuluu pitkästä aikaa?

Täällä blogin puolella on ollut tänä keväänä melkeinpä ennätyksellisen hiljaista ja tuntuu välillä kummalliselta katsoa kuukausittain julkaistujen postausmäärien yksinumeroisia lukuja, sillä aiemmin niitä on kertynyt kymmenittäin. On ollut melkein koomista, että nyt jos koskaan olisi todellakin ollut aikaa naputtaa ja ruutujen toisilla puolilla vieläpä poikkeuksellisen paljon ihmisiä, mutta ajatukset ovat olleet itselleni tyypilliseen tapaan muualla. Oon halunnut ottaa sen linjan, etten väännä mitään väkisin ja sillä oon varsin hyvin pysynytkin, vaikka se tarkoittaakin sitä, että täällä on ollut vähän harvemmin luettavaa. Oon kuitenkin jollain ihmeen kaupalla onnistunut vakuuttamaan jääräpääni siitä, että varsinkin tällaisessa epävarmuutta aiheuttavassa tilanteessa tärkeintä on tehdä kuten parhaalta tuntuu ja sen mukaan oon yrittänyt elelläkin. Yhtenä päivänä se on saattanut tarkoittaa pelkkää kävelylenkillä käymistä, toisena kodin kokonaisvaltaista suursiivousta ja kolmantena jotain aivan muuta, mutta se on tuntunut mukavalta. Siis se, että oon vihdoin oppinut tekemään niin kuten missäkin hetkessä parhaaksi koen ja vaivaamaan päätäni vähän vähemmän sillä, että mitä muut tekevät ja mitä munkin muka pitäisi tehdä.

Mulle kuuluu tällä hetkellä muutenkin aika mukavaa. Nyt kun Lukaan liittyvät murheenkryynit näyttäisivät olevan vihdoin takana päin ja oon taas kyennyt ajattelemaan muutakin, niin oon nauttinut siitä täysillä. Aamuisin en meinaa malttaa odottaa pääseväni ulos kokeilemaan, kuinka lämpimältä ilma sinä päivänä tuntuu, kuinka puut ovat taas vähän edellispäivää vehreämpiä ja kuinka kovaa linnut visertävät. Viime viikonloppu tuntui puistossa syötyine lounaineen, rantahengailuineen, ympäri kaupunkia kruisailuineen ja ekoine grillailuineen vuoden ensimmäiseltä kesäviikonlopulta ja tuntuu kutkuttavalta ajatella, että koko kesä on vasta edessä. Tästä kesästä tulee monestakin syystä erilainen kuin edeltäjistään, mutta vaikka festarit ja muut tapahtumat onkin peruttu, niin en usko hetkeäkään, että siitä tulisi yhtään vähemmän ihana. Mä en oo koskaan ollut tyyppi, jonka kesäkalenteri tukkeutuisi toinen toistaan vauhdikkaammista menoista, joten nykytilanne ei tunnu sen suhteen erityisen normaalista poikkeavalta, mutta tästä ja vähäisistä kesäsuunnnitelmistani ylipäätään lisää vähän myöhemmin. Sen kuitenkin sanon jo nyt, että varsinkin tällaisen olemattoman talven jälkeen tuntuu aivan sanoinkuvaamattoman ihanalta, että ajoittain loputtoman pitkältä tuntunut odotus palkitaan ja kesä alkaa todella olla jo täällä. Vaikka moni asia onkin peruttu, niin kesää ei voi perua.

Ja koska harvaa keskustelua voi vielä hetkeen käydä ilman tästä k-tilanteesta puhumista (vaikka monikaan ei jaksaisi puhua siitä enää sanaakaan), niin siitäkin muutama sananen. Ensimmäiset kaksi kuukautta vietettiin kävelyjä lukuunottamatta käytännössä pelkästään kaksin kotona – kaupassa käytiin korkeintaan kerran viikossa mahdollisimman vähäruuhkaiseen aikaan ja kerran tapasin ystävääni turvavälikävelyn merkeissä. Kotona hengailu ei tuottanut mulle kotihiirenä vaikeuksia vaan jopa päinvastoin, sillä oon nauttinut tästä niin paljon, että se on tuntunut hetkittäin jopa melkein väärältä. Nauttia nyt tällaisessa tilanteessa! Mutta se on asia, jota meidän olisi tilanteen salliessa hyvä yrittääkin tehdä – nauttia niistä pienistä asioista, jotka tuovat meille tässä hetkessä iloa. Vaikka kotona viihdynkin, niin sosiaalisten kontaktien, ystävän koskettamisen ja esimerkiksi kokonaisvaltaisen ravintolakokemuksen ikävää oon potenut. Nyt kolmannen kuukauden loppupuolella ollaan pikku hiljaa alettu uskaltautumaan luomaan uusia rutiineja elämäämme, sillä fakta on se, että tilanne ei tuu poistumaan vielä hetkeen, eikä voida istua seuraavaa kahta vuotta kahdestaan neljän seinän sisällä. Järki on toki pidettävä päässä ja annettuja ohjeistuksia noudatettava, eikä esimerkiksi isovanhempien luona kyläily oo vielä ajankohtaista, mutta sittemmin oon uskaltautunut tapaamaan paria kaveria ulkoilmatreffien merkeissä ja viikonloppuna kävin pitkästä aikaa kampaajallakin. Kaupassakäyntiväli pidetään jatkossakin mahdollisimman pitkänä ja salikortin oon jäädyttänyt pitkälle kesään, mutta jo tällaiset pikkuruiset muutokset normaalimpaan ovat tuoneet pitkän tauon jälkeen suunnattoman paljon iloa elämään. Ollaan kyllä oltu onnekkaita sen suhteen, ettei meidän liikkumista olla rajoitettu, sillä esimerkiksi poikaystävän äiti Espanjassa joutui olemaan lähes kolme kuukautta sisällä poistumatta kotoa muualle kuin roskienvientireissulle. Nyt sielläkin on onneksi päästy liikkumaan vähän vapaammin, vaikka ihan lähitulevaisuuden tapaamisesta onkin turha haaveilla. Onneksi on sentään videopuhelut.

Nää oheiset kuvat on kahden viikon takaa, kun käytiin pienellä eväsretkellä metsässä. Asetettiin räikeän pinkki boulderointipatja sopivaan spottiin, heitettiin piknik-viltti sen pehmusteeksi ja istahdettiin nojatuoliviritykseen ihailemaan kesältä näyttäviä maisemia. Oltiin tehty eväsleivät edellisenä päivänä haetusta leipomoleivästä mukaan ja kuten melkein mikä tahansa ulkoilmassa syöty, ne maistuivat taivaallisen hyvältä. Silloin päällä oli vielä sama takki, jota oon pitänyt syyskuusta lähtien läpi talven ja pohdin jo, että näinköhän tuun luopumaan siitä koko kesänä, mutta jo nyt se on jäänyt liian lämpimäksi.

Eilen mulla oli pitkästä aikaa terapiatapaaminen, toki etänä. Viime syksynä päättyneen aktiivijakson jälkeen oon tykännyt käydä terapiassa suurin piirtein muutaman kuukauden välein, sillä se on mulle sellaista tärkeää henkisen hyvinvoinnin ylläpitoa. Tää korona-aika on nostanut mussa varovasti esiin sellaisia mietteitä ja ajatusmalleja, joista oon kuvitellut päässeeni eroon jo aikoja sitten ja odotin malttamattomana pääseväni avaamaan niitä kunnolla. Ehkä tän tarkoituksena on ollut näyttää, että aikanaan pitkäänkin työstetyt epäsuotuisat tunteet voivat palata aina silloin tällöin kummittelemaan vähän kehittyneissä muodoissaan, mutta se ei tarkoita sitä, että menneiden vuosien aikana tehty työskentely olisi ollut turhaa ja palaisin suoraa päätä takaisin lähtöpisteeseen, vaan että on ihan normaalia tuntea välillä myös erilaisia epävarmuuden tunteita. Tärkeintä kai olisi, ettei sellaisille ajatuksille antaisi valtaa tai niihin jäisi vellomaan, vaan muistaisi, että vastaavat on selätetty onnistuneesti ennenkin.

Tää alkanut viikko näyttää sään puolesta aurinkoiselta sekä lämpimältä ja vielä sitäkin paremmalta mökillä – sen vuoksi ajateltiin kohtapuoliin lähteä pariksi päiväksi mökin rauhaan syömään ja saunomaan, kun viime viikkoina se ei sattuneista syistä onnistunut. Toivottavasti tänä kesänä päästäisiin viettämään yhdessä enemmän aikaa mökillä, sillä menneinä kesinä työt ovat tulleet sen tielle.

Aurinkoista tiistaipäivää!