Annika Ollila

Yksi harvoista viime vuodelle asettamistani toteuttamatta jääneistä tavoitteista oli hankkiutua viisaudenhampaistani eroon. Sain operaatioonryhtymiskehotuksen ensimmäisen kerran jo vuosikausia sitten, mutta tällaiselle pahemman luokan hammaslääkäripelkoiselle se oli helpommin sanottu kuin tehty. Olin kuullut aiheesta niin monia vilunväristyksiä aiheuttaneita tarinoita, että pelkkä ajatuskin poistosta nosti suuren palan kurkkuuni. Viime syksynä asia nytkähti puolipakolla eteenpäin, kun yhden hampaan tulehduttua lääkäri varasi mulle ajan leikkaukseen ja silloin tammikuiseen operaatiopäivään tuntui olevan vielä pieni ikuisuus.

Niin tavallaan olikin, kunnes viime perjantai saapui ja se “pieni ikuisuus” oli ohi. Olin koko viikon kauhusta kankeana, enkä muista arkipäivistä taivaisiin kohonneen ahdistuksen vuoksi juurikaan. Vielä perjantaina operaatiopäivän koittaessa nieleskelin koko aamun vuorotellen sekä itkua että oksennusta hermovaurio-kauhukuvien vilistessä mielessäni. Syvällä sisimmässäni tiesin, että kaikki muutkin ovat selvinneet vastaavasta hengissä, mutta tollaisessa tilanteessa sitä kokonaisvaltaista paniikkia on lähes mahdotonta selättää järjellä.

En ollut tajunnut erikseen varmistaa, että onhan käynnilleni varattu tarpeeksi aikaa myös esilääkitykseen ja no, ei tietenkään ollut. Tärisin penkissä maatessani kuin viimeistä päivää, mutta yritin keskittää kaikki ajatukseni jalkaterien ja olkapäiden liikutteluun pyörtymismahdollisuutta pienentääkseni. Onnekseni mua hoitanut lääkäri teki tilanteesta niin mukavan kuin vaan mahdollista, operaatio oli ennätysnopeasti ohi ja reilua 15 minuuttia myöhemmin lampsin ulos kahta viisaudenhammasta kevyempänä, jääpussi poskella ja suorastaan pöllämystyneenä siitä, että tässäkö tää nyt todella oli.

Pelkäsin kuitenkin pahimman olevan vielä edessä päin, sillä suurimmassa osassa kuulemiani kokemuksia leikkausta seuranneet päivät olivat suorastaan tuskaisia. Varauduin luonnollisesti pahimpaan mahdolliseen, eikä käynyt mielessäkään, että asia voisi mennä niin kuin se lopulta meni: en nimittäin joutunut kärsimään kivuista käytännössä lainkaan. Odotin sekä särkyä että turvotusta muutamia päiviä saapuvaksi, kunnes huomasin, etteivät ne olekaan välttämättä automaattinen seuraus. Ensimmäisinä päivinä otin muutamia särkylääkkeitä ennaltaehkäisevästi, mutta jopa kuukautiskipuni hakkaavat hampaiden leikkausta seuranneet “kivut” sata nolla.

En olisi kuuna päivänä uskonut, että viisaudenhampaiden poistoleikkaus voisi olla näin piece of cake. Huomenna leikkauksesta on kulunut kokonainen viikko ja ainoat siitä muistuttavat asiat ovat suussa komeilevat tikit sekä leukalinjaa koristava, pikkuruinen mustelman jäännös. Olisin päässyt huomattavasti helpommalla niin henkisesti kuin fyysisestikin, mikäli olisin vaan hoitanut homman pois alta silloin monta vuotta sitten, kun siihen ensimmäistä kertaa kehotettiin. No, jälkiviisaushan on tunnetusti paras viisaus.

Sain leikkauspäivänä Instagramissa useita tsemppiviestejä ja pääasiassa sillä kulmalla, että “varaudu pitkään tuskan, kärsimyksen ja kylmän sosekeiton täyteiseen toipumiseen”. (Se ei muuten oo välttämättä asia, jonka tossa tilanteessa oleva ihminen tahtoo kuulla. ) Mainitsin jo IG Storyn puolella, että syy, miksi halusin tästä kokemuksestani kertoa, oli se, että suurin osa kuulemistamme viisureiden poistoon liittyvistä tarinoista on nimenomaan kauhutarinoita, jotka nostavat vähän urheammankin karvat pystyyn. Muutama hammaslääkäri lähetti mulle jälkeenpäin kiitoksensa positiivisen kokemuksen jakamisesta, sillä valtoimenaan liikkuvien kauhutarinoiden vuoksi yleinen harhaluulo on se, että jokainen potilas tulee kärsimään ja kovaa, vaikka suurin osa viisurileikkauksista sujuukin täysin ongelmitta.

Siispä teille kanssakammoilijoille, joilla vastaava on pyörinyt to do-listalla ihan liian pitkään: menkää rohkeasti hoitamaan homma mahdollisimman pian kuntoon, sillä se on lopulta pienempi juttu kuin voisi edes kuvitellakaan. Jos mäkin pystyin siihen, niin tekin pystytte. 

(Ja kun haluatte syödä hyvää sosekeittoa toipuessanne, niin napatkaa resepti parhaaseen sellaiseen tästä postauksesta.)

Oon kainostellut haaveistani ääneen puhumista niin pitkään kuin muistan, mutta sen tekeminen on usein ensimmäinen askel kohti niiden toteutumista. Kun toiveitaan uskaltaa pukea sanoiksi, niin niitä on helpompaa lähteä työstämään. Siispä täältä se nyt sitten tulee: oma koti. Me halutaan oma koti.

Viime vuoden puolella kypsyteltiin pikkuhiljaa ajatusta oman asunnon hankkimisesta (kirjoitin fiiliksiäni yhteistyössä OP:n kanssa täällä) ja selailtiin asuntoilmoituksia epäsäännöllisen säännöllisesti. Nyt ollaan kuitenkin siinä vaiheessa, että oon saanut vähän epäluuloisen kumppaninkin vakuuttuneeksi siitä, ettei asunnon ostaakseen tarvitse olla huipputuloinen, lainan maksaminen on käytännössä kuin omaan taskuun säästämistä ja parhaassa tapauksessa omistusasujan kuukausittaiset kulut voivat olla jopa vähemmän kuin vuokrakämpässä asuessaan. Tällä hetkellä ei kulu päivääkään ilman aiheesta puhumista ja myyntiin ilmestyvien kotien listauksia tulee päivitettyä heti ensimmäisenä aamulla, viimeisenä illalla ja moneen kertaan siinä välissä. Tätäkin tekstiä kirjoittaessani oon päivittänyt Oikotien jo useaan otteeseen.

Oon jo pidemmän aikaa seurannut lähipiirissä toteutuneita asuntokauppoja vierestä ja huomannut, kuinka nopeasti kaikki voikaan lopulta tapahtua. Etenkin täällä Helsingin alueella liikehdintä tuntuu olevan ihan ennätysnopeaa ja jos jotain haluaa, niin ostopäätös on tehtävä monesti jo ennen asunnon näkemistä. Tällaiseen verkkaiseen asioiden kypsyttelyyn tottuneena oon vähän kauhistunutkin siitä, että noin isoja päätöksiä pitäisi pystyä tekemään parhaimmillaan (tai pahimmillaan) muutaman tunnin sisällä. Mä oon nimittäin juuri se tyyppi, joka pähkäilee yhden kenkäparinkin ostoa helposti viikkokaupalla, joten miten niinkin iso päätös kuin asunnon hankkiminen pitäisi pystyä tekemään lähes samalta istumalta? Mahaa kipristelee jo pelkästä ajatuksestakin. Ehkä se vaan tapahtuu sitten, kun joku tuntuu niin oikealta, ettei tilaisuuden halua antaa valua ohi?

Tällä hetkellä en tiedä ihan varmaksi, että mitä etsitään. Ollaan avoinna aika monille erilaisille vaihtoehdoille. Suurpiirteiset kriteerit on kyllä jotenkuten hahmotettuna (joskin nekin tulevat vielä matkan varrella muuttumaan, sillä kompromisseja on varmasti tehtävä), mutta sijainti mietityttää. Vielä viime syksynä olin aivan varma siitä, että seuraava kotimme tulisi sijaitsemaan jossain kauempana keskustan hälinästä, mutta juuri ajatukseen totuttuani aloinkin ajattelemaan, etten tiedä, haluaisinko sittenkään jättää keskusta-asumista ihan vielä. Uskon, että viihdyttäisiin vähän syrjemmässä vallan mainiosti, mutta samaan aikaan haluaisin ehkä sittenkin nauttia kaupungista vielä vähän pidempään – luulen nimittäin, että kun kertaalleen päädyttäisiin kauemmas hälinästä, niin paluuta keskustaan ei enää olisi. Tällä hetkellä kaikkein ihanteellisin vaihtoehto sijainnille olisi vähän nykyistä syrjemmässä, kuitenkin raitiovaunu- tai metrolinjojen varrella, mutta voi olla, että se löytyykin lopulta jostain aivan muualta.

On varauduttava henkisesti siihen, että sen oikean löytyminen voi ottaa aikansa ja näillä ajoittain järjettömänkin tuntuisilla asuntomarkkinoilla yksi jos toinenkin potentiaalinen vaihtoehto menee varmasti jollekin nopeammalle, röyhkeämmälle, paksumman lompakon omaavalle tai muuten vaan sopivammalle kandidaatille. Mutta täytyy vaan sinnikkäästi yrittää olla lannistumatta, sillä meidän tuleva asuntomme tulee varmasti vastaan juuri silloin kun on niin tarkoitettu. Ties vaikka jo seuraavassa muutossa kannettaisiin laatikoita ihan ikioman kotimme lattialle!

Kaiken asuntolainojen vertailun, myynti-ilmoitusten välillä pallottelun ja vastikkeiden tutkailun pyörryttämänä mielessä on päällimmäisenä se, että missä ihmeen välissä meistä tuli tällaisia oikeita aikuisia?

Kuvat: Elisa Lepistö