Uusiin päiviin herääminen on tuntunut viime aikoina poikkeuksellisen lennokkaalta. Useimpina aamuina oon pompannut ylös sängystä (a.k.a. lattialla makaavalta patjalta) jo hyvissä ajoin ennen herätyskellon ensimmäisiä sointuja, sillä oon ollut niin intona uusista päivistä, vaikka niille ei olisi edes ollut mitään sen kummempia suunnitelmia. Tässä vaiheessa kaikki on vielä uutta ja jännittävää: sisään tulvivat auringonsäteet liikkuvat lattialla vieraalla tavalla, lähikaupan hyllyväleissä eksyy tuttuja tuotteita etsiessään ja tekee mieli pomppia riemusta, kun kotimatkan osaa taittaa ensimmäistä kertaa ilman navigaattoria. Nyt kun saatiin heitettyä hyvästit vanhalle, ristiriitaisia tuntemuksia herättäneelle kodille ja viimeinenkin muuttolaatikko on purettu, niin tuntuu kuin harteiltani olisi pudonnut satakiloinen lasti ja sumu päästä hälvennyt. Vaikka kesällä harmittelin kovin pitkää odotusaikaa muuttoon liittyen, niin näin jälkikäteen ajateltuna sen ajoitus oli juuri täydellinen. Kaikelle on aikansa.
Pieni puuhastelu on pitänyt liikkeessä ja päivät suorastaan kiitävät ohitse tehtävälistalta hoidettuja hommia pois ruksaillen. Maalisävyjä täytyisi päättää, kaappien vetimiä etsiä, valaisinasioita selvittää ja kaikenlaisia do it yourself -vinkkejä koluta. Uudessa kodissa on vielä vaikka millä mitalla laittamista (oikeastaan en usko laittamisen loppuvan ikinä, sillä lista pitenee vähintään samaa tahtia kuin sieltä yliviivataan rivejä) ja moni tila ammottaa huonekalujen puutteen vuoksi tyhjyyttään. Ihan ensi töiksemme päätettiin laittaa katettu terassi kuntoon, sillä haluttiin päästä nauttimaan syksyisistä illoista pihalla vielä, kun se on hetken aikaa mahdollista. Pistin heti tohinaksi ja tällä viikolla saatiin heivata kokoontaitettavat retkituolit varastoon oikeita retkiä odottelemaan, sillä ensimmäinen osa terassikalusteista saapui perille. Ruokailuryhmä ja muut härpäkkeet ovat vielä matkalla, mutta pelkkä sohvaryhmäkin teki pihasta noin sata kertaa kutsuvamman. Eilen kalusteet piti siivota varmuuden vuoksi varastoon, mutta josko jo huomenna ne uskaltaisi ottaa takaisin terassia koristamaan ja pääsisin taas hymistelemään itselleni sen ihanuutta. Sitä on nimittäin tullut tehtyä.
Mun loppuvuosi näyttää suurinpiirtein yhtä rauhalliselta kuin vuosi tähänkin asti: vähän suunnitelmia ja menoja, paljon aikaa kaikelle uudelle ja yllättävälle. Kalenterin väljänä pitäminen sopii mulle hyvin, sillä pitkän ajan päähän sovitut menot ja vähänkään täydemmäksi buukatut viikot saavat (monesti turhan) ahdistuksen aikaan jo hyvissä ajoin etukäteen. Oon onnistunut löytämään arkeeni hyvän tasapainon, jonka myötä ei tarvitse elää viikonlopusta toiseen arkipäiviä ja -rutiineja peläten, vaan jopa ihan tuikitavallista maanantaita tai torstaita odottaa intoa puhkuen. Jo pelkästään se on tehnyt päivistäni merkityksellisemmän tuntuisia, sillä viime vuosien aikana oon pähkäillyt paljon sitä, että miten saisin elämän tuntumaan jollain tapaa merkityksellisemmältä. Ajattelin pitkään, että merkityksellisyyden tunnetta voisi saada ainoastaan konkreettisemmista asioista, kuten opiskelusta tai työmenestyksestä, mutta sitä voi onneksi saada paljon muualtakin.
Me aloitettiin työhuoneen tyttöjen kanssa jokatorstaiset aamutreenit ja tänään oli mun ensimmäinen kerta mukana. Samalla se oli ensimmäinen kunnon treenini sitten kevään, eikä se kyllä yhtään sen vähemmältä tuntunutkaan 
Naama helottaa tomaatin värisenä vielä näin pari tuntia myöhemminkin ja huominen sängystä nouseminen tuskin tapahtuu ihan yhtä lennokkaasti kuin menneinä päivinä. Silti nyt on vaan ja ainoastaan hyvä fiilis siitä, että liityin mukaan joukkoon, sillä näkisin tän olevan juuri sellainen kaipaamani potku persuksille, jotta saan taas itseni liikkumaan. Kynnys salikortin käyttämiseen on kasvanut viimeisen puolivuotisen aikana ihan järjettömiin mittoihin, mutta tällaisten pienryhmätreenien myötä saan puristettua itsestäni kaiken mahdollisen irti, joka tuo jälkikäteen rutkasti hyvää oloa ja sen myötä myös hinku liikkumiseen kasvaa. Ehkä tän innostuksen myötä saan pian aikaiseksi käydä tutustumassa myös uuteen lähisaliini! Ehkä.
Mitähän muuta voisinkaan kertoa? Varmasti paljonkin, mutta esimerkiksi sen, että oon onnistunut heivaamaan mun energiajuomakoukun ja alkanut kahvinjuojaksi. Sisko toi meille tuparilahjaksi kahvikoneen, josta ollaan otettu kaikki ilo irti. Joku sanoi mulle kahviin totuttelua aloitellessani, että uuteen makuun tottuminen vaatii yleensä kymmenestä kahteenkymmeneen kokeilukertaa ja mulla se piti aika hyvin paikkaansa. Makusiirappeja ja kauramaitoa menee, mutta nyt ollaan jo siinä pisteessä, että oon alkanut himoitsemaan sitä päivittäistä kahvikupillistani. En olisi uskonut tän tapahtuvan näin äkkiä ja jos ihan totta puhutaan, niin välttämättä koskaan.
Nyt suljen tietokoneen, sillä lähden ihan näillä näppäimillä kipittämään lounastreffien kautta vedinostoksille ja sieltä kotiin myrskyä piiloon. Mielessä on paljon ajatuksia, jotka haluaisin kirjoittaa auki – vielä kun saisin jostain malttia istahtaa silloin tällöin koneen ääreen naputtelemaan kaiken sen kotijuttujen parissa puuhastelun sijaan. Maltti paikallaan istumiseen on ollut vähän hakusessa, mutta on ollut tyydyttävää saada kotia pieni pala kerrallaan valmiimmaksi, kun tekemisen jäljen näkee heti niin konkreettisesti.
Värikästä, rauhallista ja erityisesti kotoisaa alkusyksyä – kuullaan taas pian! 
