Annika Ollila

  • Home
  • Contact
  • Categories
    • Ajatuksia
    • Lifestyle
    • Lookbook
    • Matkailu
  • Archives
    • 2019
    • 2018
    • 2017
    • 2016
    • Facebook
    • Instagram

Lifestyle • 9 toukokuun, 2021

Kaikki 42 viherkasvi(st)ani

Laskeskelin äskettäin, että mulla on tällä hetkellä yhteensä 42 viherkasvia. 42 saattaa kuulostaa paljolta, mutta koska ruukut on ripoteltu niin väljästi pitkin poikin kotia, niin käytännön elossa se ei tunnu siltä. Meillä on jopa kokonainen huone ilman yhtäkään kasvia! (Ja vähän ankea huone onkin – jopa poikaystävä totesi, että voitaisiinko hankkia työhuoneeseen vähän jotain vihreää, niin saataisiin sinnekin vähän kotoisuutta. Yes please!) On uusia, vanhoja, pieniä, suuria, vähään tyytyviä, juoppoja, nirppanokkia ja vaikka mitä muuta. Osa mukaanlaskemistani kasveista on myös vasta pikkuruisia alkuja, eli jos koko määrä olisi pelkkää kolibrikukkaa ja jättipeikonlehteä, niin ahdasta varmasti olisi. Nyt mahdutaan hyvin elämään ja mikä parasta, aina on tilaa ”vielä yhdelle” tai parillekin. En muista missä määrissä viime keväänä liikuttiin, mutta veikkaisin, että määrä on vuoden kuluessa (ja uuden kodin myötä) suurin piirtein kaksinkertaistunut.

En meinaa koskaan muistaa, että meillä olisi mitenkään erityisen runsaasti kasveja. Yleensä havahdun miettimään sitä ainoastaan silloin, kun joku uusi kyläilijä astuu ensimmäistä kertaa ovestamme sisään ja heti ensimmäiseksi toteaa, että ”sä taidat todella pitää viherkasveista”.

Mun viherkasvihullaantuminen on tullut aiemminkin ilmi, mutta useimmiten kuvissa vilahtelee aina ne samat kasvit. Siihen tulee muutos nyt, sillä tämän postauksen kuvissa näkyy poikkeuksellisesti lähes jokainen kasvini – myös ne, jotka pääsevät aniharvoin esille, vaikka ansaitsisivatkin vähintään yhtä paljon palstatilaa. Toivottavasti tästä on iloa etenkin muiden viherkasvityyppien silmille!

 

kolibrikukka

kastanjasutipuu / täplämaija 

peikonlehti / keihäsanopinkieli

nukkapiilea

Ihkaensimmäisessä kodissa asustellessani en ihan ymmärtänyt viherkasvien päälle, eikä kotonani ollut satunnaisia lähikaupan tulppaaninippuja lukuunottamatta mitään vihreää. Nyt, 9 vuotta myöhemmin, ajatus viherkasvittomasta kodista tuntuisi ankealta ja kolkolta, eikä lainkaan omalta. Vehreys tuo kotiin eloa, lämpöä ja luonnonläheisyyden tuntua, mutta en koe haalineeni tällaista kasviarmeijaa ainoastaan vihersisustuksen vuoksi, vaan myös siksi, että niiden hoitamisesta on tullu mulle suorastaan terapeuttista tekemistä, josta nautin aivan hulluna. Jos joku ajanviete on tehnyt tästä koronavuodestani paremman, niin viherkasvien parissa puuhastelu (vähintään tähän tyyliin). Ok, hyviä sarjoja on myös kiittäminen, mutta siitä lisää joku toinen kerta.

Mulla ei oo mitään tiettyä viherkasvien hoidolle omistettua viikonpäivää, enkä pidä kirjaa siitä, milloin mitäkin on viimeksi kasteltu (vaikka välillä mietin, että ehkä pitäisi). Oon pikkuhiljaa alkanut tuntemaan kasvieni sielunelämää sen verran, että niitä katsomalla ja sormen multaan törkkäämällä pystyn yleensä tunnistamaan niiden tarpeita. Vuodenvaihteessa kasvivalot hankittuani otti myös hetken hiffata (kantapään kautta tietenkin), että kaikki kasvit eivät suinkaan välitä suorasta paahteesta, eikä enempi oo siis aina automaattisesti parempi. Sittemmin oon hionut kasvitetristaitojani äärimmilleen ja onnistunut löytämään lähes kaikille viherasukeille sellaiset paikat, joissa valon määrä on juuri kyseiselle kasville mahdollisimman optimaalinen – yhdellä se on aivan lampun alla, toisella heti ikkunan edessä ja joku taas kukoistaa parhaiten vähän kauempana ikkunasta.

Yhden jutun teen kuitenkin joka ikinen päivä: mulla on olkkarissa suihkepullo ja usein sen ohi kävellessäni nappaan pullon käteen ja käyn sumuttelemassa suurimmat kasviryppäät läpi. Teen sen aina esimmäiseksi aamulla, viimeiseksi illalla ja välillä vielä kertaan tai pariin päivän mittaan. Joskus sitä tehdessäni huvitun ajatellessani, kuinka suurta mielihyvää kasvien hoitaminen mulle todella antaa, vaikka suurimmaksi osaksi oon siitä vaan ilahtunut, sillä se on tuonut mun päiviin moninkertaisesti lisää pieniä ja vähän suurempiakin iloja. On ihan sairaan tyydyttävää seurata uutta kasvua ja kasvien kukoistamista, jonka on onnistunut omin käsin mahdollistamaan.

 

täplämaija

pennimuori & palmuvehka / herttalyhty 

hienohelma

palmuvehka / pilleriviikuna

Viherkasvien tarpeet samojenkin kasvilajien välillä riippuu paljon olosuhteista, joten yksityiskohtaisen hoitorutiinin kertominen olisi ehkä vähän tarpeetonta, mutta sen sijaan kerron pari yksinkertaista juttua, joiden avulla oon saanut useimmat kasveistani elelemään parasta elämäänsä:

Valo. Kasvit kannattaa yleisesti sijoittaa mahdollisimman valoisaan paikkaan, mutta jos sellaista ei löydy ja uutta kasvua halajaa, niin kasvivalo ei oo yhtään hullumpi valinta – se voi olla jopa tehokkaampi vaihtoehto kuin ulkoa tuleva valo. Mä hankin viime talvena kasvivaloiksi pääasiassa pieniä klipsivalaisimia (Jysk), jotka on helppo sijoitella ympäri kotia ja niihin ostin Airamin kasviledit. (Polttimo-ostoksilla kannattaa muuten muistaa tarkistaa, että valon väri on kirkkaan pinkin sijaan neutraali, ellet ihan erityisesti toivo sellaista pornahtavaa viehättävää tunnelmavalaistusta.)

Älä unohda lannoittaa. Kasvit pärjäävät ilman lisäravinteitakin, mutta jos tarkoituksena on saada kasvi kukoistamaan, niin kasvukaudella (eli keväästä syksyyn) lannoituksesta ei oo ainakaan haittaa. Mä lannoitan lähes kaikkia viherkasvejani joka toisella kastelukerralla, muutamia jokaisella kastelukerralla ja muutamia taas harvemmin. Mutta hyvä nyrkkisääntö on, että vähintään uuden kasvun näkyessä kannattaa antaa lisäravinteita. Mä käytän tällä hetkellä sellaista Kekkilän luonnonmukaista kasviravinnetta, joka on kätevässä pumppupullossa.

Kun tietää milloin kasvejaan olisi hyvä kastella (toiset tykkäävät mullan kuivahtamisesta kastelukertojen välissä, toiset taas jatkuvasti kosteasta mullasta), niin helppo keino nähdä mullan tilanne on tökätä ruukkuun kertakäyttöinen syömäpuikko. Jos tikkuun jää reilusti mullan jäämiä, niin multa on vielä kosteaa – jos tikku on ylös nostettaessa puhdas, niin multa on kuivahtanut ja kastelun tarpeessa.

Jos lehdet käpristyvät, niin kyseessä on todennäköisesti liian vähäinen kastelu, ravinteiden puute, pieneksi jäänyt ruukku tai kuiva huoneilma. Kyseessä voi olla myös ihan mikä tahansa muu syy suurin piirtein tähtien asennosta lähtien, mutta tarkista ensin ainakin edellämainitut.

Älä istuta kasveja suoraan umpinaiseen suojaruukkuun, sillä silloin liikakastelun vaara on suurin. Suurin osa mun kasveista on istutettu muoviruukkuun, joka asetetaan suojaruukun sisälle. Muutama poikkeus on istutettu suoraan pohjareiällisiin saviruukkuihin, jotka ovat musta käteviä – niiden kanssa kastelutarve on vähän suurempi, sillä ruukku on niin hengittävä, mutta monesti myös ruukun väristä ja painosta voi päätellä kastelun tarpeellisuuden.

Mullanvaihdon yhteydessä ruukun pohjalle kannattaa tehdä pieni salaoja, jotta juuret eivät jäisi lillumaan kasteluveteen. Mä oon käyttänyt siihen hajonneiden astioiden suurimpia sirpaleita sekä ruukkusoraa, joka on juuri salaojitukseen tarkoitettu ja jolla saa helposti myös ruukkuja kevennettyä.

Älä ota viherpeukalointia liian vakavasti, sillä se on kaikkea muuta kuin vakavaa. Epäonnistumisia sattuu kovemmillekin kasviguruille (enkä nyt siis todellakaan puhu itsestäni ), mutta se on elämää se. Nokka pystyyn ja uuteen yritykseen vaan!

 

kolibrikukka

kultaköynnös / alahyllyllä vasemmalta oikealle: en muista, kultaköynnöksen alku, hopeaköynnös, hoya compacta

kumiviikuna

ylähyllyllä keskellä soihtuköynnös / anopinkieli 

hernevillakko

Mietin hetki sitten, että mistä tietää milloin viherkasveja on liikaa tai onko ylipäätään sellaista asiaa kuin liian paljon kasveja? Joku totesi silloin hyvin, että niitä alkaa olemaan liikaa, kun ne ei-niin-lempparit alkaa vähemmälle huomiolle jäätyään kuihtumaan pois ja siinä oli kyllä pointtia. Mulla suurin piirtein kaikki saa saman verran huomiota – välillä vähän enemmän ja kiireisempinä hetkinä taas vähemmän. Toki mullakin on omat suosikkini: suurimman silmäteräni, eli kolibrikukan, lisäksi lemppareitani ovat pilleriviikuna, erilaiset köynnökset, herttalyhdyt sekä nuori peikonlehti, jonka kanssa aion kokeilla ensimmäistä kertaa, että millainen siitä voisikaan oikeanlaisella hoidolla kasvaa. Peikonlehtiä mulla on ollut ennenkin ja hengissä ne ovat kyllä pysyneet, mutta yhtäkään en oo saanut vielä kunnolla kukoistamaan.

Kyllä tänne vielä viherkasveja mahtuisi ja sellaisia varmasti ajan myötä tuleekin, mutta just nyt 42 on aika sopiva luku. Ehkä pysyttelen tässä nyt toistaiseksi ja yritän suunnata innostukseni tuleviksi kuukausiksi pihan puolelle? (Ainakin siihen asti, kunnes seuraava pakko saada tämä ja tämäkin ja hei entäs tämä -aalto vie mut mennessään…)

 

Näiden parissa puuhastelu on tuottanut mulle viimeisen vuoden aikana poikkeuksellisen paljon iloa ja kasveja hoitaessani moni harmitus on vähintäänkin helpottanut. On hauskaa ajatella, että siellä ruutujen toisella puolella on niin paljon muitakin vähintään yhtä innokkaita oman elämänsä viherpeukaloita, sillä jonkun korvaan tällainen voi kuulostaa jopa  koomiselta, mut samalla moni varmasti tietää aivan tarkalleen mistä puhun.

Ois tosi kiinnostavaa kuulla, että mikä on teidän suhde viherkasveihin – onko teidän kotona kasveja ja jos, niin kuinka monta? Entä onko korona-aika vaikuttanut teidän ajatuksiin tai käyttäytymiseen aiheeseen liittyen?

134

16 kommenttia

Related Posts

24 tunnin retriitti
Hei 2020
Parhaat sarjat – 34 suosikkiani
Torstain kuulumiset

Ajatuksia • 6 toukokuun, 2021

Juuri nyt ilahduttaa

Ensimmäisen annos koronarokotetta. Se pistettiin olkavarteeni muutama viikko sitten, kun myös nuorempia 2. riskiryhmäläisiä alettiin rokottamaan ja se oli heittämällä yksi kevään ilahduttavimmista jutuista! Se oli mulle pikkuruinen mutta silti konkreettinen askel kohti parempia aikoja.

Kevätkelit. Sehän tarkoittaa nimittäin sitä, että ihan pian pääsee laittamaan terassia ja pihaa kesäkuntoon! Talven kurat on jo pesty terassilta veks, mutta kukkien ja muiden viherjuttujen istuttamista saa odotella vielä vähän lämpimämpiin keleihin saakka. Ensi viikon sääennuste näyttää tosin siltä, että ehkäpä sitä pääsisi aloittelemaan jo ennen kuin osaan arvatakaan…

Pitkään kauniina kestävät kukat. Ostin hetki sitten Plantagenista leikkokukkanippuja, jotka koristivat maljakkoa ihan tuoreen näköisenä yli kaksi viikkoa! Niitä hankkiessani huomasin, että Plantsun kimpuilla on laatutakuu – jos kukat nuupahtavat 5 päivän kuluessa, niin kuittia vastaan saat uudet tilalle. Aika kiva juttu, vaikka vielä kivempaa onkin tietty tämä, että kimppu säilyy kauniina viikkotolkulla.

Talviuniltaan heräilevä luonto. Puiden oksat ovat täyttyneet vaaleanvihreistä silmuista, tienvierustat ovat luonnonkukkaröykkiöiden valloittamat ja lenkkipoluilla tekee mieli hyppiä tasajalkaa, kun kaikki se loputon vehreys on taas ihan pian täällä. Meidän kukkapenkin pionipensaatkin ovat alkaneet puskemaan talven jälkeen uuteen kasvuun – toivottavasti onnistun pitämään niistä hyvää huolta!

Värikkäät vaatteet. Pukeudun useimmiten lähinnä harmaaseen ja muihin yhtä mitäänsanomattomiin väreihin, mutta kevään myötä oon innostunut kaivamaan kaapista niitä harvoja värillisiä vaatekappaleita päälleni. Ja hitto, miten paljon eloa ja iloa yksi punainen pusero voikaan tuoda! Siitä inspiroituneena valitsin eilen myös kynsiini kirkkaan oranssia sävyä ja onneksi niin, sillä pelkästään niiden näkeminenkin alkaa hymyilyttämään.

Tällaista listaustahan ei voi tehdä ilman Lukan mainitsemista. Ollaan oltu yhdessä jo 7,5 vuotta (anteeksi nyt vaan, mutta mihin tää aika menee?!) ja vaikka aina ajattelenkin, että oon jo saavuttanut jonkinlaisen maksimaalisen rakkauden määrän, niin silti se vaan kasvaa joka päivä entisestään. Alkuvuoden terveyshuolista muistuttaa enää pieni, tumma arpi vain, mutta muuten hän on taas suorastaan elämänsä kunnossa.

Hotellintuntua tuovat lakanat. Löysin hetki sitten taivaalliset puuvillaperkaalilakanat (Familonin Percale-sarjaa), jotka mullistivat mun yöunet kertaheitolla! Epäröin niiden hankkimista suolaisen hinnan vuoksi pitkään, mutta jo ensimmäisen yön jälkeen mietin, että jos vaan olisin tiennyt niiden ylivoimaisuudesta aiemmin, niin en olisi epäröinyt niihin satsaamista hetkeäkään. Ainoa miinus niissä on se, että niiden jälkeen vanhat lakanat eivät tunnu enää miltään

Kivojen juttujen sanominen ääneen. Olipa kyseessä sitten erityisen hehkuvalta vaikuttava tuttava, arkea ilahduttanut ele tuntemattomalta tai ahkeralla työllään ylpeyttä aiheuttanut ystävä, niin sano se ääneen! Siitä tulee hyvä mieli, niin itselle kuin hänellekin. Arvostan kovasti ihmisiä, jotka haluavat tuottaa toisille hyvää mieltä ja sen inspiroimana oon itsekin yrittänyt kiinnittää erityishuomiota siihen, etten jäisi hautomaan vastaavia juttuja pelkästään oman pääni sisään.

Kohtaamiset pitkän tauon jälkeen. Päästiin viime viikolla tapaamaan poikaystävän ulkomailla asuvaa äitiä ensimmäistä kertaa melkein 16 (!!!) kuukauteen! Vaikka tilanteen vuoksi en oo hetkeen päässyt viettämään aikaa omankaan perheen kanssa kunnolla, niin lähes 1,5 vuoden erossaolo menee jo aivan eri sarjaan.

Kohtaamiset ylipäätäänkin. Kävellään joka aamuisella kävelyllämme naapuruston vanhemman, päivästä riippumatta pihallaan puuhastelevan rouvan ohi, jonka kanssa moikataan aina kohdatessamme iloisesti ja se on nykyään yksi aamujen suosikkihetkiäni.

Kukoistavat viherkasvit. Jos lista olisi tärkeysjärjestyksessä kasattu, niin tää kohta ois pitänyt nostaa ihan kärkeen, sillä mähän oon ollut menneen vuoden aivan viherkasvipäissäni! Se(kin) on jäänyt täällä blogissa vähän vähemmälle huomiolle, mutta muissa kanavissa hullaantumiseni ei oo varmastikaan jäänyt huomaamatta. Ihan pian esittelen silmäteräni täälläkin!

Kolmen euron ripsiväri, joka peittosi kaikki tyyriimmät kilpakumppaninsa 100-0. Ping kaikki entistä Lumene-suosikkiamme kaipaamaan jääneet; Essencen Maximum Definition Volume Mascara vedenkestävänä on ihan todella toimiva korvaaja sille. You’ll thank me later!

Kauniit sanat. Viestibokseissa – niin Instagramissa kuin edellisessä blogipostauksessakin – on ollut nyt keväällä jotenkin erityisen lämmin sekä hyväntahtoinen meininki ja se on tuntunut musta tosi ihanalta. Kauas on tultu niistä ajoista, kun viestien avaaminen jopa pelotti, sillä koskaan ei tiennyt millaisia juttuja sitä joutuisikaan tänään lukemaan. Nykyään meininki on täysin päinvastainen ja kiitos siitä kuuluu vain ja ainoastaan teille

 

91

9 kommenttia

Related Posts

Ihana, kamala Instagram
KAIKKENSA ANTANUT
PARIS, JE T’AIME
JÄLKIPYYKKI

Ajatuksia • 9 huhtikuun, 2021

Omaa vuorta huiputtamassa

Eilen illalla päätin, että tänään kirjoitan. En tiennyt, että mistä, mutta kunhan vaan kirjoitan. Siispä täältä pesee.

Oon päässyt jo hetki sitten sen vaiheen yli, jossa koin pakottavaa tarvetta selitellä tai pahoitella tällaista radiohiljaisuutta (kuten blogeissa oli vanhoina aikoina tapana sanoa), mutta tää olkoon nyt jonkinlainen ilmanpuhdistusriitti itseni ja kirjoittamisen välillä. Minä ja blogi ollaan nimittäin tällä hetkellä vähän vaikeasti selitettävässä suhteessa.

Jo pelkästään menneen kuukauden aikana oon luonnostellut valehtelematta kymmentä erilaista postausta – kaikkea kuulumisista viherkasvihullaantumiseen ja arkisesta kuvapläjäyksestä kuluneen vuoden aikana koukuttaneiden sarjojen listaukseen –, mutta yksikään niistä ei oo tullut julkaistuksi. Syitä siihen on monia, mutta painavimmaksi koen sen, että kun kuukausittaisia postauksia ilmestyykin kahdenkymmenen sijaan kaksi, niin niiden kahden haluaisi olevan jotain merkityksellistä, erityistä, kirjoittamisen arvoista. (Vaikka mikä muka ei olisi kirjoittamisen arvoista?) Ja sitten kun ne eivät mitään elämää mullistavaa olekaan, niin julkaisunapin painaminen tuntuu suorastaan vääryydeltä. Kun taas sitä konkreettista tai edes kuvitteellista nappia ei paina hetkeen, niin kynnys vaan kasvaa entisestään – aluksi se on vielä kohtuullisen helposti taklattavissa, mutta pidemmälle edettyään se on jo suuremmankin vuoren huiputtamiseen verrattavissa.

Kaipaan sitä, kun kirjoittaminen oli päivittäinen rutiini, teksti vaan soljui eteenpäin ja sanat ilmestyivät ruudulle vimmatun naputtamisen säestämänä kuin itsestään. Nykyään tuntuu enemmänkin siltä, kuin yrittäisi opetella pyöräilemään uudestaan vuosikymmenien tauon jälkeen ja tässä välissä pyörästä olisikin kehitetty sellainen hutera yksipyöräinen. Tasapainon hakeminen vie kaikki voimat ja horjuminen alkaa nopeasti turhauttamaan. Miten jostain ennen niin itsestäänselvästä ja arkisesta asiasta onkin voinut tulla ajan myötä niin hankalaa?

Tällä hetkellä koen, että kun mulla on tietyn verran aikaa käytettävissä, niin käytän sen blogipostauksen naputtelun sijaan mielummin muiden sisältöjen luomiseen. Miksikö? Siksi, että niistä muista sisällöistä saan niihin käytettyyn aikaan suhteutettuna huomattavasti enemmän irti. Yhden blogipostauksen tekemiseen kuluvalla ajalla saan Instagramissa yli kymmenkertaisesti vastinetta tekemiselleni ja mainittakoon vielä erikseen, etten tarkoita rahaa. Tuntuu huomattavasti tuottoisammalta kertoa aiheesta x muutaman videoklipin tai lyhyen tekstin muodossa ja saada parhaimmillaan lukuisia keskusteluja aikaiseksi sen sijaan, että kirjoittaisin tuntikaupalla blogipostausta, joka jäisi suurimmalla todennäköisyydellä tuntumaan yksinpuhelulta. Tässä jo valmiiksi eristäytyneessä ja yksinäisessä maailmanajassa somekeskustelut ovat olleet mulle aiempaakin suuremmassa arvossa, sillä yksinpuhelua harrastan kotona kaiket päivät muutenkin, eikä se harmillisesti kuulu asioihin, joista varsinaisesti inspiroituisin tai ainakaan energisoituisin.

Jos edellämainittua vuorovaikutusaspektia ei otettaisi lainkaan huomioon, niin pitäisin tästä blogimeiningistä enemmän. Blogi on jostain syystä tuntunut mulle aina erilaiselta paikalta kuin muu sosiaalinen media – syvemmältä, turvallisemmalta, kuin ikiomalta paikalta avata sisintään. Oon pitkään ajatellut, että Instagramissa sitä on jatkuvasti vähän kuin näyteikkunassa, jonka lasin toisella puolen on suurin piirtein koko maailma naapureita, ex-kumppaneita ja sukulaisia myöten, kun taas täällä meillä on ”se oma porukkamme”. Faktahan toki on se, että kuka tahansa edellämainituista pääsee yhdellä napin painalluksella tännekin, mutta harvaa kuitenkaan lopulta kiinnostaa niin paljon, että näkisi sen vaivan tänne tullakseen. Saattekohan yhtään kiinni siitä mitä haen takaa?

Kirjoittaminen itsessään on ollut mulle tärkeä harrastus jo tosi pitkään, yli vuosikymmenen ajan. Samalla se on ollut tehokas keino omien ajatusteni jäsentelyyn ja sen jäätyä vähemmälle myös mietteetkin ovat välillä kasaantuneet suureksi, vähän sotkuiseksi sumpuksi, jota on vaikeaa saada avattua järkeviksi lauseiksi. Tällä hetkellä haastavinta kirjoittamisessa on – koomista kyllä – se, etten tiedä mistä aloittaa. Pidemmän hiljaiselon aikana niin paljon kaikkea pientä ja suurtakin on jäänyt sanomatta, että tuntuu lähes ylivoimaiselta tarttua näppäimistöön, sillä kaikki säästä jaarittelua lukuunottamatta vaatisi niin perinpohjaisen alustuksen. Siksi nyt päätin vaan kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa ilman sen kunnianhimoisempia suunnitelmia, sillä eivät ne lukot odottelemallakaan lähde avautumaan.

Itselleni ominaiseen tapaan tekisi mieli jättää tämäkin teksti luonnoksiin ”vähän kypsymään” ja odottamaan jotain elämää suurempaa oivallusta, joka ei tälläkään kertaa ilmesty – ainoastaan voidakseni viikkojen kuluttua pyyhkiä jokaisen kirjoittamani sanan pois ja aloittaa alusta vielä entistäkin suuremman kynnyksen kanssa. Se kaipaamani oivallus saa tällä kertaa luvan olla se, että maailma ei toden totta kaadu, vaikka tota julkaise -nappia painaisikin ennen kuin teksti on pölyttynyt luonnoksissa kuukauden päivät. Testataanpa vaikka.

 

PS: Oon muuten ilahtunut kahdesta asiasta; siitä, että pidemmistäkin postausväleistä huolimatta täällä on edelleen suuren suuri joukko teitä, jotka klikkaavat tänne säännöllisesti uuden luettavan toivossa () sekä siitä, että vaikka usein on kulunut viikkojakin ilman yhden yhtä blogipostausta, niin en oo saanut ainuttakaan kyselyä siitä, että aionko lopettaa kirjoittamisen kokonaan vai mistä kiikastaa. Mikäli joku siellä on sitä kuitenkin miettinyt, niin en tiedä mitä tulevaisuus tuo blogin tai minkään muunkaan suhteen tullessaan, mutta onneksi ei tarvitsekaan tietää. Aika näyttäköön sen, nyt toistaiseksi aion vaan ajelehtia fiilisten mukana.

PPS: Olipa virkistävää sysätä kovin itsekriittisyys edes hetkeksi syrjään ja vaan kirjoittaa mitä mieleen ikinä juolahtaakaan. Pitäisi varmaan ottaa tavaksi.

232

30 kommenttia

Related Posts

Parasta Instagramissa – mun suosikkitilit
Viikon parhaat
SISTERTIME
TUKKATAIKOJA
  • « Edellinen sivu
  • 1
  • 2
  • 3
  • 4
  • …
  • 245
  • Seuraava sivu »

Arkistot

Search

annikaollila

Viikonlopun valohoito 💆🏻‍♀️ Viikonlopun valohoito 💆🏻‍♀️
1. Viherkasveissani vallitsi ripsiäisinvaasio ja 1. Viherkasveissani vallitsi ripsiäisinvaasio ja kävin tuholaisten kimppuun petopunkkien kanssa. Ajatus ällötti ensin, koska punkit, mut turhaan – ne hoiti hommansa, enkä vastoin pelkojani löytäny niitä vilistämässä ympäri kotia. Hyvää työtä, punkit 🤝🏻

2. Tammikuussa jäin koukkuun ristikoihin ja jääkaapintyhjennysnuudeleihin, eli pikaruokaan, johon saa upotettua kaikki kaapin jämäkasvikset.

3. Viikottainen keramiikkatyöpaja on palannut arkirytmiin. Onneks kaapeista ei löydy ihan kovin montaa kippoa ja kuppia ennestään…. 

4. Jo se on upeeta, ettei aamulenkkejä oo tarvinnu tehdä enää pilkkopimeessä, mut tää bonari lämmittää mieltä vähintään yhtä paljon.

5. Lempparityyppi ei meinnanu pysyä pöksyissään, kun lenkkimiljöönä oli parin sateisemman viikon jälkeen tää. (Feel you, Luka.)

6. Laitoin maustelaatikon uuteen uskoon 🫙 Ennen-kuva jäi ottamatta, mut voitte kuvitella miltä näyttää 40 maustepurkkia ja -pussia sikin sokin pienessä laatikossa. Ei kovin tyydyttävältä – toisin kuin tää lopputulos.

7. Arkiruokakerhon menussa hodaribuffa. @makuliha’n kasvisnakki oli tosi hyvä! 🌭
Mainos @postigroup x @helsinkimissio 💌 Tuntemat Mainos @postigroup x @helsinkimissio 💌 Tuntemattoman hymy tai lämmin ele voi joskus pelastaa päivän. Tänä ystävänpäivänä ihan pienellä teolla voi antaa hetken, jota muistellaan parhaimmillaan pitkään. 

Kirjoita ystävänpäiväkortti lämpöä ja rohkaisua kaipaavalle nuorelle ja tiputa se postimerkin kera postilaatikkoon, niin Posti kuljettaa sen HelsinkiMission kanssa ystävänpäiväksi sitä kaipaavalle hankkeessaan nuorten yksinäisyyttä ja syrjäytymistä vastaan. Kortit löytävät perille näillä tiedoilla:

Posti Oy
Ystävänpäivä 
PL 7230
00002 Helsinki

Nuorille toimitettavat kortit tulee lähettää 1.2. mennessä, perinteisemmät ystävänpäiväkortit puolestaan 7.2. mennessä. Mä kirjoitin kortin, tee säkin niin. Ehkä tehdään sillä jonkun päivä 💐

#Ystävänpäivä #Posti #HelsinkiMissio
Haluaisin niin lisää tällasta tähän talveen. Haluaisin niin lisää tällasta tähän talveen. Ehkä pitää hurauttaa talvilomalle pohjoiseen ☃️
Oon aikonu postata nää jo monta päivää, mut e Oon aikonu postata nää jo monta päivää, mut en oo keksiny mitään sanottavaa, eikä näissä kuvissakaan varsinaisesti mitään erityistä oo. Mut sellasta se välillä on, aina ei oo ihan kauheesti sanottavaa tai mitään erityistä muutenkaan. 

Paitsi nyt kun aloin miettimään, niin toi auringonnousu oli näin tammikuussa aika erityinen. Yleensä niistä ei-niin-erityisiltä tuntuvista hetkistäkin löytynee jotain erityistä, vaikkei ihan aina sitä muistaiskaan. 

Viime viikolla toivoin täällä auringonpilkahdusta ja sen myös sain 💫
Mainos @hartwallnovelle 💙 Alkutalven sairastelu Mainos @hartwallnovelle 💙 Alkutalven sairastelukierre uuvutti salakavalasti kehon sekä mielen ja siitä toivuttuani on taas palava halu antaa omalle hyvinvoinnille sen ansaitsema huomio. Mulle se tarkoittaa mielen ja kehon kuuntelemista ja niiden ravitsemista kulloinkin kaivatuilla tavoilla, jotka saattavat vaihdella elämäntilanteesta riippuen paljonkin. Joskus se voi olla kevyttä liikuntaa, hiljaisuutta, päikkäreitä ja omaa rauhaa, toisinaan taas ystävien läsnäoloa, intensiivistä hikoilua, aamuun asti tanssimista sekä hamppareita ja irtokarkkeja. Joskus jopa näitä kaikkia sekaisin. 

Mulla on tänä vuonna ilo inspiroida yhdessä Novellen kanssa sua ja mua voimaan aidosti paremmin, mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakaan. Avainasia on löytää jaksamistaan tukevat rutiinit ja vaalia niitä arjen keskellä. Jaoin omani stoorissa, ehkäpä kerrot siellä omasi myös mulle? 

Voidaan hyvin - sekä näin tammikuussa että sen jälkeenkin. #novelle #elämänjanoon
Load More Follow on Instagram

Copyright © 2023 Annika Ollila • Design by LuxiBee

Copyright © 2023 · Muse / Genesis Framework · WordPress · Kirjaudu sisään