Heipä hei, uusi vuosikymmen!
Avasin tänään koneen ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Sanojen muodostaminen takkuilee, mutta ei sen vuoksi, etteikö ajatus kulkisi, vaan koska sormet tuntuvat kohmeisilta. Jokaisen ruudulle naputtelemani sanan keskelle ilmestyy ylimääräisiä kirjaimia ja kokonaisen lauseen kasaaminen vaatii useamman pyyhkimisen ennen pisteen napauttamista. Menneiden viikkojen aikana meinasin muutamaankin otteeseen avata koneen ja tulla kirjoittelemaan, mutta lopulta päätin odottaa sitä hetkeä, jolloin suorastaan palan halusta kirjoittaa. Ja se hetki iski tänään, vuoden kolmantena päivänä.
Viime vuosi oli mulle kuluneen vuosikymmenen paras. Sitä edeltäneet vuodet olivat aikamoista vuoristorataa ja suurimman osan ajasta olin todella hukassa. Aloitin itseni etsimisen säännöllisen terapian avulla alusta, mutta melkein neljä vuotta sitten aloittamani tie oli kivisempi kuin osasin kuvitellakaan – otin paljon pieniä askeleita, jotka eivät tuntuneet johtavan mihinkään ja usein kaksi askelta edettyäni palasinkin vähintään kolme taaksepäin. Jälkikäteen kuitenkin huomasin, että jokaisella takapakillakin oli tarkoituksensa ja kun vaan jaksaa sinnikkäästi yrittää, niin matka taittuu kyllä. Ehkä hitaasti, mutta ainakin varmasti.
Viime vuonna kuvasin ja kirjoitin vähemmän kuin minään muuna vuonna koko 10-vuotisen blogihistoriani aikana. En ollut “somettajan huipussani”, vaan oikeastaan ihan toisessa ääripäässä, mutta se tuntui siinä hetkessä juuri oikealta ja sen tunteen kantamana osasin olla varsin rauhallisin mielin. Opin olemaan vertailematta itseäni muihin, tekemään juuri niin kuin parhaimmalta tuntuu ja se oli varmasti yksi avaintekijöitä siihen, että vuosi oli niin onnistunut.
Samalla opin aika monta muutakin juttua. Muun muassa sen, että vähempikin tekeminen riittää ja ilman kiirettäkin voi tuntea itsensä tärkeäksi. Sen, että kilttikin ihminen voi oppia pitämään puolensa, vaikka se aluksi vaikealta tuntuisikin. Sen, että elämä helpottuu huomattavasti, kun armollisuus itseään kohtaan kasvaa. Sen, ettei kaikesta tarvitse yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni ja niin kliseistä kuin se onkin, toisten ovien sulkeutuessa toiset avautuvat. Ja etenkin sen, että pidemmänkin masennuskauden jälkeen tulee lopulta aika, jolloin elämä tuntuu taas aika kivalta. Ja kun se aika vihdoin koittaa, niin haasteiden voittamisen jälkeen se kiva tuntuu vähintäänkin kymmenen kertaa paremmalta.
Mun vuoden 2020 suunnitelmat ammottavat tyhjyyttään, eikä kalenterissa oo vielä käytännössä mitään. Ei työprojekteja, matkoja tai muutakaan merkillistä – ainoastaan auton katsastus sekä viisaudenhampaan leikkaus. Pari vuotta sitten olisin ollut tällaisesta tilanteesta aivan paniikissa, mutta en enää: sittemmin oon oppinut luottamaan siihen, että asiat selkenevät aina lopulta. Ja oon siitä ihan sairaan ylpeä.
Tulevalta vuodelta toivon new year, new me -setin sijaan samanlaista yksinkertaista onnellisuutta, tasaisuutta ja rauhallisuutta kuin viimekin vuonna. Mukavaa arkea, kokonaisvaltaista terveyttä, tasavertaisia ihmissuhteita, uusia harrastuksia sekä sitä, että oppisin itsestäni vieläkin lisää ja pääsisin jatkamaan matkaa parhaaksi mahdolliseksi itsekseni. Jos 2020 tulee olemaan edes puoliksi yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, niin en voi olla muuta kuin pirun tyytyväinen.
Leppoisia uuden vuosikymmenen ensimmäisiä päiviä ja mukavaa viikonloppua! (Miten voikin TAAS olla viikonloppu?!)
107
