Eilen illalla päätin, että tänään kirjoitan. En tiennyt, että mistä, mutta kunhan vaan kirjoitan. Siispä täältä pesee.
Oon päässyt jo hetki sitten sen vaiheen yli, jossa koin pakottavaa tarvetta selitellä tai pahoitella tällaista radiohiljaisuutta (kuten blogeissa oli vanhoina aikoina tapana sanoa), mutta tää olkoon nyt jonkinlainen ilmanpuhdistusriitti itseni ja kirjoittamisen välillä. Minä ja blogi ollaan nimittäin tällä hetkellä vähän vaikeasti selitettävässä suhteessa.
Jo pelkästään menneen kuukauden aikana oon luonnostellut valehtelematta kymmentä erilaista postausta – kaikkea kuulumisista viherkasvihullaantumiseen ja arkisesta kuvapläjäyksestä kuluneen vuoden aikana koukuttaneiden sarjojen listaukseen –, mutta yksikään niistä ei oo tullut julkaistuksi. Syitä siihen on monia, mutta painavimmaksi koen sen, että kun kuukausittaisia postauksia ilmestyykin kahdenkymmenen sijaan kaksi, niin niiden kahden haluaisi olevan jotain merkityksellistä, erityistä, kirjoittamisen arvoista. (Vaikka mikä muka ei olisi kirjoittamisen arvoista?) Ja sitten kun ne eivät mitään elämää mullistavaa olekaan, niin julkaisunapin painaminen tuntuu suorastaan vääryydeltä. Kun taas sitä konkreettista tai edes kuvitteellista nappia ei paina hetkeen, niin kynnys vaan kasvaa entisestään – aluksi se on vielä kohtuullisen helposti taklattavissa, mutta pidemmälle edettyään se on jo suuremmankin vuoren huiputtamiseen verrattavissa.
Kaipaan sitä, kun kirjoittaminen oli päivittäinen rutiini, teksti vaan soljui eteenpäin ja sanat ilmestyivät ruudulle vimmatun naputtamisen säestämänä kuin itsestään. Nykyään tuntuu enemmänkin siltä, kuin yrittäisi opetella pyöräilemään uudestaan vuosikymmenien tauon jälkeen ja tässä välissä pyörästä olisikin kehitetty sellainen hutera yksipyöräinen. Tasapainon hakeminen vie kaikki voimat ja horjuminen alkaa nopeasti turhauttamaan. Miten jostain ennen niin itsestäänselvästä ja arkisesta asiasta onkin voinut tulla ajan myötä niin hankalaa?
Tällä hetkellä koen, että kun mulla on tietyn verran aikaa käytettävissä, niin käytän sen blogipostauksen naputtelun sijaan mielummin muiden sisältöjen luomiseen. Miksikö? Siksi, että niistä muista sisällöistä saan niihin käytettyyn aikaan suhteutettuna huomattavasti enemmän irti. Yhden blogipostauksen tekemiseen kuluvalla ajalla saan Instagramissa yli kymmenkertaisesti vastinetta tekemiselleni ja mainittakoon vielä erikseen, etten tarkoita rahaa. Tuntuu huomattavasti tuottoisammalta kertoa aiheesta x muutaman videoklipin tai lyhyen tekstin muodossa ja saada parhaimmillaan lukuisia keskusteluja aikaiseksi sen sijaan, että kirjoittaisin tuntikaupalla blogipostausta, joka jäisi suurimmalla todennäköisyydellä tuntumaan yksinpuhelulta. Tässä jo valmiiksi eristäytyneessä ja yksinäisessä maailmanajassa somekeskustelut ovat olleet mulle aiempaakin suuremmassa arvossa, sillä yksinpuhelua harrastan kotona kaiket päivät muutenkin, eikä se harmillisesti kuulu asioihin, joista varsinaisesti inspiroituisin tai ainakaan energisoituisin.
Jos edellämainittua vuorovaikutusaspektia ei otettaisi lainkaan huomioon, niin pitäisin tästä blogimeiningistä enemmän. Blogi on jostain syystä tuntunut mulle aina erilaiselta paikalta kuin muu sosiaalinen media – syvemmältä, turvallisemmalta, kuin ikiomalta paikalta avata sisintään. Oon pitkään ajatellut, että Instagramissa sitä on jatkuvasti vähän kuin näyteikkunassa, jonka lasin toisella puolen on suurin piirtein koko maailma naapureita, ex-kumppaneita ja sukulaisia myöten, kun taas täällä meillä on ”se oma porukkamme”. Faktahan toki on se, että kuka tahansa edellämainituista pääsee yhdellä napin painalluksella tännekin, mutta harvaa kuitenkaan lopulta kiinnostaa niin paljon, että näkisi sen vaivan tänne tullakseen. Saattekohan yhtään kiinni siitä mitä haen takaa?
Kirjoittaminen itsessään on ollut mulle tärkeä harrastus jo tosi pitkään, yli vuosikymmenen ajan. Samalla se on ollut tehokas keino omien ajatusteni jäsentelyyn ja sen jäätyä vähemmälle myös mietteetkin ovat välillä kasaantuneet suureksi, vähän sotkuiseksi sumpuksi, jota on vaikeaa saada avattua järkeviksi lauseiksi. Tällä hetkellä haastavinta kirjoittamisessa on – koomista kyllä – se, etten tiedä mistä aloittaa. Pidemmän hiljaiselon aikana niin paljon kaikkea pientä ja suurtakin on jäänyt sanomatta, että tuntuu lähes ylivoimaiselta tarttua näppäimistöön, sillä kaikki säästä jaarittelua lukuunottamatta vaatisi niin perinpohjaisen alustuksen. Siksi nyt päätin vaan kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa ilman sen kunnianhimoisempia suunnitelmia, sillä eivät ne lukot odottelemallakaan lähde avautumaan.
Itselleni ominaiseen tapaan tekisi mieli jättää tämäkin teksti luonnoksiin ”vähän kypsymään” ja odottamaan jotain elämää suurempaa oivallusta, joka ei tälläkään kertaa ilmesty – ainoastaan voidakseni viikkojen kuluttua pyyhkiä jokaisen kirjoittamani sanan pois ja aloittaa alusta vielä entistäkin suuremman kynnyksen kanssa. Se kaipaamani oivallus saa tällä kertaa luvan olla se, että maailma ei toden totta kaadu, vaikka tota julkaise -nappia painaisikin ennen kuin teksti on pölyttynyt luonnoksissa kuukauden päivät. Testataanpa vaikka.
PS: Oon muuten ilahtunut kahdesta asiasta; siitä, että pidemmistäkin postausväleistä huolimatta täällä on edelleen suuren suuri joukko teitä, jotka klikkaavat tänne säännöllisesti uuden luettavan toivossa (
) sekä siitä, että vaikka usein on kulunut viikkojakin ilman yhden yhtä blogipostausta, niin en oo saanut ainuttakaan kyselyä siitä, että aionko lopettaa kirjoittamisen kokonaan vai mistä kiikastaa. Mikäli joku siellä on sitä kuitenkin miettinyt, niin en tiedä mitä tulevaisuus tuo blogin tai minkään muunkaan suhteen tullessaan, mutta onneksi ei tarvitsekaan tietää. Aika näyttäköön sen, nyt toistaiseksi aion vaan ajelehtia fiilisten mukana.
PPS: Olipa virkistävää sysätä kovin itsekriittisyys edes hetkeksi syrjään ja vaan kirjoittaa mitä mieleen ikinä juolahtaakaan. Pitäisi varmaan ottaa tavaksi.
240
Hei!
Täällä yksi, ainakin melko säännöllinen kurkkija. Olipa kiva juttu, että painoit tällä kertaa julkaise-nappia.
En ole itse kummoinen kirjoittaja, mutta tunnistan tuon kuvauksesi kasvavasta vuoresta ja ajan mukanaan tuomasta paineesta tuottaa jotain suurempaa tai hienompaa. Myös kevyemmät aiheesi kiinnostavat, on blogissa ollut taukoa tai ei, mutta tällä kertaa tekstisi oli jotenkin erityisen kiinnostavaa lukea, helppoa, samaistuttavaa ja hyviä kielikuvia. Laittoi myös omia ajatuksia liikkeelle. Olet taitava kirjoittaja, joten älä ole teksteillesi tai itsellesi liian ankara. Halusin kai vain sanoa, että kiitos että kirjoitat.
T. toinen yksinpuhelua harrastava 🙂
Ihana sinä!
Kuten postauksessa kirjoitin, niin täällä on teitä suhteellisen säännöllisiä kurkkijoita tosiaan aika paljonkin. Se on musta jopa aika yllättävää, sillä nykyään postauksia ei enää ilmesty päivittäin kuten joskus aiemmin ja kun vielä harvemmin ilmoitan niistä missään erikseen (siis Facebookissa tai Instagramissa, vaikka jälkimmäiseen yritänkin vinkkailla uusista postauksista mahdollisimman usein, niin sitä tulee tehtyä tosi vähän), niin on jotenkin sydäntälämmittävää, kuinka moni klikkaa tänne säännöllisesti varta vasten lukemisen toivossa. Arvostan sitä ihan tosi, tosi paljon.
Kiitos, kun kommentoit – tuli hyvä mieli <3
Ihanaa kun kirjoitit taas pitkästä aikaa! Mä oon ainakin yksi niistä, joka käy täällä tasaisin väliajoin kurkkimassa, josko olis tullut uutta luettavaa 🙂 Ja itse kuulun niihin, jotka lukevat mielellään kaikesta ”turhanpäiväisestäkin”. Viherkasvijutut, sisustusjutut, kevätjutut ja ne vanhat kunnon viikko kuvina -postaukset olis super! Parhaat jutut syntyy, kun laskee vähän rimaa ja ei mieti, että pitäisi kirjoittaa pitkiä ja asiapitoisia postauksia, vaan antaa mennä rennolla otteella <33
Juuri tollainen sisältö onkin just sitä, mikä kaiken perusteella kiinnostaa eniten ja sitä on useimmiten kivointa tehdäkin. Välillä sitä on vaan hankalaa takoa omaan päähänsä sitä kaikkein kovinta itsekritiikkiä pehmentämään, vaikka sen kuinka tietäisikin 😀 Huvittavinta on se, että enhän mä oo koskaan edes ollut tyyppi, joka kirjoittelisi tosi painavaa ja faktapitoista sisältöä, vaan juuri nimenomaan kaikkea tota mistä säkin mainitsit, mutta silti sitä onnistuu välillä ylianalysoimaan kaikkea mahdollista niin pitkälle, että oma pää menee ihan pyörälle.
Kiitos, kun kommentoit! <3
Siis tää oli ?
Voi apua, sydämestä tulikin kysymysmerkki! 😀
Anyways, tää oli ihana postaus <3 Ja oon samaa mieltä siun kanssa, omasta mielestä blogimaailmat tuntuu ihan erilaiselle kuin muu some. Sellainen kotoisampi meno, mistä myös tykkään tosi paljon. Ihanaa ettet ole lopettamassa!
Hahah, ihana <3 Täällä kommenttiboksissa on tosiaan edelleen joku emoji-yhteensopimattomuusbugi, jota en oo saanut itse korjatuksi ja siksi muut kuin 🙂 ja 😀 ilmestyvät aina kysymysmerkkeinä.
Kiitos, kun säkin kommentoit! Arvostan jokaista viestiä suuresti. Halusin vielä erikseen mainita (vaikkei kukaan oo vaikuttanut niin ymmärtäneenkään), ettei postauksen tarkoituksena ollut mollata kommenttien vähyyttä, sillä ymmärrän sen itsekin sataprosenttisesti - nykyajan blogimeininki on tosi erilaista kuin aiemmin ja just vaikka Instagramissa keskusteleminen on tänä päivänä vaan miljoona kertaa kätevämpää, nopeampaa ja helpompaa. Nyt viime aikoina oon sattuneista syistä keskittänyt juttuja vähän enemmän Instagramin puolelle, mutta optimitilanteessa löytäisin juuri sopivan tasapainon molempien alustojen välillä 🙂
Samaistun! Kiva kun kirjoitit tämän jutun. Joskus (musta) vaan tuntuu, että miksi ketään kiinnostaisi (omat jutut esim. Instassa), mutta sit vaan täytyy yrittää pohdiskella, että tekeekö asioita enemmän itsen takia vai muita miellyttääkseen. Tässä on minulla vielä opeteltavaa.
Ihanaa kevättä sulle!
Uskon, että tosi moni meistä kamppailee samojen tuntemuksien kanssa. Muhun iskee aina välillä sellainen ”kiintiöahdistuspäiväksi” ristimäni vähän kehnompi hetki ja usein juuri niinä päivinä pyörittelen näitä tismalleen samoja juttuja. Silloin ajaudun helposti miettimään, että miksi ketään kiinnostaisi ja mitä järkeä missään oikeestaan edes onkaan. Mut sit niissä tuntemuksissa tarpeeksi pitkään kieriskeltyäni tuun useimmiten siihen tulokseen, ettei sen tarvitse olla niin vakavaa. Tärkeintä mulle on se, että teen (mahdollisuuksien mukaan) juuri niinkuin itsestäni kussakin hetkessä parhaalta tuntuu ja se voi joko johtaa tai olla johtamatta mihinkään. Ja mikä parasta, kaikessa ei tarvitse olla sen kummemmin järkeä, eikä monenkaan asian tartte johtaa yhtään mihinkään. Välillä sen muistaminen on vaan helpompaa kuin toisina hetkinä 😀
Kiitos kovasti & aurinkoa sunkin kevääseen <3
Ajatuksen virta on erittäin fine ja toivottavasti löydät siihen vielä kepeyden! <3 Meitä "vanhojen kunnon" blogien lukijoita varmasti on vielä paljonkin. Mun lemppareita on ollut myös kuukausi- ja viikkokoosteet, kuten ylempänä oli mainittu. Sun kuvat tuo itselle paljon inspistä ja olen samaistunut moniin elämänvaiheisiin. Vaikkei tekstiä olisi erityisemmin mietitty, samaistuminen ja ns. vertaisten elämästä lukeminen on se, mikä itselle tuo iloa. Mutta ymmärrän kyllä myös tuottamisen tuskan ja sen, kun oma rima on varmasti korkeammalla, kuin meidän lukijoiden. 🙂 Tsemppiä kevääseen ja seurataanhan me lukijat sua toki Instassakin, eli jos se tuntuu paremmalle kanavalle, niin eiköhän meitä sieltäkin löydy! <3
Kiitos kauniista sanoista, Eeva! <3
Eiköhän se kepeys sieltä taas pian löydy, kunhan meen vaan ensin hienoisesti epämukavuusalueelleni ja naputtelen silloinkin, kun se vaatii vähän enemmän ajatustyötä. Yleensä se kepeys tulee mulle sellaisesta sopivasta rytmistä - olipa kyseessä sitten kirjoittaminen, kokkaus tai vaikkapa liikunta, niin tekeminen ruokkii aina tekemistä ja alkukankeuksien selättämisen jälkeen kaikki lähtee pikkuhiljaa soljumaan kuin itsestään tai edes vähän sujuvammin eteenpäin. Aina niin ei tietenkään käy, mutta yleensä - etenkin just esimerkiksi kirjoittamisen suhteen, jossa tauon myötä kynnyskin kasvaa äkkiä suuremmaksi. Omalla kohdalla oon huomannut sen konkreettisimmin just vaikeudessa jäsennellä ajatuksiani lauseiksi, sillä pidemmän tauon jälkeen tuntuu helposti siltä, että enhän mä osaa enää edes ilmaista itseäni kirjoittamalla 😀
Mietin jopa, että voisi olla hauska pitää nyt kevään aikana itselleni sellainen pieni haasteviikko, jonka aikana yrittäisin kirjoittaa tänne jotain joka ikinen (tai vaikka edes joka toinen) päivä. Aika mahtipontinen suunnitelma, mutta tuntuu kutkuttavalta! Sen "jonkun" ei tarvitsisi olla mitään sen kummoisempaa, kunhan vaan kirjoittaisin ja parhaassa tapauksessa saisin vähän vauhtia päälle. Täytyy laittaa mietintään!
Ihanaa kun jaoit <3 täällä yksi säännöllinen kurkkija myös. Olen seurannut sua jo useamman vuoden, ja sun tekstit, tapa kirjoittaa, valokuvata ja jakaa on jotain ihan superspesiaalia. ihanaa samaistumispintaa ja myötäelämisen iloja ja huolia, kuten teidän uusi koti ja viimeisimpänä lukan kasvainepisodi. sarjasuositukset, viherkasvihöpinät, viikko- ja kuukausikatsaukset sekä tällaset ajatuksenvirrat ovat kaikki mieluisia ja toivottuja postauksia. kiitos kun kirjoitat, sun työ on aivan mielettömän palkitsevaa sisältöä.
Vitsi miten ihania te oottekaan. Suurkiitos myös sulle, Anna – en voi edes sanoin kuvailla, kuinka suuri merkitys tällaisilla sanoilla mulle onkaan <3
Useamman kerran on käynyt niin, että oon kärvistellyt just tossa yllä mainitussa "kiintiöahdistuksessani" potien tuskaa siitä, kuinka missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Sitten saan inboxiini viestin, jossa kerrotaan, kuinka mun tekemisellä on ollut lähettäjän elämään suurempi vaikutus kuin voisin ikinä osata kuvitellakaan ja samassa kaikki aiempi murehtiminen muuttuu täysin merkityksettömäksi. Sellaisten (ja tällaisten) viestien innoittamana oon myös ite opetellut sanomaan useammin ääneen, kun ajattelen jostain erityisen paljon hyvää, koska ne pienet sanat voi pelastaa toisen päivän ja arvostan itse niin kovasti ihmisiä, jotka tekevät noin jatkuvasti. Tässä maailmassa kun ei voi koskaan olla liikaa ilahduttavia sanoja 🙂
Mie haluun vaan sanoa, että oon ainuita bloggareita joita seuraan. Oon ite 25 ja alotin sun blogin lukemisen juuri silloin teini-iässä, kun aloitit raapustelut. On ihanaa että päivität edelleen, jos lopettaisit se tuntuisi jotenkin tosi karulta itselleni, koska sun blogien seurailu on ollut mulle aina jonkinlainen henkireikä. Kun ollaan about saman ikäsiä, niin on ihana seurata sinua läpi vuosien. Silloin teiniaikoina seurasin kymmeniä, jopaa sataa blogia mutta nykyään seuraan vain muutamia. Jos minun tulisi seurata vain instagramista, niin se ei ole yhtään samalainen asia kuin täällä seuraaminen.. <3 kiitos kun olet kirjoitellut
Kiitos, kun luette <3
Tuntuu niin hullulta ajatella, että mä oon tosiaan tehnyt tätä teini-ikäisestä lähtien ja siellä ruudun toisella puolella on oikeesti ihmisiä, jotka ovat olleet mukana matkassa kaikki nämä vuodet. Mulla ei oo montaa ystävääkään, jotka olisivat olleet elämässäni näin pitkään - yli 10 vuoden ajan! Ehkä juuri siksi tällaisen hiljaiselon myötä tuntuu melkein kuin olisin suorastaan laiminlyönyt tätä "ystäväporukkaani".
Mäkään en koe, että Instagram vetäisi vertoja blogille - molemmissa on musta aivan eri tunnelmansa. Parhaassa tapauksessa saisin ne täydentämään toisiaan sen sijaan, että toinen veisi toiselta pois. Ehkä vielä jossain vaiheessa löydän sopivan tasapainon näiden alustojen välille 🙂
Minulle lukijana on tullut kuva, että blogisi kulta-aikoina (kun bloggasit säännöllisesti ja postaukseen tuli 100 kommenttia) olivat suosituimpia postauksiasi juuri ne, joissa oli random puhelinkuvia ja tekstit luokkaa ”tänään satoi vettä, ostin kuvassa näkyvät lenkkarit ja söin kanasalaattia”. Sellaiset postaukset olisivat tosi hyviä edelleen!
Itsekin aloin aikoinaan seuraamaan blogeja juuri arkisuuden takia eikä kiinnosta nykyiset artikkelimaiset, pinnalliseksi jäävät postaukset mitä monet tekevät ”3 x aamusmoothie” tai ”7 kosmetiikkasuosikkiani *yhteistyö*”.
Toinen mitä ei oikein jaksa, on se että bloggaaja kirjoittaa paljon ”diippejä” postauksia. Eli postauksia, joissa kertoo mielen olevan maassa ja että on vaikeaa eikä tiedä mitä tekisi. Ei kuitenkaan sano suoraan mistä kiikastaa, vaan kirjoittaa enemmänkin yleisellä tasolla ympäripyöreästi. Ymmärrän hyvin ettei omia ikäviä yksityisasioita huvita jakaa netissä, mutteivat tuollaiset postaukset valitettavasti anna oikein mitään lukijalle ja lukemisesta jää vähän raskas ja hämmentynyt olo. Tietysti on kiva kuulla bloggaajan rehellisiä fiiliksiä, mutta tosiaan sitten kun tuollaisia postauksia tulee säännöllisesti ja muu sisältö vähenee merkittävästi, ei blogi ole kutsuva paikka lukijalle.
Itsekseni toivoisin, että blogiskene palaisi vuosikymmenen takaiseen ja saisin lukea paljon arkisia postauksia tylsän tavallisista jutuista 😀 Tiktokissa olen nähnyt paljon videoita, joissa teinit fiilistelevät nostalgisina 2010-luvun alkupuolen trendejä. Se saa minut tuntemaan itseni kauhean vanhaksi, mutta elättelen toivoa että blogitkin kokisivat tätä kautta uuden nousun.
Hahah, naurahdin ihan ääneen tolle ensimmäiselle kappaleellesi, koska se on 100% totta 😀 Instagramin tultua mukaan kuvioon sisältö on tosiaan jakautunut hieman ja tollaisia juttuja tulee nykyään jaettua enemmänkin IG Storyjen puolelle, vaikka miksipä niitä ei voisi tännekin edelleenkin kirjoittella. Oon aina tykännyt siitä ajatuksesta, että vanhoja blogipostauksia lukemalla pääsen palaamaan tosi elävästi tiettyihin hetkiin, kokemuksiin ja ajatuksiin aiemmassa elämässäni ja vähän jopa harmittaa, että viimeisen vuoden ajalta sellaista arkista höpöttelyä ei oo täällä paljonkaan. IG stooreissa on toki tullut höpöteltyä, mutta ei niihin tuu samalla tavalla palattua.
Ymmärrän hyvin sun fiilikset! Mä tiedän heti syyllistyneeni noihin raivostuttaviin muka-diippeihin postauksiin, josta kukaan ei saa yhtään mitään irti 😀 Siihen on ollut surullisen helppoa ajautua juuri tässä tilanteessa, jossa on tullut kirjoitettua ihan hävettävän vähän ja tavallaan tekisi mieli kertoa kaikki mahdollinen, mutta kaiken sen pohjustaminen vaatisi kilometritolkulla tekstiä. Välillä siihen jaaritteluun meinaa ajaa sekin, ettei meinaa itse muistaa mitähän sitä on jakanut missäkin. Tai toki muistan, että joo, täällä blogissa ei oo tullut nyt hetkeen jaettua yhtään mitään, mutta jollain tapaa se todellisuus meinaa silti hämärtyä hieman ja meinaa olla hankalaa muistaa, että sellaiset postaukset todella jäävät (etenkin) harvemmalla postaustahdilla lukijalle täysin irrallisiksi.
Mä en usko, että blogiskene tulee enää koskaan palaamaan siihen mitä se on joskus menneisyydessä ollut, sillä nykypäivänä on vaan yksinkertaisesti aivan liikaa kaikkea (yleisellä tasolla siis) – joka puolelta tulvii jatkuvasti virikkeitä yli meidän tarpeiden ja kun ajankäyttöä on pitänyt alkaa jakamaan ronskilla kädellä, niin tunnit eivät vaan enää riitä kaikkeen. Mut sen kyllä uskon, että laadukkaille blogeille riittää varmasti lukijoita jatkossakin, kunhan tekeminen on vaan tarpeeksi kiinnostavaa 🙂
Tää blogi on ehdottomasti mun all time favourite, jotenkin kaikki vaan natsaa ajatusmaailmasta kirjotustyyliin just täydellisesti. Fun fact, päädyin lukijaks silleen että avasin instagramissa sen random selailu osion (jota en ilmiselvästi ikinä avaa kun en ees tiiä mikskä sitä kutsutaan) ja näin jonkun niin hienon kuvan että klikkasin tsekkaamaan postaajan profiilin, jota sitten päätin alkaa seuraamaan vaikka aiemmin seurasin instassa vain tuttuja tyyppejä. Ei siinä kauaa sitten mennyt kun tuon tilin kautta päädyin myös tsekkämaan että mikäs tää blogi on, josta siellä aina välillä vinkattiin. Ja ahh miten paljon tää on tuonut viihdettä ja samaistumispintaa itselle! Se kertoo ehkä jotain siitä millanen vaikutus voi ihan vaan yhelläkin kuvalla olla jollekkin, eikä omaan mielenkiintoon oo ikinä vaikuttanu mitkään postausten välit tai aiheiden vaihdot aikakausien mukaan, ymmärrän että stressaat niitä mutta muista että monet pysyy seuraajina rennommallakin asenteella :-).
Normaalisti en ikinä kommentoi en täällä blogin puolella enkä instassakaan mitään, tunnelma on yleisesti sellainen että varmasti joku muu on jo sanonu suht samat asiat mitä itsellä olisi sanottavaa kun seuraajakunta on niin iso. Ja paljon kuulee myös sitä, kuinka vaikuttajat pääsääntöisesti kyllä pyrkii lukemaan kaikki viestit mitä tulee, mutteivat välttämättä sitten ehdi vastata. Tästä sitten tulee itselle sellainen olo että oikea kommunikointi ei ole mahdollista ajan uupuessa puolin ja toisin ja jättää kunnioituksen ilmaisemisen tykkäyksiin ynnä muihin välittömästi suoritettaviin reagointeihin. Anyhow pointti oli varmaan vaan tuoda esille että miksi ehkä blogin puolella monet ei saa samoin aikaiseksi kommentointua, tietty välittömyys uupuu eikä kommentoinnin tärkeyttä sisällöntuottajalle välttämättä ymmärrä helposti.
Hei ihanan pitkä ja kaunis kommentti sultakin, suurkiitos siitä! <3 Arvostan, että niin moni teistä on ottanut kunnolla aikaansa näiden raapustamiseen.
Ymmärrän tosi hyvin ton kommentoimisen vaikeuden, sillä no, on vaan yksinkertaisesti niin paljon helpompaa ja aikatehokkaampaa klikata sitä tykkäysnappia. On varmasti myös yleisiä ajatuksia, että joku on kuitenkin jo sanonut saman tai että en viitsi tukkia postilaatikkoa enempää, sillä vastaanottajalla on varmasti muutakin vastattavaa. Toki joskus mitään sen kummempaa kommentoitavaa ei olekaan. Instagramissa kommentoiminen on vielä verrattain suhteellisen helppoa (ja välillä silti niin vaikeaa, myös itselleni), mut varsinkin blogeissa se ottaa oman aikansa ja kuten sanoit, niin täällä se tietynlainen välittömyys uupuu ja moni jättää ymmärrettävästi sen vuoksi kommentoimatta. En kuitenkaan pahastu siitä - nää kommentit muistutti taas siitä, että en mä näitä postauksia pelkästään omille silmille naputtele. Palaan lukemaan näitä taas sitten, jos alkaa jossain vaiheessa tuntumaan siltä, että kaipaan muistutusta 🙂
Täällä kans yks joka on ollut matkassa mukana jo ainakin 8 vuotta (apua kun tuli vanha olo…)! Aikoinaan tuli seurattua monia kymmeniä blogeja, mutta nyt jäljelle on jäänyt oikeastaan vaan tämä. Tykkään kyllä seurata sua myös instassa, mutta nää blogitekstit on ihan omissa sfääreissään koska oot ihan _älyttömän_ taitava kirjottaja!! Vaikka kirjottaisit vaan huomisen säästä, niin lukisin sitä silti varmaan ihan mielellään 😀 Kiitos siis kun kirjoitat!
Ihana teksti! Just noin, on hyvä tehä siten, miltä parhaiten tuntuu. Väkisin vääntäminen näkyy myös läpi. Hyvä että voitit vuoren!! *_*
Siun tapa kirjoittaa on ihana <3
Ja itse lukeudun niihin dinosauruksiin, jotka kynsin hampain pitää blogeista kiin ja mieluummin lukee näit kuin instas seuraa. Siellä virikkeitä ja kaikkea on niin paljon et tulee helposti hetkinen olo. Sillä on puolensa mut kyllä blogilla on vielä kysyntää melko paljon. Täällä pääse jyville enemmän, sillä tän kanssa bloggaaja todennäköisesti pysähtyy äärelle ja jotenkin on enemmän läsnä.
Tällaiset vähemmän viimeistellyt pohdinnat on raaempia ja siksi ehkä ns. aidompia. En tarkoita ettei ne toiset ois aitoja! Mut näis on sitä jotain. Joten vaativuus-lukkoa auki vaan ja tänne "höpöttelemään" kaikkea maan ja taivaan väliltä ?
Ei haittaa yhtään. Sillä sun tapa kirjoittaa ja nähdä maailmaa on cool.
Heippa! En oikein koskaan vastaa tai kommentoi juuri mitään blogeihin tai vaikuttajien instagram-juttuihin (paitsi suosittelin teille Tokioon yhtä ravintolaa silloin kun olitte menossa ja se oli ollut teistäkin tosi hyvä!! Ylpeyden hetki :-D), mutta nyt halusin kommentoida tähän jotain! Oon lukenut sun blogia IHAN alkuajoista ja muistan edelleen tosi hyvin monia juttuja niiltä ajoilta, kun ollaan melkein saman ikäisiä ja tuntuu että ollaan menty aika samankaltaisia juttuja samoihin aikoihin läpi, vaikka Helsinkiin muuttaminen muualta. Halusin oikeestaan vaan sanoa, että ihanaa kun kirjoitat edes silloin tällöin, oot tosi hyvä ja samaistuttava kirjoittaja ja mun mielestä kirjoitat mitä hyvänsä, sitä on ilo lukea (esim. nuo mainitut sarjasuositukset, puhelinkuvajutut ja viherkasvipostaus yes please!!! Ootan jo innolla)!! Mietin just yks päivä että innostun (ja ostan………) varmaan suurimmasta osasta sun suosittelemista jutuista, nytkin viherkasvit, curly girl -jutut, Norjan matkailu, pois Kalliosta muuttaminen sun muut on pyörinyt paljon mielessä ja tosi paljon just sun sisällön takia! Toivottavasti tää ei kuulosta mitenkään oudolta, mutta mulle se tuntuu enemmän siltä kuin joku kaveri olisi suositellut jotain asiaa mistä on innostunut, ja haluaa itsekin kokeilla koska uskoo että maku on aika samanlainen ja todennäköisesti itsekin tykkäisi 🙂 Vielä tämän lisäksi haluaisin nostaa sulle tosi paljon hattua vaikeista asioista puhumisesta, kuten MT-asiat ja yksinäisyys, joista on saanut itsekin tosi paljon lohtua ja vertaistukea kun on kipuillut samantyylisten asioiden kanssa. Nyt some-aikakaudella erityisesti tuollaisista jutuista on varmasti tosi vaikeaa puhua kun kommentoijia tulee ovista ja ikkunoista, mutta ihanaa että oot pystynyt! Ehkä siis tän sekavan avautumisen pointti oli, että varmasti on paljon mun kaltaisia jotka ovat olleet matkassa ihan super kauan (tai vähemmänkin aikaa), jotka on tosi iloisia kun saavat kuulla mitä vaan kuulumisia/puhelinkuvia/reseptejä/whatever sisältöä, mutta älä ota siitä mitään paineita (mikä nyt on tietty helpommin sanottu kuin tehty, mutta en usko että kukaan toivoisi sun stressaaavan tästä!!!!). Kuten sanoitkin niin tää blogi on vähän sellainen ”oma paikka” sulle ja seuraajille, ja on ihanaa että oot silloin tällöin julkaissut tännekin sun inspiroivaa, viihdyttävää ja samaistuttavaa sisältöä. On yhtä lailla ihanaa lukea pitkiä, pohdiskelevia tekstejä tai vaikka vinkkipostausta jostain matkakohteesta, mutta arkiset jututkin kiinnostaa vähintään yhtä paljon. Jatka vaan samaan malliin oman jaksamisen rajoissa, tää on edelleen tosi raskasta aikaa varmasti suurimmalle osalle ja turha ulkoisten paineiden ottaminen tuskin auttaa ketään. Oot aivan ihana tyyppi ja varmasti lemppari someseurattava, aurinkoista kevättä ja kaikkea hyvää sulle <3
Viherkasvihullaantuminen kiinnostaa ?
Vakituinen kurkkija täällä! Todella todella harvoin kommentoin mitään blogeja, ehkä pitäisi useammin laittaa kiitosta! Pidän itse enemmän blogiteksteistä kuin videoista tai ig:stä. Tekstejä (oli aihe syvällinen, pinnallinen tai muuten vaan aiheesta kukkaruukkuun) on ihana lukea ja ihastella kauniita kuvia. Monet blogit ja erityisesti sinun on minulle henkireikä omasta arjesta. Tekstin ei tarvitse olla sen kummoisempaa vaan pieni kurkistus toisen elämään tai mietteisiin tuo itselle suunnattomasti inspiraatiota!
Mun mielestä on todella surullista, että aika tuntuu niin sanotusti ajaneen blogien ohi! Itse kun otan puhelimen käteen ja selailen Instagramia, niin katson sieltä mieluiten juuri kevyitä ja lyhyitä videopätkiä tai nättejä kuvia lyhkäisine kuvateksteineen. Mun mielestä muutamaa lausetta pidemmät tekstit olisi kiva lukea rauhassa läppärin ruudulta blogista.
Oli todella surullista lukea eräästä blogista, miten bloggaajalle kommentoitiin, että blogin kirjoittaminen on jo ihan muinaishistoriaa, eikä kukaan kuulemma jaksa enää keskittyä blogien lukemiseen. Olenko ainoa, jonka mielestä tällainen on huolestuttavaa? Blogitekstit nyt harvoin ovat mitään romaanimittaisia. Tämän saman kehityksen taitaa huomata siinäkin, että entistä useampi kuuntelee kirjoja lukemisen sijaan ja opiskelussakin hyödynnetään ilmeisesti perinteisen lukemisen sijaan usein muita keinoja. Samalla voi sitten kai helposti multitaskata jotain muuta, mitä taas ei konkreettinen teksti kourassa voisi tehdä?
Mä itse rakastan lukemista ja blogi/somesisältöjen suhteen lukisin mieluummin vaikkapa kerran viikossa kunnon blogipostauksen, kuin viisi kertaa viikossa Instagramiin postatun tekstipläjäyksen. Seurasin vielä muutama vuosi sitten noin kymmentä blogia. Suurin osa näistä blogeista on hiljentynyt kokonaan, pari taitaa postailla satunnaisesti, sinä mukaanluettuna.
Oon lukenut sun blogia jo monen monta vuotta, ja oot aina ollut mun suosikki. Sulla on ihana tapa kirjoittaa ja usein musta tuntuukin että tuun ystävän luokse “kylään” kun sun blogia selailen.
Mulla oli vuosia sitten tapana kommentoida jokaista sun postausta, ja kaikista ihaninta oli kun aina vastasit niihin!
Kiitos kun kirjoitat Annika, sun postaukset on arjen pieniä iloja!
Ihanaa kevättä Annika! <3
Ihanaa ku kirjotit, ja tsemppiä pohdiskeluihin! Kirjotan tämän tietokoneella, niin jotenki vielä korostuu se ”vanhojen aikojen” fiilis, kun sun blogiaki ennen luki kyllä aina tietokoneelta, ja nykyään kun melkeen kaikki tulee selailtua puhelimella 😀 Mutta mielellään luen kyllä oikeestaan mitä vaan sun tekstejä, eli kaikki ne arkiset jutut on myös ihania! Oot yks niistä harvoista, jonka blogia jaksan vuodesta toiseen seurata. Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin seuraan ehkä kahta blogia säännöllisesti ja tämä on toinen niistä, hah. <3
Ihanaa kun kirjoitit! Mun(kaan) mielestä ei tarvii olla mitään ”ihmeellistä”, mistä kirjoittaa, mun lemppareita onkin ehkä aina ollut ihan vaan yleiset kuulumiset tai sellaiset höpöttely-postaukset 🙂 sulla on niin miellyttävä ja mukaansa tempaava tapa kirjoittaa, että kaikkea on niin kiva lukea. Aurinkoista kevättä!
Ihanaa kun vielä kirjoittelet, vaikkakin harvemmin. Mä käyn epäsäännöllisen säännöllisesti kurkkimassa josko jotain luettavaa löytyisi. Sun tekstit on aina kivaa luettavaa, oli aihe mikä tahansa. Ja sun kuvista pidän myös. Mua kiinnostaa ihan arkiset asiat, koska totuushan kumminkin on, että ei ihmisen elämässä sitä spessua voi joka päivä tai edes viikko olla. Elämässä on päivittäin pieniä kivoja ilonaiheita ja ihmetyksiä, ihan sellaista mä haluaisin lukea. Eli esim. toi viherkasvi juttu olis just hyvä, tai joku sisustus tai matkasuunntelmat, koiran arjesta ym. Älä siis turhaan kerää paineita kirjoittamisesta 🙂 Kirjoita kun siltä tuntuu, mutta mä ainakin oon tosi ”kaikki ruokainen”.