Talven lapsen onnenpäivät

Hello!

Vihdoin saatiin kunnon luminen talvi tänne eteläänkin. Viime talven pitkän odotuksen ja sitä seuranneen karvaan pettymyksen jälkeen se tuntuu tällä kertaa entistäkin erityisemmältä.

Oon käynyt viimeisen viikon aivan ylikierroksilla, kun oon ollut tästä talven ihmemaasta pikkulapsen lailla innoissani. Hyvä että oon saanut edes yöuniani kunnolla nukutuksi, kun oon jo iltaisin odottanut sitä, että pääsisin päivän ensimmäiselle kävelylle autioille kaduille. Täällä kaupungin laidalla talvitunnelma on noussut aivan uudelle levelille: kun aiemmin keskustassa asuessamme se oli lähinnä katujen varsille kolattuja likaisia lumiröykkiöitä, hektistä liikennekaaosta ja loputtomasti kuraa rappukäytävässä, niin nyt se on ollut enemmänkin suoraan saunasta tehtyjä lumienkeleitä, hyötyliikuntaa lumikolan kanssa, lumiukkotyöpajoja ja syviä huokailuja naapuruston kauneudelle. Melkein tirautin eilen itkun matkalla luistelukentälle, kun huurteen päällystämät valkoiset puut olivat niin sairaan upea ja lähes epätodellinen näky.

Vuodenvaihteessa muhun meinasi iskeä pieni kateuden piikki, kun kaikki (eli todellisuudessa noin 3 tuttavaani) tuntuivat olevan Lapissa nauttimassa parhaasta talvielämästään ja meillä etelässä satoi vaan loputtomiin vettä. Viime vuodesta oppineena olin jo varovasti totutellut ajatukseen siitä, että talvesta kotona saisi enää vain haaveilla, mutta ei mennyt lopulta kauaakaan ennen kuin se saapui meidänkin ikkunan taakse. Nyt jo pelkkä päiväkävelykin on voinut tuntua pieneltä Lappi-simulaatiolta, kun pakkanen kihelmöi poskilla, lumi narskuu kenkien alla äänekkäästi ja lumen alle hautautuneelle lähilenkkipolullemme on kaivettu yhden mentävä, kapoinen polku innokkaimmille käppäilijöille. Love it.

Juttelin juuri ystäväni kanssa siitä, että ollaan molemmat kuin kävelevät oppikirjaesimerkit kesän ja talven lapsista: siinä missä mä helmikuun lapsena rakastan tällaista kunnon talvea kirpeine pakkaspäivineen, kunnon vaatekerroksiin toppautumisineen, lasketteluineen sekä luisteluineen ja jopa lumitöineen ja valitsisin kauniin (ja kylmän) talvipäivän paahtavan hiostavan kesähelteen yli lähes koska tahansa, niin hän elokuun lapsena pysyttelee paukkupakkasilla visusti sisätiloissa ja viettäisi mieluiten jokaisen päivänsä ilmastossa, jossa ei tarvitse housuja tai kenkiä laisinkaan. Mä nautin suunnattoman paljon siitä, että meillä on neljä sairaan kaunista vuodenaikaa, joilla kaikilla on tarkoituksensa ja jotka kaikki ovat omalla tavallaan ihania. Ennen syksy oli vuodenaikojen ylivoimainen suosikkini ja kevät vähiten lempparini, mutta viime vuosi sai mut rakastamaan kevättäkin ihan uudella tavalla. Nykyään toivoisin eniten, että saataisiin nauttia jokaisesta vuodenajasta oman aikansa, sillä se rytmittää vuoden kulkua yhdeksi samaksi massaksi sumentumisen sijaan – harva jäi varmaankaan kaipaamaan sitä viime talvista, melkein puoli vuotta jatkunutta epämääräistä marraskuuta. Ja jos kesäihmisiä hirvittää kaikkein kireimmät paukkupakkaset, niin tarpokaa läpi talvipäivien sen uskomuksen voimalla, että kylmää talvea seuraa yleensä lämmin kesä. Ennen kuin huomataankaan, niin se kolkuttelee jo ovella.

Mutta siihen asti lisää tätä, kiitos: pakkasia, toppavaatteita, auringonpaistetta ja iltalenkkien varrella tehtyjä lumipesuja. Helmikuun lapsi ei voisi enempää toivoa.

PS: Katsokaa mikä ihana pipo! Tein sen itse, jäin koukkuun neulomiseen, enkä voi enää pitää näppejäni erossa puikoista. Edes silläkään uhalla, että tunnen jo jännetupentulehduksen lähenevän. Send help.