Eläinlääkärireissuja, huolta ja epäilyttäviä patteja

Kun helmikuun toisella viikolla aloitin naputtelemaan tekstiä näiden kuvien oheen, niin vähänpä tiesin mitä tulevat viikot toisivatkaan tullessaan.

Ensin oli päiviä täynnä onnea ja vailla huolen häivää – mitä kauneimmat, runsaslumiset talvipäivät toivat valtavasti energiaa arkeen ja valo lisääntyi kuin silmissä. Aurinko alkoi muutaman kuukauden talvitauon jälkeen paistaa taas kotiinkin ja jos en ollut ulkona nauttimassa säästä, niin istuskelin kotona vaihdellen paikkaa hiljalleen liikkuvan aurinkopläntin mukaan. Odotin 26-vuotissyntymäpäivääni, hauskojen ideoiden toteuttamista ja kevättalviseen arkeen vaihtelua tuovia pieniä juttuja – eväsretkiä, leffailtoja ja talvilajien parissa vietettyjä hetkiä.

Sitten tuli päivä, jona löydettiin Lukan jalasta pieni patti. Ihan pikkuruinen vain, mutta huolestuttavan kova sellainen. Kun lääkärin tutkimuksissa tuli esiin varovainen epäily kasvaimesta ja lähdin yksin kotiin koiran jäädessä sairaalaan ohutneulanäytteen ottoon, niin päälleni laskeutui epätietoisuuden ja huolen sekainen paksu sumu. Patologin arviota patista piti odotella lähes kaksi viikkoa ja ne tuntuivat pisimmiltä viikoilta koskaan. Oli päiviä, jolloin pystyin kuin ihmeen kaupalla pysyttelemään positiivisin ja jopa luottavaisinkin mielin, mutta myös päiviä, jolloin olin niin lamaantunut, etten saanut ahdistukseltani mitään muuta kuin kauhuskenaarioiden läpikäymistä tehtyä.

Kuun vaihteessa saatiin vihdoin tietää, että epäily osoittautui kuin osoittautuikin oikeaksi ja patti todella oli kasvain. Mitä todennäköisimmin hyvälaatuinen sellainen, mutta kasvain leikattaisiin pian pois ja vasta sen jälkeen selviäisi enemmän. Se oli kiinnittynyt vähän hankalaan paikkaan, sillä pienen koiran kapoisessa jalassa ei ole paljonkaan massaa poisleikattavaksi, mutta yritin olla murehtimatta sitä liiaksi. Ei auttanut kuin pitää sormet tiukasti ristissä ja toivoa parasta. Patista huolimatta Luka oli yhtä iloinen ja energinen itsensä kuin normaalistikin ja jos toimenpiteitä varten ajeltuja koipia tai itse pattia ei huomaisi, niin minkään ei edes tietäisi olevan vinksallaan. Se toi itsellekin edes pikkuriikkisen mielenrauhaa, sillä jos tilanne olisi ehtinyt äitymään pahaksi, niin se näkyisi varmasti voinnissakin.

Ensimmäisestä eläinlääkärikäynnistä lähtien jossain mun rinnan ja nielun välissä tuntui olevan pala, joka painoi välillä niin kovasti, etten meinannut henkeä saada. Rintaa puristi, kurkkua kuristi ja kyyneleet kihosivat silmiin monta kertaa päivässä. Usein silloin Luka tuli tiukasti kylkeen kiinni ja kuivasi kyyneleeni ihan kuin sanoakseen, että ”älä huoli, kaikki menee kyllä parhain päin”. Kunpa me ihmisetkin osattaisiin olla edes vähän enemmän koirien kaltaisia: elää hetkessä, nauttia jokaisesta päivästä täysillä ja olla murehtimatta tulevaa. Kaikki menee kyllä parhain päin, hoin itselleni. On pakko mennä.

Nyt, muutama viikko patin löytämisen jälkeen, kasvain on viimeinkin leikattu pois ja pääni sisäinen sumukin alkanut sen myötä pikkuhiljaa hälvenemään. Leikkaus sujui hienosti ja nyt aluillaan on parin viikon pituinen toipilasvaihe, joka yritetään viettää koiraa silminnähden harmittavasta lenkkikiellosta sekä suurta inhoa aiheuttavasta kaulurista huolimatta mahdollisimman mukavissa merkeissä. Kahden viikon päästä on tikkien poiston aika ja samoihin aikoihin saadaan patologilta analyysi poistetusta patista – siitä, mitä se nyt lopulta olikaan, miten hyvin se saatiin poistettua ja että riittikö leikkaus vai pitääkö jatkohoitoa alkaa suunnittelemaan.

Oon tyhjentänyt kalenterini ja ottanut vähän vapaata, sillä suurimman osan ajasta on tuntunut mahdottomalta saada mitään järjellistä ajateltua saati sitten kirjoitettua. Sen sijaan oon viettänyt tavallistakin enemmän aikaa Lukan kanssa, sillä viime viikkojen tapahtumaketju muistutti taas siitä, ettei koskaan voi tietää milloin viimeinen yhteinen hetki koittaa. Parhaassa tapauksessa ei vielä pitkään, pitkään, pitkään aikaan, mutta sen tiedän varmaksi, että kun niin joskus tapahtuu, niin ajankohdasta riippumatta se tulee tuntumaan aivan liian varhaiselta. Onneksi sen aika ei ollut vielä, vaikka niissä kaikkein synkimmissä hetkissä ehdinkin jo niin pelätä.

Me jatketaan nyt sairaslomailua, halailua ja pidetään sormet tiukasti ristissä sen puolesta, että saataisiin patologilta parhaimpia mahdollisia uutisia Palataan seuraavan kerran toivottavasti vähän iloisemmissa merkeissä. Valoisaa maaliskuuta!