Annika Ollila

Pimeyttä paossa

*Matkan sponsoroi TUI

Vajaat kaksi päivää aurinkoa ja lämpöä tekee pienelle ihmiselle ihmeitä. Kun astuttiin torstaina ulos lentokentän ovista yläilmoissa nukuttujen unien jälkeen, niin meinasin liioittelematta sokaistua tästä valon ja värien määrästä – kun aurinkoa ei nää viikkoihin edes vilaukselta, niin sen mahtipontisuuden ehtii aina jotenkin unohtaa. Ajankohta reissulle ei olisi voinut parempi olla, sillä valon tuoma energia tuli juuri nyt tarpeeseen.

Tänään on meidän toinen kokonainen päivä täällä Gran Canarialla, jonne tultiin TUI:n kutsumana marraskuun harmautta pakoon. Otin matkaseuraksi ystäväni Annin, jonka kanssa ollaan varsinainen tehotiimi – meillä on tälle viikolle useampi kuvaushomma hoidettavana ja eilen purkitettiin niitä siihen tahtiin, että yli puolet to do -listasta on saatu yliviivattua. Haluttiin hoitaa hommat mahdollisimman pian pois alta, jotta päästään sen jälkeen vähän lomailemaankin ilman stressiä päälle puskevista deadlineistä. En malta odottaa sitä (toivottavasti pian koittavaa) hetkeä, jolloin pääsen istahtamaan aurinkotuoliin uuden kirjani kanssa, pulahtamaan välillä uima-altaaseen vilvoittelemaan ja pitämään koneen sekä puhelimen visusti kädenulottumattomissa. Tää kyseinen reissu on useammastakin syystä erilainen kuin tekemäni reissut yleensä ja sen vuoksi lähteminen jännitti hieman, mutta siitä (ja paljon muusta) lisää vähän myöhemmin.

Tänään täällä on vähän kehnompi keli, joten vietetään päivää hotellilla konetta naputellen, mutta huomenna toivottavasti selkenee – vuokrataan nimittäin auto, jolla lähdetään tutkailemaan saarta vähän tarkemmin. Pikkulinnut muuten lauloi, että vuoden harmaimman päivän kunniaksi aurinko on tullut siellä Helsingissäkin pitkästä aikaa visiitille. Ihanaa viikonloppua, nauttikaa!

Kuvat: Anni Korhonen

08:33

Tiistai, kello 08:33. Heräsin tunti sitten, vedin villasukilla täytetyt kumisaappaat jalkaan ja lähdin samantien aamukävelylle vesisateeseen. Nyt istun keittiön pöydän ääressä hiljaa konetta näpytellen, teemuki vieressäni höyryten ja Luka jaloissani loikoillen. Ulkona on koleaa, hämärää ja märkää, mutta täällä sisällä on oikein hyvä. Ostettiin viikonloppuna kirkkaampi poltin olohuoneen lamppuun ja se valaisee miltei koko asunnon, vaikka muut valot on vielä sammuksissa. Pienet jutut, suuret muutokset – niihin kannattaa todella panostaa etenkin tähän vuodenaikaan. Ihan pian on aika laittaa kone kiinni ja lähteä kohti terapiaa, mutta sitä ennen halusin julkaista tämän postauksen.

Kokosin sunnuntai-iltana tälle viikolle varsin mahtipontisen 37-kohtaisen tehtävälistan ja koska sen pituus alkoi melkein pyörryttämään, niin kävin sen kimppuun jo heti samaisena iltana. Oon vähän sellainen ihminen, että unen saaminen on mulle tosi vaikeaa, jos päässä pyörii tuhat ja yksi tekemätöntä asiaa ja koin helpoimmaksi venyttää nukkumaanmenoa muutamalla tunnilla, jolloin ehdin saada pari kohtaa  samantien yliviivattua. Eilen luonnollisesti väsytti, mutta olo tuntui silti asteen keveämmältä. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin hoitanut vähän useammankin homman varsin rauhallisen viikonlopun aikana valmiiksi, mutta minkäs koira karvoilleen mahtaa – vaikka tiedän sen olevan järkevää, niin harvassa on ne kerrat, jolloin olisin oikeasti pystynyt toimimaan niin. Lähden muutaman päivän kuluttua yhdistetylle työ- ja lomamatkalle, joten näihin päiviin täytyy mahduttaa kaikki seuraavankin viikon velvoitteet, mutta kummasti sitä puhtia vaan löytyy jostain selkäytimestä, kun edessä odottaa palkinto. Viikon pituinen matka ei voisi paljon parempaan saumaan tulla, sillä vaikka purkkivitamiineja onkin tullut vedettyä nyt syksyn edetessä lähes kaksin käsin, niin auringosta saadun D-vitamiinin kaipuu on kova. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, niin jo muun kuin tuon olohuoneen lampun valonsäteiden näkeminen itsessäänkin tuntuu tän marraskuun harmauden keskellä kuin joltain kaukaiselta unelmalta. Unelmalta, joka onneksi toteutuu ihan pian. En oo jaksanut laittautua viikkoon kertaakaan, sillä joka kerta ulos astuessa tuntuu valehtelematta siltä kuin joku suihkisi taukoamatta sumutepullolla naamaan. Seuraavan viikon aikana vältän laittautumista sen toivossa, että saisin edes ripauksen eloa näille kalpean väsyneille kasvoille.

Täällä ruudun toisella puolella eletään siis pitkästä aikaa varsin puuhakkaita päiviä, mutta se on ainoastaan positiivista vaihtelua. Kulunut syksy ei oo ollut elämäni vauhdikkain, joten pieni kiire tuntuu just nyt mukavalta. Meneepähän tämä synkinkin vuodenaika vähän nopeammin, kun ei jää turhia makoilemaan. Enää reilu kuukausi vuoden lyhimpään päivään, josta selviytymisen jälkeen ollaan taas kerran voiton puolella. Miettikääpä sitä.

Kuullaan pian. <3

PS: Oon ihastunut hunajassa, voissa ja sitruunassa paistettuihin ruusukaaleihin niin kovasti, että haluaisin syödä niitä jopa näin aamupalaksi. Normaalia?

jeans Weekday // knit Zara // earrings Glitter // bag Marimekko // sneakers Adidas