title image

12:57

dsc_5366 dsc_5517dsc_5391dsc_5427dsc_5356Farkut Zara // neule Gina Tricot // tennarit Superga

 

Edellinen, hetken mielijohteesta kirjoitettu, postaus sai taas paljon suuremmat mittasuhteet kuin osasin alunperin kuvitellakaan. Se kirvoitti niin monta pitkää kommenttia, viestiä ja sähköpostia, että jos tapaisin teistä jokaisen treffejä ehdottaneen, niin mun päivät täyttyisi pelkästään sillä seuraavan vuoden (!!) ajalta. Te. <3 Monille (itseni mukaanlukien) toi varmasti helpotusta huomata, kuinka yleistä ajoittainen yksinäisyydentunne lopulta onkaan, vaikka samaan aikaan siitä tulikin vähän surullinen olo. Mut oli myös ihanaa kuulla, kuinka jotkut oli postauksen ansiosta sopineet pitkästä aikaa treffit vanhan ystävän kanssa – mullekin kävi niin jopa useamman tekstin nähneen kaverin kanssa.

 

Vaikka yleensä tykkäänkin pitää postaukset vähän keveämpänä, niin silloin tällöin myös vakavoituminen tekee hyvää. Aiheet on olleet vaikeita, mutta ne on synnyttäneet tosi paljon keskustelua ja on ollut herättävää huomata kuinka yleisistä asioista onkaan lopulta ollut kyse. Niinkuin viimeksikin sanoin, niin tuntuu hyvältä huomata, että silloin tällöin tällaisellakin diipadaapalla voi tehdä jotain tärkeää.

Osa-aikayksinäinen

Tiistai-iltapäivä. Istun mun paikaksi muodostuneessa sohvannurkassa ja kuuntelen auki olevasta ikkunasta, kun sade ropisee voimakkaasti viereiseen peltikattoon. En tiedä mitä tekisin tänäänkään, mutta sateella kotona istuskelusta tulee vähän vähemmän huono omatunto kuin aurinkoisina päivinä.

 

Voisin sanoa, että oon kokenut itseni nyt viimeaikoina osa-aikayksinäiseksi. En viikon jokaisena  hetkenä, mutta aina satunnaisesti. Viihdyn hyvin yksinäni, tykkään puuhailla asioita itsekseni ja viettää aikaa koiran kanssa touhuten, mutta yksinäinen olo iskee välillä silloin, kun tekisi mieli kaverin seuraa, mutta kukaan ei oo syystä tai toisesta saatavilla – oli kyseessä sitten välimatka tai muut menot. On tosi eri asia olla yksin kuin yksinäinen.

 

dsc_4574

 

Oon ehkä ennenkin maininnut siitä, kuinka mun on joskus tuntunut vaikealta pitää kavereihini yhteyttä, sillä mulle on tullut fiilis, että tunkeilen ja yritän väkisin tyrkyttää ystävyyttäni toiselle. Jossain vaiheessa päätin heittää turhat mietteeni romukoppaan ja muuttaa ajattelutapaani sen suhteen, etten enää pitänyt oma-alotteista yhteydenottamista toisen häiritsemisenä – tiesinhän itsekkin, kuinka kivalta se tuntui, kun kaveri otti suhun itse yhteyttä. Onnistuin sivuuttamaan aikaisemmat ajatukseni pidemmäksi aikaa, kunnes huomasin homman ajautuneen lopulta siihen, että jouduin itse olemaan lähes jatkuvasti se aloitteentekevä osapuoli ja loppujenlopuksi en enää jaksanut tehdä kaikkea duunia itse. Ystävyys on aina kahden kauppa.

 

Huomasin, että tietyistä kavereista kuului enää oikeastaan vaan sillon, kun oltiin jotain vailla – oli kyseessä sitten palvelusten tekeminen tai esimerkiksi mun työn hyödykkeistä hyötyminen. Ikävämmältä tuntui kuitenkin se, kun yritit vielä silloin tällöin ehdottaa muutamille ystäville jotain kivaa tekemistä, mutta aikaa ei ollut joskus edes viestiin vastaamisen vertaa – siitäkään huolimatta, että mun aikataulut on työtilanteeni puolesta tosi joustavat ja saan sovellettua ne tarvittaessa toisen menoihin sopiviksi. Yksi mieleenpainuvimmista jutuista oli, kun muutama kuukausi sitten eräälle kaverille tapaamista ehdottaessani hän vastasi, että nyt on kova kiire, mutta elokuussa on varmasti aikaa. Siis reilun kolmen kuukauden kuluttua. Jos noin 2500 tuntiin ei liikene aikaa yhdelle lounashetkelle, yhteiselle iltakävelylle tai edes lyhyelle juttutuokiolle, niin tulee väistämättäkin sellainen olo, että onkohan tässä nyt kuitenkaan sitten ihan kovin tärkeä.

 

dsc_4570

 

Mä koen olevani sosiaalinen ja oikeesti kiva tyyppi, mutta en oo vaan onnistunut löytämään lähelleni kovin montaa ihmistä, jonka kanssa olisi sellainen aito, luonnostaan syntyvä yhteys. Nykyään ystävystyminen on mulle myös jokseenkin vaikeaa, sillä harmillisen monta kertaa oon huomannut, että mun ystävyydessä on kiinnostanut enemmän se sosiaalisen median antama kuva musta kuin ihan oikea Annika. Muistan mietiskelleeni näitä asioita jo muutama vuosi takaperin, kun tuntui siltä, että kaikilla oli jo tiiviit kaveriporukat ja syvät ystävyyssuhteet valmiina, eikä mihinkään tuntunut oikein mahtuvan mukaan. En osaa olla kateellinen materiasta, mutta pakko myöntää, että oon välillä ihan vähän kateellinen niille, joilla on aina joku jonka kanssa mennä lounaalle, lähteä päiväretkelle, jota pyytää kylään tai jonka kanssa lähteä ulos ilman viikkokausien suunnittelua.

 

Toisaalta koen, ettei mulla oo oikeutta tuntea näin, sillä Suomessa on tuhansittain oikeesti yksinäisiä munkin ikäisiä ihmisiä, joilla ei oo edes sitä mitä mulla on. Mulla on kuitenkin paras mahdollinen poikaystävä, johon voin luottaa sataprosenttisesti ja jonka viereen pääsen joka ikinen ilta nukkumaan, vaikka päivisin ei ookkaan kovin aikaa olla yhdessä. Mulla on ihana paras ystävä, jonka kanssa tiedän olevani vielä mummelinakin läheinen, vaikka nähdään nykyään harvoin eri kaupungeissa asuessamme. On myös kourallinen kavereita, joiden kanssa oon tekemisissä silloin tällöin ja oon siitä tietenkin iloinen, niin samalla kaikki ne jäljelle jäävät päivät tuntuu vielä vähän tyhjemmiltä.

 

En mieti asiaa nykyään kovin useasti, mutta välillä on vähän huonompia päiviä ja tänään oli yksi sellaisista. Näin kesäaikaan tää aihe nostaa useemmin päätään, kun pitäisi olla kokoajan pää kolmantena jalkana ottamassa kaikki irti kesästä ja somen mukaan kaikki muut tekeekin niin, mutta suurin osa sun ajasta tulee vietettyä ihan vaan yksinään – myös silloin, kun se ei välttämättä niin kovin huvittaisi. Edellisen postauksen saariretkellä ois ollut kivaa, jos mukana ois ollut ystävä, mutta onneksi me pärjätään yleensä hyvin ihan vaan kahdestaankin.

 

Muistattehan, että kaikki te ystäväliudan omistavat ootte tosi onnekkaita tyyppejä – älkää pitäkö ystäviä koskaan itsestäänselvyytenä. <3

Parasta just nyt

dsc_5634 dsc_5613 dsc_5647 dsc_5642 dsc_5603 dsc_5664

 

Eilisilta Seurasaaressa.

 

Rantakalliot, paras kamunen, meren liplatus, hyvä kirja, auringonpaiste ja kirsikoita. Ajankulu katosi noissa maisemissa niin lahjakkaasti, että lenkki venähti yhtäkkiä melkein kolmetuntiseksi.

 

Noita Lukan kuvia katsoessa en voi muuta kuin ajatella, että saisinpa elää mummeliksi asti sen kanssa. <3