Onko tavallisuus huono juttu?
Monesta eri lähteestä on tullut viime viikkoina kuultua meneillään olevan syksyn täyttävistä ennätyskiireisistä päivistä, suurensuurista projekteista ja piinaavan jännittävistä asioista, mutta mun syksy näyttää arkiselta ja varsin rauhalliseltakin. Taustalla ei kyde jättimäisiä salaprojekteja, eikä sähköpostilaatikosta löydy lentolippuja maailman ääriin, vaan päivät täyttyy lähinnä verkkaisesta arjen pyörittämisestä ja ihan tavallisista jutuista. Yksinkertainen arki on mun makuun, mutta valehtelisin väittäessäni, ettenkö olisi ajoittain potenut tietynlaista huonommuuden tunnetta siitä, että elämäni on tällä hetkellä sitä tuttua ja turvallista meininkiä samalla, kun muut suitsuttavat vieressä mahtipontisista jutuistaan ja suurista hankkeistaan. Älkää ymmärtäkö väärin – oon toki iloinen muiden onnistumisista ja menestyksestä, mutta just nyt tuntuu siltä, että seuraavan kerran vastaavaa kuullessani tekee mieli vajota johonkin mahdollisimman syvään maanrakoon. Oon aina ollut kovin itsekriittinen tekemistäni sekä toimintaani kohtaan ja etenkin niinä vähän heikompina hetkinä painostava ääni pääni sisällä kiljuu, että miksi! Miksi mun elämässä ei tapahdu edellämainittuja asioita ja miksi ihmeessä tyydyn tasaisuuteen?
Mähän tykkään siitä tasaisesta tavallisuudesta, enkä koe olevani sellainen höyryjunan lailla puskeva, uusia haasteita ympärilleen tauotta haaliva tyyppi. Jatkuva härdelli uuvuttaa mieleni silmänräpäyksessä, enkä edes pysty toimimaan täysillä paukuilla pitkään kestäneen paineen alaisena, jolloin en välttämättä ehdi saada tarvitsemaani aikaa palautumiseen. Mutta siitäkin huolimatta oon onnistunut ympäristön vaikutuksen alaisena iskostamaan päähäni sellaisen mielikuvan, että sellainen mun pitäisi olla. Kehittelemässä jatkuvasti jotain uutta, viimeistelemässä jättimäisiä salaisia sopimuksia ja painamassa maantiekiitäjän vauhdilla eteenpäin niin, että silmissäkin sumenee. Just nyt täytyy tehdä tavallista enemmän hommia sen eteen, että muistaisin jatkuvasti, ettei me kaikki olla samanlaisia, eikä hyvinvointi vaadi kaikilta samankaltaisia elementtejä. Siinä missä yksi saa energiansa vauhdikkaan noususuuntaisesta etenemisestä, niin toiselle puhtia antaa ihan toisenlaiset asiat. Kuuntelen parhaillaan mielenkiintoista Idiootit ympärilläni -äänikirjaa, joka sekin itsessään on ollut varsin ajankohtainen muistutus siitä, että ihmistyyppejä on tosiaan moneen lähtöön. Kirja on vielä vaiheessa, mutta se on antanut jo nyt lukuisia hyödyllisiä oivalluksia.
Muutama suurempi huoli ja poikkeuksellisen kurja sattumus on varjostanut meidän alkusyksyä, jonka vuoksi oon tuntunut olevan vähän tavallista enemmän hukassa ja se on tietenkin vaan ruokkinut näitä auki kirjoittamiani tuntemuksia. Koitan parhaillaan saada vähän vankempaa otetta käsieni ulottumattomiin lipuneesta inspiraatiosta, sillä haluaisin taas kirjoittaa, luoda ja mikä tärkeintä, pystyä olemaan tyytyväinen jälkeeni. Ostin viime viikolla uuden tietokoneen, sillä sen hankinta on ollut jo jonkin aikaa ajankohtainen, mutta läppäri makaa vielä koskemattomassa paketissaan olohuoneen nurkassa, koska onnistuin vakuuttamaan itseni siitä, etten oo vielä ansainnut sitä. Saattaa kuulostaa hömelöltä, mutta vaadin itseltäni jonkun fyysisen tai henkisen onnistumisen ennen kuin saan vaihtaa nykyisen rotiskoni uuteen – olipa se sitten yhtäkkinen työteliäisyyden puuska, tekemättömänä roikkuneen asian suorittaminen tai vaikka vaan pääni sisällä tapahtunut hyvä suoriutuminen. Joku juttu, jonka saavuttamisen jälkeen voin tuntea tyytyväisyyttä itseeni ja tekemiseeni.
Tällaisia ajatuksia tähän keskiviikkoaamupäivään. Sade ropisee ikkunalautaan ja tuuli riuhtoo puita siihen malliin, että ei haittaa yhtään viettää verkkarien ja teen täyteistä kotipäivää. (Apteekkiin täytyy tosin jossain vaiheessa lähteä, sillä tiputin astmapiippuni aamupöhnässä vessanpönttöön. Luonnollisesti.)
knit Peak Performance // skirt Sisters Point (*here* adlink) // bag & Other Stories // sneakers New Balance
PS: Postauksen kuvien ottohetki oli muuten sekin niin tuulinen, että ärhäkkä puuska meinasi viedä meidät muutamaankin otteeseen mukanaan. Ylläolevista kuvista ei välttämättä arvaisi, että oikeestihan suurin osa muistikortille tallentuneista kuvista näytti suurinpiirtein seuraavanlaiselta…
Kuvat: Jenni Rotonen
