title image

Annika Ollila

Upea, upeampi, syksy

 

 

 

 

 

 

Poikaystävän tekemä carbonara on mun lohturuokaa ja siispä sitä syötiin keskiviikkona. Jos se ei olisi ihan niin överiä, niin voisin mahdollisesti elää pysyvän suolapöhötyksen kanssa ja syödä sitä joka ikinen päivä. Erityisen herkullista se on nyt, kun se on valmistettu poikaystävän niin ikään tekemään luomupekoniin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Käytiin pari päivää sitten ottamassa näitä edellisessäkin postauksessa näkyneitä syksyisiä kuvia Luka-herrasta. En kuitenkaan kertonut, miltä kyseinen kuvaustilanne todella näytti…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ei keretty nimittäin ottamaan montaakaan kuvaa, ennen kuin meidän selän taakse oli ilmestynyt kokonainen parvi aasialaisturisteja kamerat ojossa, jotka löysi ilmeisesti jotain Sibelius-monumenttia kiinnostavampaa kuvattavaa. Luka on vähän arka arvaamattomia vieraita kohtaan, eikä näinollen varsinaisesti arvostanut tätä kahden metrin päähän rynnännyttä paparazzirykelmää, joten jouduttiin etsimään uusi kuvausspotti, mutta ainakin saatiin tästä tilanteesta koko viikon makeimmat naurut.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hetkeä ennen kävi myös toinen kummallinen juttu, kun oltiin erään puiston laidalla ottamassa toisia kuvia ja meidän viereen käveli nainen pienen koiransa kanssa. Annoin Lukan moikata vanhaa rouvaa pikaisesti olettaen, että päästäisiin pian jatkamaan hommia, mutta ehei – puhelimeen pälättävä nainen ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen koiransa kanssa minnekään, vaan jämähti niille sijoilleen seisomaan. :-D Koira pyöri melkein 10 minuuttia mun jaloissa, kunnes puhelu lopulta päättyi ja parivaljakko lähti vihdoin jatkamaan matkaansa. Toi kyseinen kuvauspäivä oli kyllä hämmentäviä kohtaamisia täynnä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Torstaina päädyttiin syömään lounasta terassille! Tällä viikolla oli muutamia niin lämpimiä päiviä, että pihalla tarkeni paremmin kuin hyvin – tossa auringossa syödessä takki piti jopa ottaa pois, kun hikipisarat alkoi äkkiä valumaan selkää pitkin. Ei hullumpaa näin lokakuuksi! En ollut käynyt Ondan lounaalla aikoihin, mutta se oli tälläkin kertaa oikein mainio. Tykkään eniten tosta leivästä sekä runsaasta salaattipöydästä, josta löytyy aina erilaisia kastikkeita ja tahnoja kruunaamaan annoksen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nää molemmat kuvat otettiin samana päivänä. Vielä aamupäivästä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta myöhemmin iltapäivällä sankka sumu valtasi koko kaupungin ja se kesti lopulta useamman päivän.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koiranelämä näyttää niiin rankalta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viikon suosikkibiisi: Pyhimyksen nerokas versio Sireeneistä. Iski todella kovaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tää syksy on ollut yksi kauneimmista aikoihin. Malttamattomimmat puut alkaa jo kaljuuntumaan, mutta suurin osa luonnosta pistää vielä hetken verran parastaan. Tää on sitä aikaa, jolloin haluaisin viettää käytännössä kaiken aikani pihalla ottamassa tosta upeasta väriloistosta kaiken mahdollisen irti.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tän aamuinen minibrunssi vaati kaksi kauppareissua, sillä ensimmäistä kertaa kaupan ovelle kipitettyäni se ei ollut ehtinyt vielä edes avata oviaan. En syö itse oikeestaan kananmunaa, mutta suorastaan rakastan tehdä uppomunia ja oonkin oppinut siinä varsin taitavaksi. Ne on aina kuin ihana pikkuruinen haaste, jossa onnistuminen vetää suupielet korviin joka ikinen kerta.

 

Heti aamiaisen jälkeen käytiin luonnollisesti “no ihan vaan puolen tunnin” päikkäreille, jotka venähti vähän liian pitkäksi, mutta onneksi nyt on sunnuntai – pari sängyssä vietettyä lisätuntia ei nimittäin tänään paljon paina. Nyt ajattelin vaihtaa yövaatteeni hetkellisesti pois, sillä lähdetään Lukan kanssa nauttimaan tosta mahtavasta kelistä, mutta heti sen jälkeen sujahdan takaisin pyjamaani ja alan kokkaamaan lisää. Tällainen on sunnuntai mun makuun.

 

 

 

 

 

Elämäni koiralle

 

 

 

 

 

Eilen oli tärkeä päivä, nimittäin tämä harmaaherra tässä täytti viisi kokonaista vuotta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommenttien perusteella moni teistä muistaa ne vajaan viiden vuoden takaiset postaukset, jossa perheeseemme oli juuri saapunut uusi, muutamien viikkojen ikäinen ja ainoastaan maitotölkin painoinen rääpäle. Rääpäle, joka oli niin peloissaan kaikesta uudesta, että oksensi kotipihaan päästyämme syliini ja huusi ensimmäisenä iltana valot sammutettuamme kuin syötävä. Sinä iltana siirryin lattialle rauhoittelemaan pentua, nukuin seuraavan kuukauden hänen kanssaan olohuoneen lattialla pelkät sohvatyynyt patjanamme ja siitä lähtien ollaan oltu erottamattomia. Olin halunnut koiraa elämääni pitkään ja hartaasti, mutta en silti osannut kuvitella kuinka rakas perheenjäsen siitä voisikaan lopulta tulla.

 

Meidän yhteisiin vuosiin on mahtunut aikamoinen liuta muistoja. Ollaan muutettu kaksin uuteen kaupunkiin ja asuttu yhteensä neljässä eri kodissa. Tehty yhdessä tuhansia lenkkejä ja touhuttu satoja tunteja leikkien, urheillen ja puuhastellen. Luka on lohduttanut läpi lukuisien heikompien hetkien ja ollut monesti se syy, joka on saanut mut sängystä ylös ja ulos. Elämäämme on ilmestynyt ihmisiä, joista osa on lähtenyt pian ja tärkeimmät tulleet jäädäkseen. Pitkään meidän laumaan kuului vaan me kaksi, mutta pari vuotta sitten kaksi muuttuikin kolmeksi. Ja nykyään tuntuu siltä, kuin kaikki olisi ollut aina näin.

 

Mietin aina silloin tällöin, että miten oon ikinä osannut elää ilman Lukaa. Tai sitä, että miten tuun pystymään siihen sitten joskus tulevaisuudessa, kun hänestä aika jättää. En todella tiedä. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa siihen voi mennä vielä jopa vuosikymmen, mutta koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan ja siksi jokaisesta yhteisestä päivästä täytyy ottaa kaikki irti. Monille koira on vaan koira. Eläin. Mutta koiranomistajille oma koira on vaan niin käsittämättömän paljon enemmän ja sitä on vaikea käsittää ennen kuin sen pääsee kokemaan. Harva ihminen on elämässämme läsnä yhtä paljon kuin koira ja koko arjen kulku pyörii pääasiassa koiran ympärillä. Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos kaikilla olisi yhtä hyväntahtoinen sydän kuin koirilla. Etenkin Lukalla. En oo koskaan omistanut muita koiria, mutta tiedän silti, että hän on mun elämäni koira.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Halusin vaan sanoa, että kiitos. Kiitos, että oot paras mahdollinen koiraystävä, jota kukaan voisi koskaan edes uskaltaa toivoa. Olisitpa kanssani ikuisesti.

 

 

 

Kuvat: Anni Korhonen

 

 

11/10/18

 

 

 

 

 

 

 

 

Moi.

 

Tällä viikolla on taas ollut vähän vaikeaa. Siksi oon ollut poissa täältä useampana päivänä kuin olisin ehkä halunnut, mutta kuitenkin juuri niin monena kuin on tarvinnut. Tuntuu ihan sanoinkuvaamattoman urpolta, että suurinpiirtein joka toisessa postauksessa kirjoitan siitä, kuinka mulla on oikeestaan ihan hyvä olla ja joka toisessa puolestaan raapustan fiiliksiä aivan toisesta ääripäästä, mutta sellaista on tämä elämä. Etenkin, kun mukana kulkee mörkö nimeltä masennus. Yhtenä päivänä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, mutta jo heti seuravaana päivänä saattaakin tulla jäävesisaavista niskaan.

 

Kuten jo mainitsin, niin tää viikko ei oo ollut ihan sieltä helpoimmasta päästä. Rintaa on puristanut ikävästi jo jonkin aikaa ja eilen kaikki kulminoitui voimakkaaseen ahdistuskohtaukseen, jonka aikana makasin lähinnä sängyssä hyperventiloiden ja lohduttomasti itkien. Tää vuosi on mennyt kokonaisuudessaan varsin mallikkaasti ja paranemisen suhteen on tapahtunut suuria sekä lupaaviakin harppauksia ja siksi oonkin erityisen harmissani tästä tilanteesta. Toki tiedän, että relapsivaiheet on tosi yleisiä, mutta silti tää tuntuu niin raskaalta. Sitä tunnetta on vaikeaa yrittää pukea sanoiksi, mutta tavallaan tuntuu siltä, kuin olisin jo melkein saamassa kiinni tavoitteen paidanhelmasta, kunnes jalat alkaakin painamaan niin kovasti, että vauhtini hidastuu huomattavasti ja tavoite lipuu hujauksessa otteeni ulottumattomiin. Pahinta tässä on tunne tietynlaisesta epäonnistumisesta (miten on mahdollista, että oon taas tässä jamassa?) ja ikävä ajatus siitä, että entä jos tää jatkuukin tällaisena elämäni loppuun saakka.

 

Eilen sattui sopivasti olemaan Maailman mielenterveyspäivä ja sen vuoksi kirjoitin aiheesta muutaman sanasen Instagramiin. Haluan kirjoittaa aiheesta pitkästä aikaa tännekin, mutta en oo vielä jaksanut yrittää pukea niitä kaikkein monimutkaisimpia ajatuksiani sanoiksi. Sain eilisten julkaisujen myötä sadoittain toinen toistaan koskettavampia viestejä ja tulin vähän surulliseksi siitä, että niin moni kärsii samojen asioiden kourissa. Samaan aikaan se kuitenkin vahvisti sitä tunnetta, että mielenterveysongelmista pitää edelleenkin yrittää puhua enemmän ja avoimemmin, sillä sellainen suhtautuminen aiheeseen on vielä tosi kaukana normista. Siksi aion jatkossakin kirjoittaa niin hyvistä kuin huonommistakin hetkistä, vaikka niitä tulisi sitten joka toinen päivä vuorotellen.

 

Tää riittäköön tältä erää, sillä nyt haluan vaihtaa yökkärin päälle ja käpertyä sohvalle viettämään Lukan viimeistä iltaa nelivuotiaana. Tuli vaan näin torstai-iltana sellainen tunne, että halusin tulla kertomaan missä täällä oikein mennään. Hyvää yötä. <3