Mä olin nuorempana se tyyppi, jonka takaraivossa pyöri vuodesta toiseen klassinen kuva siitä, kuinka 25-vuotiaana elellään jo sitä stereotyyppistä aikuisten elämää omakotitaloineen, aviopuolisoineen, lapsineen, vakkariduuneineen ja koirineen. Ei mennyt kovinkaan kauaa ennen kuin ymmärsin, kuinka ahtaasta muotista kyseinen skenaario lopulta onkaan. Toki joukossamme on myös niitä, joiden elämäntilanne on jo näin nuoremmalla iällä kuin edellämainitun kaltaisessa haavekuvassa, mutta ainakin omassa ystäväpiirissäni se on harvinaista jopa vähän vanhempien kavereiden keskuudessa. Näin jälkeenpäin ajateltuna huvittavimmalta kuulostaa se, että neljännesvuosisadan kynnyksellä eläisi ylipäätään yhtään mitään aikuisten elämää, sillä suurimman osan ajasta näen itseni enemmänkin 15-kesäisenä teininä kuin minään läheltäkään aikuista liippaavana.
Aikuisuus on kai mielentila. Vaikka mitään automaattista siirtymäretriittiä tai tietyn iän mukanaan tuomaa porttia aikuisuuteen ei ookkaan, niin voisin sanoa, että pääasiassa se on vastuun kantamista itsestään, sanomisistaan ja tekemisistään. Sitä, että maksaa laskunsa, hoitaa asiansa, huolehtii läheisistään ja on vähän liian innoissaan esimerkiksi uudesta imurista. Kai myös sitä, että vaikka aikuisena voit tehdä ihan mitä vaan ikinä tahdot, niin tajuat jättää typerimmät tempaukset toteuttamatta (tai jos et, niin ainakin otat vastuun niiden seurauksista). Niillä mittareilla taidan siis olla jo kutakuinkin aikuinen, vaikka harvoin siltä lopulta tuntuukaan.
On kuitenkin yksi asia, jonka myötä oon alkanut tuntemaan itseäni himpun verran aikuisemmaksi: se, että huomaan alkaneeni haaveilemaan kodista vähän kauempaa keskustan hälinästä.
Muutamia vuosia sitten Helsinkiin muuttaessani olin onneni kukkuloilla. Se oli monista syistä elämäni vaikeinta, monimutkaisinta ja raastavinta aikaa, mutta samaan aikaan olin ikionnellinen siitä. Olin aina halunnut asua ihmisten parissa lähelle kaikkea ja vihdoin olin sen saanut – vieläpä maailman kauneimmassa talossa. Loputon tarjonta ravintoloita, lukemattomia kahviloita ja kuppiloita, ihmisvilinää ja menoa sekä meininkiä suoraan alakerrassani. Kaikki tarvitsemani palvelut ihan lyhyen kävelymatkan äärellä ja kolisevat raitiovaunukiskotkin ainoastaan muutaman hassun askeleen päässä. Nykyään asun kolmannessa kodissa 100 metrin säteellä ja joka ikinen nurkka puistoineen, baareineen ja lähikauppoineen on tullut vuosien saatossa tutuksi. Pidän tutusta sijainnista kovasti, enkä oikeastaan osaisi edes kuvitella kodin olevan tällä hetkellä muualla. Tietyllä tapaa nautin suunnattomasti siitä, että kaikki on ihan tässä, mutta samalla se tuntuu vähän hölmöltä. Että kaikki todella on tässä käden ulottuvilla, vaikka en sitä oikeestaan hyödynnäkään. Puhutaan poikaystävän kanssa monesti siitä, kuinka mukavaa on, että esimerkiksi suosikkiklubimme sijaitsevat heti tien toisella puolella, vaikka samaan hengenvetoon todetaan, että käydään siellä korkeintaan pari kertaa puoleen vuoteen.
Koti on mulle vuosi vuodelta tärkeämpi paikka ja oonkin kunnon kotihiiri sanan varsinaisessa merkityksessä. Monesti kuluu useampiakin päiviä, jolloin poistun kotoa ainoastaan lenkille, enkä pukeudu muuhun kuin kotivaatteiden päälle vedettyyn ulkoiluasuun sekä kumisaappaisiin. Vietän iltani paljon mielummin sohvan pohjalla rentoutumassa kuin tukka putkella menemässä ja menoihin lähteminen tuntuukin välillä lähes ylitsepääsemättömän hankalalta, sillä kodin mukavuus houkuttelee yksinkertaisesti liikaa. Sitä suuremmalla syyllä onkin tullut pohdittua, että onko sillä kodin sijainnilla tällaisessa tapauksessa lopulta kovinkaan paljon väliä, jos sen tuomista ”hyödykkeistä” ottaa niin harvoin mitään irti. Samalla oon myös miettinyt sitä, että nyt menoihin lähteminen on lyhyiden välimatkojen ansiosta vielä kohtuullisen helppoa – jos asuisin vähän kauempana, niin tulisikohan sitä lähdettyä koskaan yhtään mihinkään?
En oo koskaan ajatellut, että asuisin keskustan tuntumassa elämäni loppuun saakka – sen sijaan oon aina suunnitellut, että sitten joskus tulevaisuudessa haluaisin asua jossain vähän kauempana hektisyydestä ja hälinästä. Jossain, jossa on tilaa temmeltää niin sisällä kuin ulkonakin. Viime aikoina oon kuitenkin huomannut pohtivani itsekseni kuinka paljon siitä nauttisinkaan, enkä näkisi minään mahdottomuutena, että koti olisi jo lähivuosina jossain vähän kauempana keskustasta. Mahdollisesti jopa jossain muualla kuin kerrostalossa. Kuinka ihanaa olisikaan viettää kesäpäiviä omalla pihalla…
Ollaan välillä selailtu Oikotien myynti-ilmoitussivuja ja leikitelty ajatuksella siitä, että mitä jos vaan hankittaisiin joku pääkaupunkiseudun hintoihin verrattuna pilkkahintainen, pikkuruinen maatalo kaukaa kaikesta ja muutettaisiin sinne hoitamaan omaa puutarhaa. Tällä hetkellä sen tapahtuminen olisi monista syistä varsin epärealistista, mutta ajatus siitä kutkuttelee mukavasti.
Vaikka pari vuotta takaperin en olisi voinut uskoa päästäväni tällaista suustani, niin tänä päivänä haaveilen keskustakodin sijaan enemmänkin punaisesta talosta ja perunamaasta. Sen hetki on tuskin vielä aikoihin (joskin ennustan muuttokuumeen eksponentiaalista nousua kotikatumme pian alkavan parivuotisen remontin käynnistyttyä), mutta tiedän, että se tulee vielä.
Ensi vuonna tähän aikaan oon viikkoa vajaa 25-vuotias, mutta aiemmin mainitsemastani litaniasta omistan luultavasti ainoastaan koiran, ehkä asuntolainankin. Mutta kun sitä oikein kuulostelee, niin sekin kuulostaa oikeastaan jo varsin aikuiselta.
135
Mistä on tuo ihana TV-taso? 🙂
Se on Ikean Stockholm-mallistoa. 🙂
Itse olen 26-vuotias, muutin Helsinkiin pienemmältä paikkakunnalta 20-vuotiaana ja tykkään tällä hetkellä asua kyllä keskustan lähellä! Mutta, itse nuoruuteni pienellä paikkakunnalla viettäneenä ja omakotitaloalueella asuneena oon miettinyt että kyllä se oma piha ja oma rauha jossain vaiheessa vetää varmasti takaisin siihen omakotitalo-asumiseen. Ehkä jos olisi koko ikänsä asunut Helsingissä kantakaupungissa niin voisi olla eri fiilikset mutta lähtökohtaisesti kerrostaloasuminen ei varmaan myöhemmin enää houkuta. Samaa kuullut myös muilta frendeiltä jotka muuttivat pääkaupunkiseudulle ”maalta” 🙂
Voin kyllä samaistua sun tunteisiin! Molemmissa on tietty sekä hyvät että huonot puolensa 🙂 Me jatketaan keskusta-asumista vielä lähitulevaisuudessa puhtaasti työasioista johtuen, eikä sitä toki tiedä, vaikka mieli muuttuisikin taas jossain vaiheessa. Mut tällä hetkellä olis vaan niin ihanaa asua jossain rivarissa edes vähän kauempana Kalliosta (lue: meidän kodin eteen heivattu homeinen runkopatja yms. vituttaa vähän tavallista enemmän 😀 )
Rohkeasti muuttamaan kauemmas keskustasta, jos mielii! Aina pääsee takas! Silloin harvakseltaan, kun iltariennoissa yms. käy, voi hyvin yöpyä hotellissa, koska rahaa tod.näk. säästyy paljon muuttamalla keskustasta pois – ja kun siellä harvemmin käy, sen parhaat puolet nousevat selvemmin esiin 🙂
Jossain vaiheessa menee varmasti toteutukseen! 🙂 Tällä hetkellä koko talous ei oo ihan yhtä innokas karkaamaan kauemmas, sillä toisen osapuolen työmatka on tässä asuessa niin hyvä, mutta haaveillaan ensin hetki ja käydään sitten tuumasta toimeen. Sitäkin oon miettinyt, että pitäisköhän ensin ostaa kämppä täältä keskustasta, asua siinä pari vuotta ja muuttaa vasta sen jälkeen vähän kauemmaksi, mutta tarpeeksi suuret omistusasunnot meinaa olla täällä ihan törkeän hintaisia…
Muuttakaa Porvooseen!! ??
Ahh, se ois ihanaa! Mut mä vähän pahoin pelkään, että tota paljasjalkasta stadilaista ei sais hetkeen houkuteltua ainakaan mihinkään Helsingin rajojen ulkopuolelle, haha…. 😀
Itse oon pieneltä paikkakunnalta kotoisin ja muutama vuosi sitten muutin opiskelujen perässä isoon kaupunkiin, kerrostalokämppään ja nyt reipas puolitoista vuotta sitten takaisin kotipaikkakunnalle miehen perässä rivitaloasuntoon. Kyllä tää on ihanaa kun on oma piha jossa koira saa temmeltää ja on rauhallista, vaikka kaupungissa asumisessakin on omat ihanat puolensa, kun kaikki palvelut ja ihanat kahvilat ja putiikit on siinä ihan lähellä. 🙂
Miten muuten hoidat kasvejasi, kun ne on noin ihanan tuuheita? Varsinkin tuo palmuvehka ja kilpipiilea on upeita!
Molemmissa on kyllä puolensa! Mä en haluaisi muuttaa enää takaisin Lahteen ja koen, että sen oikean ”maalle muuttamisenkin” aika on vasta jossain hamassa tulevaisuudessa, mutta pääkaupunkiseudun reunamat yms. houkuttelee jatkuvasti enenevissä määrin 🙂 Tosta rauhasta ja koira + piha -yhdistelmästä nauttisin varmasti kovasti!
Ja vaikka kuinka haluaisin antaa jotain maailmaa mullistavia kasvienhoitovinkkejä, niin joudun vaan myöntämään, että niiden kanssa tulee selvittyä lähinnä tuurilla ja sen myötä varsin vaihtelevalla menestyksellä. Esimerkkinä vaikkapa kaksi lähes tismalleen samanlaista kilpipiileaa, joista toinen kasvaa käytännössä silmissä ja toinen puolestaan kuihtuu silmissä… 😀 Mut toi palmuvehka on kyllä elämäni helpoimpia kasveja – se pärjää (etenkin näin talviaikaan) ihan olemattomallakin kastelulla! Myös kastanjasutipuu on samasta syystä suosikkini, sillä sekin kasvaa ja kasvaa vaan, vaikka hoitopolitiikka ei välttämättä aina ookkaan ihan parhaimmalla mahdollisella tolalla.
Ihana teksti! Huomion kiinnitti kuitenkin myös tuo ihana printti/taulu puusta ja auringosta, mistähän se on?
Se on Deseniolta tilattu – nimeltään muistaakseni ”Winter morning” 🙂
Ihana teksti, oot niin taitava kirjoittamaan <3 sun tekstejä on aina ilo lukea!
Kiva kuulla – kiitos! <3
Itse olin toi sama tyyppi nuorena, mutta näin 10vuotta myöhemmin en kyllä vaihtas mitään pois 😀 olen asunu 21vuotta kolme-kerroksisesssa omakotitalossa ja ai kamala sitä työn määrää; suuren pihan harvavointi, lumityöt… kodin siivoaminen jne. Ei enää ikinä. Kun mieheni tapasin kuutisen vuotta sitten, hän hieman myöhemmin totesi että haluaisi oman kodin kerrostalosta (asui sillon kerrostalossa myös) ja mä olin vähän sillee että näh, haluan omakotitaloon. KUNNES; tuli se päivä kun lunta tuli ihan sikana ja huomasin miten kaupunki hoiti lumityöt jne. Hetkeä myöhemmin mies voitti asuntokilpailussa ja saatiin ostettua ihan oma kaksio kerrostalosta kantakaupungista ja aiiiettä! Meri tossa 200m päässä, lähikauppa alakerrassa.. En vois olla onnellisempi – ja sitä unohtaa aina välillä miettiä, että oikeesti, mulla oli joskus haaveena omakotitalo – ei enää. Niin se mieli vaan muuttu!
Mulla ei kaveripiirissä kukaan ole kihloja pidemmällä – kellään ei ole edes lapsia. Omakotitalon ostoa yhdet suunnittelee, mut se onki siinä.
Itse olen kakskutonen ja sanoisin tälleen extemporee, että pitää tehdä just niinku susta tuntuu!
Haha, me joudutaan myös täällä Kalliossakin tekemään lumityöt omin pikku kätösin mikäli auton halajaa saada parkkiin tai pois, joten se ei oo tänhetkisessä vaakakupissa mikään erityisen painava asia. Myös alakerran lähikauppa tuntuu suurimman osan ajasta lähinnä turhalta (sen läheisyyden vuoksi siellä tulee vaan ravatttua alvariinsa) ja meren läheisyyttä on onneksi kantakaupunkia syrjemmässäkin. Pakko myöntää, että keskustakämppien tähtitieteelliset on myös yksi osasyy fiiliksille, sillä oman ostaminen kiinnostaisi, mutta ei kuitenkaan haluta ahtautua mihinkään 30 neliöön ja tarpeeksi isot neliöt on puolestaan sen hintaisia, ettei niihin olisi millään varaa. Mut niinhän se tosiaan on, että mieli muuttuu jatkuvasti ja se on enemmän kuin okei! 🙂
Tässä taas hyvä ääripää vedetty – kerrostalokoti ja kolmikerroksinen omakotitalo, eiköhän siihen väliin mahdu aiiika paljon muutakin. Ja lumitöiden, haravoinnin ja siivoamisen määrä on +-sataneliöisessä rivarissa/omakotitalossa varsin kohtuullinen.
Mä oon 25-vuotias ja ihan samat ajatukset ja unelmat rivari- ja omakotitaloasumisesta heränny täälläkin! Tällä hetkellä omistusasunto keskustassa, mut heti valmistumisen jälkeen menee tää kämppä myyntiin ja katse keskustan ulkopuolelle.
Se sun ensimmäinen helsinki asunto oli ihana!?
Se oli kyllä kaikin puolin kiva, mut meille kahdelle valitettavasti ihan liian pieni. Ei oo tullut kyllä ikävä myöskään sitä lukemattomia kertoja päivässä toistuvaa viidenteen kerrokseen kapuamista 😀
Moikka Annika!
Tämä ei nyt liity ko. postaukseen – huomasin, että olit käynyt invisalignhoidossa ebeling hammaslääkäreillä. Kävin siellä itsekin konsultaatiossa ja olen viittä vaille valmis lähtemään projektiin! Haluaisin kuitenkin kysyä, mitä ongelmia sulla oli kalvojen kanssa? Vai oliko? 🙂 Mitenkäs tuo maksupuoli, mikä oli suurin summa jonka jouduit kerralla maksamaan ja minkälaisia eriä siinä ylipäänsä oli? Hammaslääkäri tämän toki kertoikin mutta meni hiukan ohi kyllä. Kiitos vastauksesta, muutakin hoitoon liittyen saa toki kertoa!
Invisalign-hoidossa oon kylläkin käynyt, mutta en kuitenkaan tuossa mainitsemassasi paikassa! Mä en kokenut kalvojen kanssa oikeestaan lainkaan ongelmia, eli niiden kanssa kaikki sujui kätevästi alusta loppuun saakka – mitä nyt välillä heitin jotkut servetin mukana roskiin yms… Maksuerät vaihteli hieman, mutta huomattavasti suurin erä taisi olla n. 1000 euron luokkaa. 🙂 Mun mielestä tosi vaivaton ja mukava tapa oikoa hampaita, eli lämmin suositus Invisalignille ylipäätään!
Kääks, sori 🙂 Kiitos vastauksesta ja kiva kuulla. Lähinnä mietin että uskallanko lähteä heti projektiin kun säästössä on vaan about kolmasosa tuosta summasta, toki tili tulee kuukausittain mutta sillä ei ehkä äkkiseltään mitään jättisummaa makseta kerralla 🙂 Ilmeisesti sitä on käyntikertojen myötä aina tarkoitus maksella? Miten nuo kalvot muuten aina saa, haetaanko ne jostain vai tuleeko tyyliin postissa? 😀
Ainakin omalla kohdalla summaa maksettiin tosiaan aina käyntikertojen myötä, keskimäärin muutama satanen kerralla. Suurin yksittäiserä tuli maksettavaksi alkuun, kun kalvoja tilattiin suurempi määrä. Mä hain kalvot aina parin kuukauden välein paikan päältä, sillä samalla tsekattiin myös, että miltä suussa näyttää ja että edetäänkö suunnitelmien mukaan/tehdäänkö hoitoon korjauksia/jne. 🙂
Halusin vain tulla sanomaan miten paljon arvostan tätä sun blogin pitämistä yllä ?? Harmi, että nykyään somessa on paljon kiusaamista ja todella ilkeitä anonyymeja liikkeellä. Olet aivan ihana tyyppi ja toivottavasti muistat sen.
Kiitos kauniista sanoista <3
Harvempi kiusaaja eksyy nykyään tänne kommenttibokseihin ja rellestää sen sijaan netin keskustelupalstoilla lietsomassa paskamyrskyä toisensa jälkeen. Tosi surullista, että jotkut on ääriään myöten täynnä vihaa ja kokee asiakseen harrastaa niin karua kiusaamista, mutta parempi vaan yrittää pysyä poissa niitä lukemasta, niin ei ajaudu pahoittamaan mieltään itsensä tai muiden puolesta.
Mä niin samaistun tähän sun tekstiin! Ite oon lapsuuteni ja nuoruuteni asunut porukoilla pikkukunnassa maaseudun rauhassa omakotitalossa metsän ja peltojen keskellä, joten kaipaan sellaista asumista itsekin. Asutaan tällä hetkellä Espoossa, ja ollaan puhuttu siitä että muutettais lähemmäs Turkua mun porukoita ja omaa rauhaa kun ”ollaan isoja”. 😀 Etenkin oma piha ois enemmän kuin tervetullut!
Mäkin aattelin vielä n. 20-vuotiaana et ostan ekan asuntoni keskustasta ja asutaan keskustassa ekan lapsen kanssa ja ehkä 3-kymppisenä sitten sinne omakotitaloon. Lapsia siis oon aina tiennyt haluavani nuorena. No ostettiin sitten kaupungin laitamilta rivari kun olin 22v. ? oli uudiskohde niin se valmistu kun olin 23 (n. vuoden päästä ostamisesta siis) ja nyt kun oon 25v. niin myytiin asunto syksyllä ja rakennetaan omakotitaloa. Väliaika asutaan kerrostalossa (yhden vauvan ja koiran kanssa) ja tää on ihan kamalaa rivariasumiseen verrattuna. ? Ei oo kyllä mitään positiivista kun omassa rivarin pihassakaan ei hirveesti niitä lumitöitä ollu niin ne ei kyllä haitannut yhtään. Takapiha meillä oli iso rivariks ja se oli ihana. ? Koko kesä vietettiin pihalla. Mutta siis tiedettiin jo rivaria ostaessa että omakotitalon rakentaminen houkuttelee kovasti, mut ei uskallettu ottaa kerralla sellasta harppausta. Ihan hyvin ois voitu se suoraankin tehdä, mutta toisaalta saatiin meidän rivarista kivasti voittoa niin ei ollut taloudellisesti huono valinta. Oli se myös ihana asunto, joten ei haittaa muutenkaan, vaikka lyhyellä aikavälillä monta muuttoa. 🙂 Eipä munkaan kavereissa monella oo omaa asuntoa tai lapsia (yhdellä lapsi ja ne kenellä oma asunto niin sekin se kerrostaloasunto) ja mun miestä se on välillä jollain tasolla häirinnyt kun tehdään niin erilailla ja uskalletaan edetä niin nopeesti, mut mä sanon et miks ei? Tiedetään mitä halutaan ja taloudellisesti se on mahdollista (eli saadaan lainaa :D).
Ihana teksti ?? Musta tosin nykyään se kaikista stereotyyppisin kaava elämälle on just se että 18-30 vuotiaana ollaan opiskelemassa, töissä ja vielä nuoria ja sit about 30v naimisiin ja siitä parin vuoden päästä perhettä. Tuntuu että näin tää nykyisin suurella osalla menee, ja musta tuntuu lähes kapinalliselta kun oon 25 ja kahen lapsen äiti ? ollaan tosin vielä vuokralla, vaikka vähän talokuumettakin pukkais ? Ihana elämä, ihan kaikenlaiset elämät ja elämän polut! ??
Tää on kyllä totta. Paljon oon saanut ihmettelyä osakseni, kun oon niin nuori äiti. (Mieheni saa kuulla vielä enemmän, ollaan saman ikäisiä) 🙂
T. 23v, naimisissa, yhden lapsen äiti ja toista odotellaan