Keskiviikkokuulumiset

Kello on 13:42 ja istun keittiön pöydän ääressä tietokoneen sinertävää ruutua tuijottaen. Luka nukkuu viereisellä tuolilla pieneksi donitsin muotoiseksi keräksi käpertyneenä, kuten sillä on monesti tapana tehdä, vaikka tuolille pääseminen onkin aina muutaman ponnistusyrityksen takana. Näytön tekstikenttä ammottaa tyhjyyttään ja kursori vilkkuu edessäni jopa vähän painostavan odottavasti.

Naapuritalon kattoremontin aiheuttama jyskytys on tauonnut mahdollisen lounasbreikin merkiksi, mutta edellisten päivien perusteella se jatkuu ennen kuin hiljaisuuteen ehtii taas tottua. Autuas hiljaisuus on muuten yksi niistä arkipäiväisistä asioista, joita ei oikein edes muista arvostaa, kunnes sitä ei enää syystä tai toisesta ookkaan. Toivon, että vastamelukuulokkeideni akku on latautunut käyttövalmiiksi ennen kuin päänsärkyä uumoileva jyskytys palaa.

Ulkona on satanut vaakatasossa räntää miltei aamusta saakka. Jonain muuna päivänä se voisi tympäistä, mutta tänään se tuntuu jopa vähän virkistävältä. En halua yleensä valittaa säästä, sillä ei se siitä kitisemällä parane, mutta voin ihan rehellisesti myöntää, että viimeisen viikon jatkunut vesisade on meinannut ottaa vähän koville. Pää on ollut muutamana viime päivänä vähän tavallista sumuisempi, eikä päivät oo tuntunut edes käynnistyvän kunnolla. (Voi tosin olla, että se johtuu myös perjantai-aamuisesta lenkistä, jolloin liukastuin niin komeassa kaaressa, että löin päänikin jäähän. Ilman muhkeaa pipoa olisin voinut viettää viikonloppuni aivotärähdyspotilaana, mutta sen ansiosta tapauksesta jäi muistuttamaan ainoastaan kipeänä jomottava häntäluu sekä kivikovaksi jumahtanut niska.) En voi muuta kuin nostaa hattua suomalaisille (ja etenkin niille, jotka viettävät talvensa ainoastaan täällä pimeässä pohjolassa), sillä täytyy olla aika rautainen tyyppi, että tästä kaikesta selviää vuosi toisensa jälkeen edes jotenkuten järjissään. Valon määrä lisääntyy onneksi jo silmissä ja sääennusteetkin lupailevat tuleville viikoille varsin keväisiä kelejä, mutta mä toivoisin vielä vähän talvipakkasia. Haluaisin päästä lenkkeilemään järven jäälle, sillä se on musta parhaita juttuja talvessa. En oo vielä näin helmikuussa valmis kevääseen.

En oikein tiedä mitä haluan kirjoittaa tai sanoa, mutta aika usein tällainen suunnitelmaton ajatuksenvirta on parasta. Koen välillä helpommaksi kirjoittaa jostain tarkasti rajatusta aiheesta, mutta yleensä on mukavaa olla yksinkertaisesti ajattelematta liikoja ja antaa mietteiden muotoutua kaikessa rauhassa sanoiksi. Ollaan terapiassa keskusteltu siitä, kuinka mulle on huomattavasti helpompaa antaa vastausten selkiytyä laajemman pohdiskelun yhteydessä sen sijaan, että käytettäisiin samaan lopputulokseen tähtäävää, tiukemmin rajattua kysymys-vastaus -mallia. Jälkimmäinen ajaa mut helposti sellaisen tukahdutetun, vähän ahdistavankin olotilan valtaan, jolloin en saa itsestäni mitään irti, kun taas ensimmäinen tapa voi tuntua inspiroivalta ja jopa vapauttavalta. Tätäkään asiaa en olisi välttämättä koskaan ymmärtänyt ilman terapiaa. Viimeiset pari vuotta on opettanut mulle itsestäni ihan käsittämättömän paljon, enkä malta odottaa, että opin loputtomasti lisää…

Jyskytys alkoi muuten taas, mutta kuulokkeiden akku vilkkuu vielä keltaisella keskeneräisyyden merkiksi. Parasta lähteä melua pakoon kävelylle ja pitää sormet ristissä sen puolesta, että lenkin jälkeen työmiesten päivä olisi jo pulkassa.