Torstai, 28. helmikuuta
Viikko sitten syntymäpäivää viettäessäni ystävä lähetti mulle viestin, jossa hän toivotti ihanaa ja seesteistä alkavaa 25. ikävuotta. Siitä tuli lämmin fiilis, sillä juuri nimenomaan sitä toivon kaikkein eniten itsekin. Tasaisuutta, seesteisyyttä ja arkisen mukavaa autuutta. Kyseinen päivä oli sitä edeltävien viikkojen tavoin kaikin puolin ihana ja sisälläni kyti vahva tunne siitä, että tästä tulee varmasti oikein hyvä. Välillä tuntuu siltä, että elämä rullaa kaikkein parhaiten, kun sitä ei välttämättä edes pysähdy miettimään sen kummemmin. Oon huomannut, että heti kun teen niin ja myönnän ääneen, että ”nyt on ollut tosi hyvä kausi”, niin voin olla varma siitä, että se kausi katkeaa ja niin kävi taas.
Viimeinen viikko on ollut kamppailua. Mun on vielä tänäkin päivänä vaikeaa ymmärtää, että miten tää tila voi kerta toisensa jälkeen tuntua niin toivottomalta. Vaikka sama tilanne on tullut vastaan uudestaan ja uudestaan ja aina sen jälkeen on paistanut (ennemmin tai myöhemmin) aurinko, niin siitäkin huolimatta mieli vajoaa joka ikisellä kerralla siihen samaan synkkään koloon, josta poispääsy tuntuu mahdottomalta. Siellä kolossa mikään ei innosta tai kiinnosta, itseluottamuksen rippeet lipuu täysin tavoittamattomiin ja pelkkä oleminenkin tuntuu merkityksettömältä. Siellä tunnen oloni pelkäksi säälittäväksi varjoksi itsestäni. Ja vaikka kuinka tiedän, että pian jalat on taas tukevasti keväisten katujen pinnalla, niin pää ei vaan yksinkertaisesti pysy siinä mukana.
Ensin en jaksa. Sitten ahdistun suunnattomasti siitä, etten pystynyt jaksamaan. Soimaan itseäni laiskaksi paskaksi, sillä en saa mitään aikaiseksi, vaikka en oikeastaan edes haluakaan saada. Lamaannun siitä, miten tismalleen samoilla vuorokauden tunneilla toinen rakentaa ympärilleen mahtipontista imperiumia, kun itse en kykene saamaan edes yhtä ateriaa syötyä. Yritän takoa päähäni, että elämä alkaa epätäydellisyyden hyväksymisestä, mutta se tuntuu katoavan matkalla. Yhdessä hetkessä kuuntelen nyökytellen sanoja siitä, kuinka vaikeimpina hetkinä riittää hyvin, että käyt päivän aikana kaupassa ja katsot elokuvan. Heti seuraavana näen oman elämänsä ikiliikkujia ja rintaa alkaa puristamaan ajatus siitä, että taas yksi päivä elämästäni on tuhlattu. Koko muu maailma paiskii töitä, saavuttaa ja etenee. Itse kävin ainoastaan kävelyllä, eikä sekään olisi huvittanut. Pitäisi yrittää keskittyä siihen, että mielen ja kropan vastusteluista huolimatta kävin edes siellä kävelyllä, mutta moni asia on helpommin sanottu kuin tehty.
Yksi musertavimmista ajatuksista on se, etten tällaisina hetkinä haluaisi olla kenenkään taakkana ja toisen ihmisen kanssa asuessani olen sitä kuitenkin. Eristäydyn muusta maailmasta omaan pieneen kolooni, sillä en halua tuoda kenenkään elämään sisälläni kantamaani pahan olon taakkaa, vaikka samaan aikaan eristäytyminen tekee kaikesta vieläkin vaikeampaa. Tarvitsisin seuraa, mutta en halua kenenkään joutuvan olemaan se seura.
Musta on tullut arempi kirjoittamaan sekä erityisen hyvistä hetkistä että niiden toisesta ääripäästä. Tuntuu jollain tapaa väärältä hehkuttaa yhtenä päivänä onnellisuuttaan ja muutaman päivän päästä todeta, että onpa ollut paskaa, koska ymmärrän, että mielenterveysongelmista tietämättömien korvaan se saattaa kuulostaa epäjohdonmukaiselta. Fakta on kuitenkin se, että epäjohdonmukaisuuden sijaan se on arkipäivää. En valehtele sanoessani olevani onnellinen, sillä sitä koen näinä vähän kehnompinakin päivinä pohjimmiltani olevani – välillä pääni sisälle vaan ilmestyy paksu harmaa sumu, joka tekee kaikkien hyvien asioiden muistamisesta ja arvostamisesta aika paljon hankalampaa. Joskus se sumu kestää kuukausia, toisinaan viikkoja ja parhaimmillaan ainoastaan päiviä, mutta yhteistä niillä on se, ettei se tunnu loppuvan ikinä.
Perjantai, 1. maaliskuuta
Tänään heräsin vähän liiankin tutuksi tulleen remonttijyskeen sijaan hellästi herättävään herätyskellon ääneen. Kevätaurinko pilkisti sälekaihtimien välistä, eikä ensimmäinen ajatus päässäni ollut, että voinko vaan jäädä nukkumaan, jotta päivä kääntyisi mahdollisimman pian iltaan. Nousin sängystä loputtomalta tuntuvien päivien jälkeen pitkästä aikaa oikealla jalalla ja hymyilytti. Vielä eilen olin kuin alakulon kutistama, lamaantunut varjo elämäniloisesta itsestäni, mutta tänään tunnen alkavani pikkuhiljaa palata omaksi itsekseni. Yksi liioittelematta helpottavimmista tunteista koskaan on huomata, ettei se todella jatkunutkaan ikuisesti.
Tänään ajattelin lähteä liikkeelle, sillä ekaa kertaa moneen päivään se ei tunnu ylitsepääsemättömän ahdistavalta. Tekee jopa mieli lähteä ulos kävelemään, hengittämään ja tuulettumaan. Käyn asioilla, terapiassa ja aion nähdä ystävääkin, sillä se olisi pitänyt tehdä jo monen monta päivää sitten. Se viikon takainen lämmin tunne – se, että tästä tulee varmasti oikein hyvä – alkaa taas hiipiä ylleni. Ja se tuntuu ihanalta.
En kyennyt julkaisemaan eilen kirjoittamiani sanoja heti ja tällä hetkellä ne tuntuu karulta, jopa vähän vieraaltakin luettavalta. Näin jälkikäteen lukiessani tunnistan niiden fiiliksen täysin, mutta samaan aikaan on vaikeaa ymmärtää, että ne on peräisin tämän samaisen pään sisältä. Että vielä vuorokausi sitten olin niin pohjattoman alakuloinen ja ahdistunut, mutta jo tänään kaikki onkin ihan mukavasti. Ajattelin silti tuupata sanat julki, sillä koen, että tätä on tärkeää näyttää ja ennen kaikkea nähdä jälkikäteen itsekin. Että oli niitä huonoja päiviä sitten seitsemän tai vaikka seitsemäntoista putkeen, niin aina joku niistä on viimeinen ja sen jälkeen saattaa jatkuvan itkun tihrustamisen sijaan jopa naurattaakkin. Ja se on ihan tosi okei.
PS: Jos aihe koskettaa (tai vaikka ei sen lähemmin koskettaisikaan), niin arvostaisin suuresti, mikäli kävisitte allekirjoittamassa Terapiatakuu -kansalaisalotteen täällä. Aihe on mielettömän tärkeä, sillä yli puolet meistä suomalaisista sairastuu jossain elämänvaiheessa mielenterveyden häiriöön, mutta vain puolet sairastuneista saa tarvitsemaansa hoitoa. Ehdotettu lakimuutos parantaisi hoidon saavutettavuutta sekä yhdenvertaisuutta.
211
?? niin tärkeitä juttuja! Voimaa arkeen, se tuntuu välillä mahdottomalta ?
Minulla on nyt aika samanlainen meno, että juuri tämän lukeminen auttoi. En oikeasti olekkaan yksin joka kokee tän. Kiitos tästä postauksesta. <3
Voi Annika, haluaisin antaa sulle iiison tsemppihalin! Sun masennusaiheisista postauksista tulee usein tippa linssiin, kirjoitat tosi elävästi ja samaistuttavasti. Autat omia kokemuksiasi jakamalla niitä, joilla vastaavia ongelmia ei ole ollut ymmärtämään millaista on elää masennuksen kanssa (puhumattakaan vertaistuesta mitä monet saman kokeneet näistä teksteistä varmasti saa!). On tosi rohkeaa että uskallat jakaa ajatuksia ja tuntemuksia jotka sua itseäsikin hämmentää ja jopa pelottaa. Kiitos että oot niin aito, ja kerrot mitä sulle oikeasti kuuluu. Paljon voimia ja aurinkoisia päiviä sun kevääseen<3
Niin rohkea ja rehellinen postaus! Pystyn hyvin samaistumaan tohon itsensä muihin vertailuun, johon syyllistyn itsekin ihan liian usein. Tuntuu että muut mun ikäluokassani kirjottaa jo graduja ja perustaa perheitä, mutta itse yritän vain keskittyä hengittämään ja selviämään tästäkin päivästä. Tsemppiä meille molemmille
Hurjasti tsemppiä Annika! Ihania nää kuvat 🙂
Tsemppiä paljon noiden tuntemuksien kanssa, itsekin varsinkin ahdistuksesta kärsineenä kuulostaa tosi tutulta…
Aloin miettimään tuota kirjoittamaasi tekstiä ”Ensin en jaksa. Sitten ahdistun suunnattomasti siitä, etten pystynyt jaksamaan…”. Auttaisko sua tuossa tilanteessa se, että hyväksyt ahdistuksen osana sua, mistä ei tarvi aktiivisesti pyrkiä eroon? Tuo siis kuulostaa tosi tutulta mullekin, ja huomasin just ahdistuksissani ajattelevan ensin ”voi ei ahdistus, en halua ahdistua nyt” ja yritin väkisillä ajatella että ”ei tarvi tänään jaksaa, joku muu päivä jaksan sit taas”, mutta silti ahdisti. Oli niin kova tarve päästä siitä eroon, ja yritin vaan hokea itselle sellasta myötätuntoista asennetta sisäistämättä sitä.
Mulle tapahtu muutos siinä kohtaa kun aloin ajatteleen todella myötätuntoisesti siitä ahdistuksesta itsestään, tyylillä ”ai ahdistus tuli käymään, mitäs se yrittää kertoa? Ahdistuksen tarkoitus on loppujen lopuksi hyvä ja se on osa mua, mistä en halua kokonaan eroon” Tätä ajattelutapaa käytin aina kun ahdistus tuli, ja se alkoi ajan mittaan helpottaa ja ahdistus väheni todella paljon.
Tää nyt oli varmaan tuttua juttua sulle terapiasta mutta päätin nyt kuitenki jakaa kun oon samoista asioista kärsiny:) tosin ahdistus on ollu masennusta isompi huoli mulla. Ja en oo mikään alan ammattilainen, halusin vaan jakaa jutun mikä mulla on toiminu!
Puit täydellisesti sanoiksi, miltä tämä tuntuu, kiiros <3
Tää postaus kuvasti myös mun viime kuukausien fiiliksiä aika hyvin. Ihanaa, että uskallat kirjoittaa näistä asioista ? Tsemppiä!
Ihan ku omasta päästä. Itse oon 16vstä asti kamppaillut näiden tuntemusten kanssa, ja moooonta vuotta meni ihan hyvin. Mutta nyt, viimeisen vuoden ajan, ne samat pahat tunteet on hiipineet takaisin. Viimeiset 2 viikkoa on olleet tosi pahat. Mitään ei ole jaksanut, sängystä nouseminen tuntuu ihan järjettömän vaikeelta. Ahdistusta lisää vaan pelko siitä, että perhe huomaa. Kun ei haluaisi muillekin aiheuttaa sitä pahaa mieltä. Inhottavinta on kun tiedostaa tän tilan. Eikä pääse siitä yli. Tietää mistä se johtuu ja tietää että se helpottaa, mutta silti siinä vaan velloo ja itkee ja rypee. Sättii itseään siitä miten taas on tämä tilanne. Voimia siis meille.
Ei ole pakko ajatella niin, että nyt joku tekee jossain sitä ja tätä ja itse ei pysty. Joskus tulee elämässä hetkiä, kun jotain ei pysty. Ei ole pakko suorittaa koko ajan ja ajaa hirveällä draivilla eteenpäin. Joskus riittää ihan vain oleminen, luonnosta nauttiminen.
Voiko ihminen hirveän hyvin jos vaikka painaa töitä kellon ympäri. Sanoisin, että ei jos mitään ei ehdi tehdä tai kokea. Jokaisella on kuitenkin vain 1 elämä. Kannattaako se elää läkähdyksessä kaikesta tekemisestä
vai yksinkertaisilla jutuilla, nauttien vaikka kaakaota kaverilla.
Mikään maailmassa ei tule valmiiksi, aina tulee uusia työtehtäviä . Moni saattaa huomata eläkkeellä vasta, että enpä viettänyt ikinä aikaa perheen kanssa vaan painoin aina vain duunia. Tai ei välttämättä silloinkaan.
Aika katoaa ja ihmiset muuttuvat ajassa. On osattava elää omat hetkensä miettimättä mitä joku muu tekee.
28/2 teksti oli kuin omista ajatuksistani suoraan kirjoitettu. Et ole yksin ja tämä teksti sai myös minut tuntemaan, etten ole yksin <3
Kiitos tästä postauksesta <3
Moi Annika 🙂 Mulla aivan samaa ollut täällä suunassa, ja itse koen tuon luonnollisena, sillä tiedän mitä tapahtuu, latailen akkuja ja olen tavallaan ”kotelovaiheessa” ruokakaan ei maistu jne, eli aivan kuin perhosen toukka kotelossa ennen taas uudistumista 😀 Tosiaan tiedän miten nämä jaksot kuluvat ja menevät ohi, niin ne eivät jaksa enää ahdistaa vaan käyn ne läpi itseasiassa mielelläni, tiedän että ovat osa kasvuprosessia. Terapeuttini sanoi samaa, että joillain ihmisillä vain on niitä, latailu kausia. Ja suomessa varsin yleistä. Itse olen reilu 15 vuotta tasaisin väliajoin käynyt läpi näitä ja haluaisin vain sanoa että siihen tottuu ja siitä alkaa jopa nauttia jos antaa itselle armoa ja hyväksyy että jotkut ihmiset vain tarvitsevat nämä tälläiset latailu jaksonsa. Ei kannata syyllistää itseään todellakaan laiskuudesta tai muusta oman itsen surkeudesta. Tämä meidän työtä yli arvostava yhteiskuntakin on vääristynyt ja loppunkuluttaa monet potentiaaliset ihmiset putkeen jossa todellakin arki on melkein aina sitä harmaata… Tsemppiä sun kevääsen! Much Love!
Vau, pätkät tästä tekstistä oli kun mun omasta päästä, samaistun niin kovin. Hämmentävää. Mutta niin tärkeä aihe, kiitos tästä ?? Tsemppiä ja kaikkea hyvää sulle kevääseen. Niin ja aloite allekirjoitettu, ehdottomasti.
Ihana Annika kiitos tästä<3 näitten asioidenkaa painiessa ei vaan voi liikaa puhua tunteista ja sä osaat kertoo noi fiilikset just niinku mä ja varmasti moni muukin ne tuntee. Toivotaan et joku kaunis päivä se aurinko jäis pysyvästi paistamaan meijän mielissä 🙂
Kiitos, että kirjoitat näin avoimesti sun fiiliksistä. Voin niin samaistua tähän tekstiin. Itse olen saanut hirveästi voimaa ja toivoa sun teksteistä. Oot monelle niin suuresti avuksi, sillä uskallat puhua ääneen <3
Kiitos tästä postauksesta. Itsellä on tällä hetkellä ollut vaikeaa ja tämä postaus antoi lohtua, kyllä vielä hyviäkin päiviä tulee <3
tsemppiä <3 oot ihanieletön esikuva, kun kerrot näistä kokemuksista. kumpa osaisin sanoa jotain, mikä auttais siinä synkimmässä hetkessä, mut taidat tietää ne kaikki jo eikä ne silloin pimeimpänä hetkenä auta. toivon että sun elämässä on mahdollisimman paljon valoa <3
Kiitos ihan älyttömästi, että kirjotat tästä ja uskallat jakaa sen täällä!??
Samaistun 110% ja erityisesti tuohon että kun hyvänä päivänä lukee niitä vaikeen päivän kirjotettuja ajatuksia, tuntuu vaikeelta ymmärtää miten eri paikassa mieli oli, ihan vastikään.
Yhtenä päivänä on motivaatio huipussaan kunnes iskee se kahen viikon ”en mä kuitenkaan ehi saada mitään aikaseks turha edes yrittää”. Jota puolestaan seuraa ahdistus ”elämän tuhlaamisesta”.
Samaan aikaan harmittaa, että joku muukin kamppailee asian kanssa, mutta se silti helpottaa kun asiasta puhutaan ja tietää ettei ole yksin.
Voimia ja tsemppiä, nautitaan erityisesti niistä hyvistä hetkistä<3
Oletko koskaan miettinyt, että voisiko masennuksesi tai näiden ahdistusten taustalla olla yhteisön puute, ns tunne kuulumattomuusesta johonkin? Muistanko oikein että joskus sivusit näitä ajatuksia? Ns pertsapäivätöissä olevilla se yhteisö on usein työyhteisö. Opiskelijoilla opiskeluyhteisö. Joku paikka mihin ”pitää” mennä, missä on muita ihmisiä, ja hommia tehdään enemmän tai vähemmän porukalla. Tarkoitus ei ollut alkaa analysoimaan tilannettasi vaan enemmänkin herätellä keskustelua tästä teemasta. Mitä ajatuksia?
Toki näiden terapiavuosien aikana on tullut pohdittua yhtä sun toistakin asiaa, mutta omassa tapauksessani masennuksen ja ahdistuksen takana on kuitenkin ihan muut syyt. 🙂
En ikinä kommentoi esim tänne sun blogiin vaikka olen tätä osaa maailmastasi seurannut jo sieltä asti kun tunnistin kuvistasi Launeen skeittiparkin. Huh,pitkä matka!
Jo silloin ajattelin että olet jokseenkin erilainen mitä muut bloggaajat,oikeastaan olet ainut ketä enää aktiivisesti luen,MFF-Lauran tarinakin kun ehti jo tulla haikeaan loppuunsa.
Huomaan että helposti ajattelin nuoremmista,kauniista ja näennäisesti helppoa elämää viettävistä naisista etten ottanut heidän masennustaan tai ahdistusta kovin tosissani,jokin osa sympatiasta jäi puuttumaan vaikka olen itse sairastanut masennusta jo vuosia ja tiedän ettei kenenkään pään sisäisiä asioita näe eikä möröt näy aina ulospäin. Olet kuitenkin herätellyt ajatuksiani,kerrot niin monivivahteisesti olotiloistasi ettei se enää tunnu niiltä ns. kliseisiltä kuvailulta mitä ihminen usein oloistaan kertoo kun ei täysin ole sisällä sairaudessaan.
Saat paljon kiitoksia avoimuudestasi,ja voisin liittyä joukkoon sanomaan samaa. Ihmiset antaa myös neuvoja,toki kaikilla on omat keinonsa omien ajatuksien ja mörköjen kukistamiseen,mutta oma olo on täysin oma asia. Omat keinot löytyy sillä kun kuuntelee sitä puolta itsestä mikä edes hetken ajattelee että jokin tuottaisi nyt helpotusta,ja päättää kokeilla sitä. Ehkä se toimii myöhemminkin.
Jotenkin haluan kuitenkin antaa enemmän kuin neuvoja tai kiitoksen.
Haluan antaa sinulle pussillisen armoa,aina niihin hetkiin kun et itse sitä mielestäsi ansaitse.
Joka kerta kun tuntuu että pitäisi saada aikaiseksi tai on huono omatunto siitä ettei ole omien odotusten mukainen. Se ei haittaa.
Ihminen on järjetön kun tekee itsestään itselleen vaikeimman vastuksen. Rakastan olla yksin mutta välillä on todella vaikeaa tulla oman päänsä kanssa toimeen. Kunpa voisi olla vielä enemmän yksin,ilman tätä jatkuvaa painostusta. Yksin jotenkin enemmän,yksin 2.0.
Itselläni on vielä todella kieroutunut suhde ruokaan,joten kun painostan itseäni olemaan ahkerampi tai reippaampi vaikka oikeasti haluaisin vaan nukkua,syyllistän itseäni myös ruokavalinnoista tai herkuttelusta vaikka olen juuri antanut itselleni oikeutuksen esim herkkuihin koska jos niistä tulee edes hetkeksi parempi mieli,niin miksi ei. Pää pyörittää siis jatkuvaa kehää,eipä ihme että koko ajan on uupunut olo vaikka hetkeä aiemmin iloitsi esim. uuden aamun tuomista mahdollisuuksista.
Tiedän kysymättäkin ja täysin vilpittömästi,että meidän molempien elämässä paras terapeutti sen ammattilaisen lisäksi on karvainen ja kulkee tassuilla. Joten jos muuten ei missään ole järkeä,koirassa on aina. Kaikkien maailmojen asioista sinä olet sen mielestä paras ja siistein. Ja ajattele mikä määrä virikkeitä niiden päässä on,jo pelkkien hajujen määrä mitä ne prosessoi päivässä. Silti sinä olet paras. Eipä siinä ainakaan itselle tarvitse muuta saavuttaakkaan päivän aikana,olen jonkun maailmassa parasta tänäänkin. Aika uskomaton side kasvaa kahden välille kun on jo kohta 12 vuotta katsellut toisiaan silmiin milloin itkuisten mutta silti kiitollisin silmin.
Armoa,kauneutta ja unitassujen tuoksua päivääsi. Olet jo täydellinen,kaikki muu on jälkiruokaa.
Kiitos näistä postauksista, näistä saa jotenkin todella paljon voimaa ja allekirjoitan joka sanan. Kuulostaa hyvin tutulta. Välillä itsekin pelkään ettei ne huonot päivät ikinä lopu, mutta aina se aurinko taas paistaa. Anyway, kiitos kun jaat näitä fiiliksiä kanssamme. Ja kansalaisaloite allekirjoitettu 🙂
Pystyn niiiin samaistumaan tähän (ikävä kyllä).
<3
samaistuin jotenkin niin täysiin tohon kohtaan, kun kerroit toisten rakentavan imperiumeja samaan aikaan kun itse ei pysty toteuttamaan edes simppeliä toimintaa. ahdistun ihan täysin jos joku (varsinkin samanikäinen) pääsee harppuksilla elämässä eteenpäin ja kaikki tuntuu heillä menevän sujuvasti – vaikka itsellänikin menee todella hyvin. voi johtua myös käsittämättömästä työmoraalista, joka on yrittäjäperheestä periytynyt ja jonka voimalla oon puskenut koulut yms läpi. tässä oudossa saamattomuuden ahdistuksessa huomasin pian tekeväni työtä, toista työharjoittelua ja koulua samaan aikaan – fiilis oli palkitseva ja aikaansaava sekä ylpeä, mutta olin toisaalta todella väsynyt. matkustin töiden, koulun ja kodin väliä kolme kuukautta, joskus jopa kaksi viikkoa putkeen ilman yhtäkään vapaapäivää. harjoittelun loputtua tajusin, miten puhki olin, mutta tiiän, että voisin tehdä sen ihan hyvin uudestaankin; vaan, jotta tuntisin itseni aikaan saavaksi ja menestyneeksi.
Vakaa käsitykseni on, että meidän pitää lopettaa ihmisten jakaminen terveisiin ja sairaisiin henkisten ominaisuuksien perusteella. Ne ovat vain ominaisuuksia, siinä missä vaikkapa nopeus, ketteryys ja kestävyys. Toiset ihmiset vain ovat hitaita, jäykkiä tai mieliala vaihtelee voimakkaasti. Siinä ei ole mitään hävettävää se kuuluu normaaliin elämään.
Jos tällainen ajattelu hyväksyttäisiin laajasti, henkisiä erilaisuuksia ei olisi enää tarpeen piilotella, eikä niihin sisältyisi nykyisenkaltaista stigmaa. Tämä kirjoitus on hyvä osoitus siitä, että ihminen voi menestyä, olla kaunis ja silti omata sellaisia ominaisuuksia, joita ei perinteisesti ole totuttu löytämään ”menestyvältä” ihimiseltä.
Kahden erityislapsen isänä on havainnut, että yhteiskunta on jo erittäin monimutkainen. Meillä järjestelmä osaa valmentaa tulevaisuutta varten ainoastaan keskimääräisillä ominaisuuksilla varustetttuja nuoria ihmisiä. Ja kaikilla on kuitenkin erilaisia vahvuuksia tai ominaisuuksia, joiden löytäminen ja hyödyntäminen ei ehkä ole helppoa. Kun jokaiselle annetaan mahdollisuudet löytää omat vahvuutensa ja toimia niiden mukaan, eläminen on sen jälkeen paljon helpompaa.
Mielestäni Annika olet löytänyt omat vahvuutesi ja osaat toimia niiden mukaan. Välillä tulee kuitenkin aikoja, jolloin usko omaaan tekemiseen on lujilla. Niistäkin tilanteista on vain päästävä yli ja eteenpäin.
Voimia myös myrskyisiin päiviin.
Puhut kokemuksistasi erikoislasten isänä, mutta tässä Annikan tapauksessahan ei ole kyse ominaisuudesta. Nyt puhutaan sairaudesta nimeltä masennus. Eli sellaisesta sairaudesta, jossa aivojen välittäjäaineita ja hermovälittäjäaineita ei erity normaalisti. Ihmisellä saattaa olla masennukselle altistavia piirteitä (=”ominaisuuksia”), mutta itse masennus ei ole ominaisuus. Masennukseen voi sairastua, ja siitä voi parantua.
Tsemppiä Annika arkeen! Sun taidosta pukea ajatuksiasi sanoiksi huomaa, että oot myrskyisistä ajanjaksoista huoimatta jo pitkällä sairautesi käsittelyn ja paranemisen kanssa. <3
Kiitos Annika tästä postauksesta. Itse seuraan vierestä, kun mulle rakas ihminen käy välillä samoissa sumuissa, ja joskus on supervaikeaa jaksaa itse ymmärtää mitä siellä toisen mielessä silloin tapahtuu, ja jaksaa myös uskoa että niitä huonoja päiviä ei jatku loputtomiin. Toinen koteloituu omiin oloihinsa ja työntää mua kauemmas, koska ei halua vetää mua samaan kuoppaan kanssaan, ja itse taas haluaisin olla aina enemmän läsnä ja tukena ja kulkea rinnalla ne huonotkin päivät, jos osaisinkin sanoa ne oikeat sanat ja auttaa pois sieltä syvyyksistä. Kiitos siis, että puhut näin avoimesti – sun kokemusten lukeminen auttaa ymmärtämään, ja toivottavasti myös oppimaan miten niitä synkkiä hetkiä navigoidaan, näin kumppanin näkökulmasta. <3
Kiitos tosi paljon rehellisestä postauksesta. Auttoi ymmärtämään masennusta taas enemmän, ja toivon, että pystyn auttamaan samojen asioiden kanssa kamppailevia läheisiä jatkossa vähän paremmin. Näitä asioita ei saa pitää enää tabuna! Hienoa, että uskallat avata näinkin henkilökohtaisia asioita. <3
Kiitos ihan mahtavasta postauksesta! Musta on tosi hienoa, että uskallat kirjoittaa niin rehellisesti ja avoimesti – ja kaiken lisäksi oot aivan super kirjoittaja! Niin elävää ja kaunista tekstiä, vaikkei sisältö itsessään niin iloista olisikaan. Olisi tosi mielenkiintoista kuulla sun poikaystävän ajatuksia sun masennuksesta ja siitä, miten se mahdollisesti vaikuttaa häneen ja teidän parisuhteeseen. Oon seurannu sun blogia jo useamman vuoden, mutta tutustuttuani masennusta sairastavaan poikaystävääni nää sun masennusaiheiset tekstit ovat olleet korvaamattoman avuliaita kurkistuksia siihen, miltä masentuneesta voi välillä tuntua. Sen ymmärtäminen kun on välillä niin vaikeaa meille, joilla ei itsellä ole vastaavia kokemuksia.
Tämä on todella tärkeä asia. Puhua avoimesti mielenterveysongelmista. Varsinkin nuoret lukijat voivat erehtyä luulemaan että bloggaajien elämä on aina hohdokasta ja ihanaa. Niin kuin meillä kaikilla, elämään kuuluu myös ne tummemmat sävyt ja varjot. Kiitos siis että et ole pelkkää pintaa, vaan aito ihminen kaikkinesi.
Kävin allekirjoittamassa kansalaisaloitteen <3
Kiitos tästä postauksesta, tää oli ihanan avoimesti ja samaistuttavasti kirjoitettu.
Kuulostaa niin tutulta toi miten helppoa on syyttää itseään ”laiskuudesta” ja verrata itseään muihin. Välillä on vaan niin vaikeaa olla itselleen armollinen ja olla iloinen edes niistä pienistä jutuista, mitä jaksaa tehdä niinä päivinä, kun ahdistus tuntuu niin lamaannuttavalta, ettei mistään tuu oikein mitään.
Voimia! <3
Jos masennukseen on määrätty lääkkeitä, kannattaa huomioida, että ne osaltaan voivat jopa pahentaa tilaa tai saada aikaan juuri nuo vaihtelut. Kannattaa katsoa sivuvaikutusluettelo ja googlettaa tietoa. Monesti annoskoon muutoksiin voi liittyä tällaisia tuntemuksia. Näistä ei tietenkään kerrota suoraan lääkäreiltä kysyttäessä, pitää vain itse selvittää.
Lääke pitkäaikaiskäytössä ei ole myöskään ratkaisu. Kun lääke saavuttaa tietyn resistenssin , olo usein pahenee ja tämä tulkitaan niin, että sairaus pahenee jolloin annosta nostetaan. Miettikää kohdallanne onko teille sanottu näin ja voisiko kyse olla lääkkeestä. Lääkkeen sivuvaikutuksia ei juurikaan noteerata, koska uskotaan, että ovat harvinaisia.
Kuitenkin moni näistä juuri kärsii ja kaikki laitetaan sairauden piikkiin.
Mulla on päinvastainen kokemus. Sairastun ollessani 16-vuotias, ja olin alusta asti todella lääkevastainen. Mulle ei onneksi pakotettu lääkkeitä, tarjottiin kyllä monesti, mutta kieltäydyin yhtä monesti ja sain silti terapiaa.
18-vuotiaana tilanne pään sisällä ei ollut vieläkään helpottanut, vaan olin edelleen jumissa ahdistuksessa, vaikka sairastumiseen johtaneet ulkoiset tekijät olivat jo hieman helpottaneet. Sain inssissä niin pahan ahdistuskohtauksen, että halusin lopettaa ajokokeen suorittamisen 5 minuuttia sen alkamisen jälkeen ja näin myös tein. Koin tän tilanteen jotenkin käännekohtana, koska ajattelin että mä en hitto soikoon enää jaksa sitä, että tämä olo hallitsee mun elämää näin suurella otteella. Puhuni lääkärin kanssa ja aloitin SSRI-lääkityksen pienellä annoksella.
Muistelisin, että jo parin kuukauden kuluttua ”turhat” ahdistuskohtaukset olivat poissa. Turhilla tarkoitan sellaisia, jotka alkoivat mulla esimerkiksi koulussa ilman mitään syytä tai edeltävää synkkää ajatusta. Ei se ahdistus lääkkeillä täysin kadonnut, niin kuin ei minkään muunkaan tunteen kuuluisi kadota, mutta sen määrä ja mielestäni jopa invalidisoivat kohtaukset kyllä vähenivät. Uskon, että mulla ne kohtaukset olivat vaan jollain tavalla jääneet automaatioksi päälle aiemmasta, vaikka niillä ei ollut enää mitään tarkoitusta. Aiemmin se tarkoitus oli ehkä niistä haitallisita ympäristötekijöistä hälyttäminen.
Lopetin lääkkeet muistaakseni 20-vuotiaana ja terapian 23-vuotiaana. Nyt 25-vuotiaana voin mielestäni hyvin, vaikka kyllä se ahdistus vieläkin välillä nostaa päätään. En mä siitä tunteena edelleenkään tykkää, mutta osaan ehkä puoliksi hyväksyä sen.
Tosi upeeta, että oot rohkeesti puhunu masennuksesta täällä, ja että haluat vielä auttaa muitakin ja vinkkasit meille lukijoille tuosta kansalaisalotteesta. Oot ehkä kuullu joskus sanonnan ”vaikeuksia annetaan vahvoille”. Musta se on niin totta sunkin kohdalla. Oot kääntäny tän vaikeuden vahvuudekses, kun pystyt auttaan ja rohkaseen muita. Vaikka siis välillä voi olla vaikeeta nähdä mitään mieltä vastoinkäymisissä, niin muista, että juuri sinä oot vahva, erityinen ja sulla on paljon annettavaa maailmalle.
Välillä mua itteekin ahdistaa tai surettaa joku asia niin, ettei oikeen mikään tunnu auttavan. Onneks kerran tuommosena hetkenä tulin kaivaneeksi ripariraamatun laatikosta. Mulle raamatun lukeminen tuo toivoa ja lohtua, ja siitä tulee ihmeellisellä tavalla levollinen ja rauhallinen olo, mitä ei oo hetkee aiemmin kuvitellu ees maholliseksi. Ja vaikkei ne varsinaiset vaikeudet poistuiskaan, niin jotenki ne on helpompi kestää tolla levollisella fiiliksellä. En halua tuputtaa omaa vakaumusta, mutta jos oot avoimin mielin, suosittelen koko sydämestä kokeileen joskus. Uudesta testamentista on varmaan helpointa alottaa.
2 kirje korinttilaisille 12:9
”Mutta hän on vastannut minulle: >>Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.>> Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.”
Joel 3:5
”Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.”
Olipa hämmentävää lukea tätä, ihan kuin omasta päästä olivat nämä ajatukset! Kiitos tästä postauksesta! Olet rohkeasti avoin!