Pian on kulunut vuosi siitä, kun kirjoitin täällä ensimmäistä kertaa pitkään itselläni pitämästäni aiheesta: masennuksesta. Mietin postauksen tekemistä kuukausikaupalla, sillä mielenterveysongelmista puhuminen tuntuu olevan vielä tänäkin päivänä harmillisen vaiettu tabu, mutta lopulta rohkaistuin avaamaan teille tätä suuresti elämääni vaikuttanutta asiaa kahdesta syystä: siitä, etten olisi voinut olla täällä täysin oma itseni, mikäli olisin jatkanut masennukseni “salailua” ja siitä, että tiesin sisimmässäni, että mikäli siitä kirjoittaminen auttaa edes yhtä ihmistä hakeutumaan epäröinnin jälkeen avun pariin, niin se kannattaa tehdä.
Kahden viimeisen vuoden aikana on tapahtunut psyykkisesti paljon – rutkasti enemmän, kuin koskaan aiemmin elämässäni. Siihen on sisältynyt jyrkkiä ylämäkiä sekä vauhdikkaita alamäkiä, tunteita koko skaalan ääripäästä toiseen, aikoja, jolloin oon voinut paremmin ja pian taas aikoja, jolloin seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Mun tänhetkisestä tilanteesta on kyselty kommenteissa aina silloin tällöin ja sen vuoksi ajattelinkin kirjoittaa tähän väliin pienen tilannekatsauksen.
Oon käynyt pian kaksi vuotta psykoterapiassa, johon satsaus oli heittämällä elämäni parhaita päätöksiä. Löysin itselleni sopivan terapeutin yllätyksekseni heti ensiyrittämällä, enkä olisi voinut parempaa löytöä toivoa. Kuten oon useasti kirjoittanutkin, niin näiden vuosien aikana oon opetellut tuntemaan (ja ennen kaikkea tutkimaan) mieleni kommervenkkejä ensimmäistä kertaa koskaan ja oon myös onnistunut löytämään menneisyydestäni ennalta-arvaamattomia syitä sille, miksi sittemmin sairastuin masennukseen. Tällä hetkellä käyn terapiassa viikottain ja koen sen olevan täydellinen tahti juuri tähän hetkeen. Parempina päivinä työskennellään aktiivisesti helpompaa ja tasaisempaa tulevaisuutta varten, huonompina hetkinä keskitytään vuorostaan siihen miten vastaavalta voisi jatkossa välttyä. Työstetään parhaillaan aktiivisesti erästä tehtäväkirjaa, jonka sisältämä tieto ja harjoitukset auttavat tunnistamaan toiminnan ja ajatusten vaikutuksen tunteisiin sekä mielialoihin ja muokkaamaan omia ajatus- ja käyttäytymismallejani paremmaksi.
Kelan tukemaan kuntoutusterapiaan hakemisen ohella täytyy toteuttaa muutaman kuukauden mittainen psykiatrin hoitojakso, joka arvioi ja määrittää hoidon tarpeellisuuden. Sain senaikaiselta psykiatriltani masennuslääkereseptin vuoden 2016 kesällä, jota en kuitenkaan koskaan lunastanut apteekista, sillä en missään vaiheessa halunnut alkaa syömään pillereitä sairauteeni. Otin reseptin kuitenkin itselleni, sillä kieltäytyminen olisi luultavasti vaikuttanut psykiatrin lausuntoon ja tukihaun etenemiseen negatiivisesti. En usko masennuslääkkeisiin täysin, vaikka osittaisen avun hakeminen niistä voikin jossain tapauksissa olla välttämätöntä ja siksi olisi tuntunut väärältä laittaa sellaisia kroppaani. Viime vuoden syksyllä tuli kuitenkin aika, jolloin jouduin toimintakykyni ylläpitämiseksi harkitsemaan lääkkeiden aloitusta vakavasti uudelleen, mutta päädyin pitkän pohdinnan jälkeen pärjäämään silläkin kertaa itsekseni ja oon ollut päätökseeni tyytyväinen. SSRI-lääkkeet ovat serotoniinin takaisinoton estäjiä ja tasaavat mielialanvaihteluja käytännössä niin, että siinä missä ne minimoivat mielen syvimpiin kuoppiin tipahtamisen, niin samalla ne myös nappaavat niistä positiivisimmista tunteista siivun pois. Koin kuitenkin, että elämäni iloisimmat ja onnellisimmat hetket olivat itselleni niin tärkeitä ja voimaannuttavia, etten ollut halukas tasaamaan ajoittain pohjamudissa käyvää mielialaa niiden kustannuksella ja sinnikäs käytännön työskentely sai riittää. Ja niin muuten riittikin – syvin kuoppa nimittäin selätettiin aktiivisella terapiamaratoonilla.
Tällä hetkellä koen voivani pääpiirteittäin tosi hyvin ja suuri kiitos siitä kuuluu säännölliselle psykoterapialle. Ajoittain on vähän huonompia päiviä, mutta ne kuuluvat jokaiseen elämään ja nykyään koen sellaiset enemmänkin muistutuksena siitä, että paremmista päivistä muistaa nauttia kunnolla. Heikommat hetket ei kuitenkaan oo enää samanlaisia kuin muutama vuosi sitten, jolloin saatoin maata pimeässä huoneessa sängyssä koko päivän ja sulkea muun maailman oman luolani ulkopuolelle laittamalla puhelimenkin kiinni, vaan nykyään huonot päivät tarkoittaa lähinnä vähän alavireisempää mielialaa. Aiemmin koetut univaikeudet ja paniikkikohtaukset on onnekseni jo takana päin (*kop kop kop*), vaikka niiden myötä elämääni tullut ahdistuneisuushäiriö onkin uusissa ja arvaamattomissa tilanteissa edelleen satunnaisesti läsnä.
Hyvinä hetkinä (ja suurimman osan ajasta) tunnen itseni täysin terveeksi, onnelliseksi ja motivoituneeksi nuoreksi naiseksi. Silloin perusfiilis on hyväntuulinen, tunnen itseni inspiroituneeksi – saatan esimerkiksi raapustaa sivukaupalla luonnoksia ja suunnitella seuraavien viikkojen postausaikataulun valmiiksi – ja oon niin toimelias, että saan päivän aikana aikaiseksi enemmän kuin jonain viikkoina yhteensä. Huonompina hetkinä oon vuorostani kuin vähän kuihtuneempi, asteen värittömämpi versio itsestäni. Perusvankka itsearvostukseni tuntuu lipeävän otteestani, tunnen itseni epäonnistuneeksi kaikessa, en kykene saamaan mitään aikaiseksi ja kirjoittaminenkin tuntuu lähes mahdottomalta. En jää enää sänkyyn makaamaan, mutta mikään ei jaksa oikein huvittaa, sillä sellaisina päivinä kokonaisolotila on vaan yksinkertaisesti kurja.
Voin kuitenkin olla onnellinen siitä, että suurin osa arjesta sujuu nykyään tosi hyvin ja huonommat viikot on vaihtuneet satunnaisiin huonoihin päiviin. Tukeva ja rohkaiseva poikaystävä on ollut parantumisen edistyksen kannalta korvaamattoman suuri apu, joka jaksaa ymmärtää, muistuttaa arvostani ja takoa realiteettejä päähäni säännöllisesti – myös niinä vähän heikompina hetkinä. <3
Kuluneen vuoden aikana sosiaalisessa mediassa on tullut törmättyä aiempaa useampiin kirjoituksiin mielenterveysongelmista ja vaikka sen vuoksi jotkut ajattelevatkin edellämainittujen sairauksien olevan jokin someammattilaisten trendi-ilmiö (en edes jaksa sanoa tähän mitään…), niin se kertoo siitä, että niitä on liikkeellä enemmän kuin moni osaa edes kuvitella ja samalla kynnys niistä puhumiseen on laskemassa. Tietous mielenterveysongelmien yleisyydestä on vielä tänäkin päivänä vähän lukuja jäljessä, mutta musta on upeaa, että tällaisella julkisella esiintuomisella aiheesta on tulossa pikkuhiljaa ns. sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Kynnys avun pariin hakeutumiseen tulee pienenemään, kun se koetaan vähän normaalimmaksi ja sen myötä ihmiset ymmärtävät myös, ettei terapeutille hakeutuakseen tarvitse todellakaan olla mikään seinähullu. Mä oon itseasiassa sitä mieltä, että terapia tekisi hyvää ihan jokaiselle – myös heille, joilla kaikki on hyvin. Että mikäli oot meidän muiden tapaan miettinyt, ettet olisi esimerkiksi tarpeeksi sairas hakeutuaksesi terapiaan, niin se ajatusmalli saa muuttua nyt – ei oo nimittäin sellaista käsitettä, kuin tarpeeksi sairas. Jos ajatus on edes käynyt mielessäsi ja susta tuntuu, että se voisi tehdä ehkä hyvää, niin se tulee luultavasti kovaan tarpeeseen.
Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on lukuisia saman asian kanssa kamppailevia nuoria ja halusin vaan sanoa, että kyllä se siitä – ennemmin tai myöhemmin. Lupaan. <3
17
Wau!! Siis mä en oo koskaan kommeintoinu sun tekstejä, vaikka oon niitä vuosia lukenu, mut nyt on aivan pakko! Sä oot aivan uskomattoman rohkee, kun uskallat puhua tällasesta näin henkilökohtasesta aiheesta julkisesti, vaikka se oikeesti koskettaa tosi monia. Teen ite mielenterveyspuolella töitä ja tiiän kuinka raskasta pelkkä arki voi joskus olla. Tarkotus olis joskus jatkaa koulutusta psykoterapeutiks, ja se et joku on voinu auttaa sua syvimmistä vesistä tähän pisteeseen on niin upeeta! Kaikkea hyvää sulle ja jatka samaan malliin, sun blogi piristää aina mun päivää ja varmasti myös monen muun! <3
Kiitos kauniista kommentista! Sä teet tärkeää työtä, toivottavasti tiedät sen. <3
Täällä mennään vähän samoilla fiiliksillä, mut olipas kannustava ja helpottava teksti 🙂 tsemppiä sinne!
Kiitos ja samoin. <3
Kiitos tästä kirjoituksesta. <3 joudutko siis itse maksamaan mitään terapiakäynneistäsi? Minua on kannustettu kääntymään psykiatrisen sairaanhoitajan puoleen, mutta se tuntuu isolta kynnykseltä koska ajattelen juuri noin että en ole tarpeeksi "sairas" mennäkseni, vaikka aika-ajoin taasen tuntuu siltä että olisi syytä käydä juttelemassa jollekulle… mieluiten menisin psykoterapiaan tai psykologin puheille,mutta tuo hinta mietityttää.
Kela korvaa yksilön kuntoutuspsykoterapiasta reilut 57€/kerta ja omalla kohdallani maksettavaa jää noin 25€ kerralta. Suosittelen lämpimästi kääntymään terapeutin puoleen mikäli vaan mahdollista – se maksaa itsensä kaikilla hyödyillään takaisin. Tsemppiä! <3
Itse pääsin palvelusetelillä psykoterapeutille, kun opiskelujen takia rahatilanne on surkea. Voit saada 5-15 käyntikertaa ihan ilmaiseksi, Hakekaa siis apua 🙂
Kiitos Annika sun matkan jakamisesta täällä! Koen saaneeni sun teksteistä kaivattua vertaistukea, ja sen viimesen sysäyksen hoitaa omatkin asiat vihdoin kuntoon ja hakeutua psykologin vastaanotolle. Ihanaa jatkoa sulle, oot sen ansainnut! 🙂
Mahtavaa kuulla. Kiitos ja samoin myös sulle, Viivi! <3
Hei, oon itse etsinyt kuntoutusterapiaan sopivaa terapeuttia jo kuukausia… alkaa usko loppua ja opiskelijana mihinkään johtamattomat tutustumiskäynnit on kukkarolle tosi iso lovi. En tiedä voisitko ajatella laittavani sähköpostiini terapeuttisi nimen? Ymmärrän jos ei onnistu mutta ajattelin koklata näin.
Moi! Mun terapeutti ei valitettavasti ota tällä hetkellä uusia kuntoutusterapia-asiakkaita täyden kalenterin vuoksi… Tsemppiä oman terapeuttisi löytämiseen, toivottavasti se tapahtuu mahdollisimman pian! <3
Oot niin rohkea ku oot uskaltanut avautua tästä blogissa! Oon tainnut aiemminkin kommentoida, mutta sun silloisen postauksen takia myös mä uskaltauduin hakemaan apua viime syksynä, kun tuntui ettei kestä enää omia ajatuksia ja isoja muutoksia elämässä. Ihanaa kuulla, että sulla menee paremmin nyt <3 Osaan niin samaistua tohon, että välillä on niin hyviä päiviä ja toisinaan tuntuu, että mieli painuu taas negatiivisuuteen. Onneks niitä positiivisia päiviä on nykyään paljon enemmän kun negativiisia 🙂
Ihan mahtavaa! On ollut upeaa kuulla, että se oli tosi monelle se viimeinen “potku persuksille” avun pariin hakeutumisen suhteen. Tsemppiä tulevaan ja ihanaa keväänodotusta, Erika! <3
It is so laudable that you are writing about your depression. In my opinion most of the people suffer at least one time in their lives on a depression but unfortunately there is still a stigma on it.
xx from Bavaria/Germany, Rena
http://www.dressedwithsoul.com
Thank you, Rena! You’re absolutely right.
<3
<3
<3 Kun vuosi sitten kirjoitit ton postauksen, niin mä olin kans tosi syvissä vesissä ahdistuksen kanssa. Muistan vieläkin sen helpotuksen itkun, jonka sun postaus sai mussa aikaan. Siitä asti tää sun blogi on ollut mulle sellainen turvapaikka. Vaikka mä en oo sun ystävä tai tunne sua, niin musta tuntui, kuin sä olisit mulle kuin joku etäystävä. Tuntui hyvältä lukea sellaisen ihmisen elämästä, joka varmaankin tajuaisi mua. En todellakaan ollut helpottunut toisen vaikeuksista, vaan siitä, että mä en ole yksin näiden asioiden kanssa. Näennäisesti voi mennä hyvin, mutta sisällä voi olla tosi isoja juttuja.
Aloitin itse kesällä myös kelan kuntouttavan psykoterapian ja löysin just täydellisen terapeutin. Nyt olo on niin paljon. Vaikeampia hetkiä tulee, mutta kyllä mä oon aivan eri ihminen, kuin vuosi sitten. Ja en tiedä mitä jatkossa tapahtuu, mutta ei meistä kukaan, joten ollaan kiitollisia tästä hetkestä. Kiitos ihan oikeasti, että kirjoitit sen postauksen. Sen postauksen voima tulee mulle edelleenkin usein mieleen ja siksi tänne on aina ihana palata. Kiitos, että kirjoitat. Toivon sulle kaikkea hyvää!
Nää on tosi tärkeitä juttuja ja oon sanoinkuvaamattoman iloinen siitä, että sillä postauksella oli noinkin positiivinen vaikutus – se yllätti mut totaalisesti. Kiitos tästä kommentista. <3 Mä toivon myös sulle kaikkea hyvää ja toivotan kovasti tsemppiä tulevaan!
Mun mielestä on ihanaa, että masennuksesta ja muista mt-ongelmista puhutaan nykyään avoimemmin. Jospa se rohkaisis mahdollisimman monen hakemaan apua. Pikkusisko taisteli masennuksen kans viis vuotta, sai apua ja välillä olikin parempia hetkiä. Mutta valitettavasti masennus vei lopulta voiton ja hän kuoli syksyllä oman käden kautta. 🙁
Voi ei, oon tosi pahoillani. <3 Noista asioista avoimemmin puhuminen on musta juuri tosta syystä tosi tärkeää - kun se avun hakeminen koetaan normaalimpana, niin se on myös helpompaa tehdä.
Tappelen tällä hetkellä väsymyksen kanssa koska aloitin uuden työn. Tää postaus osu oikeaan saumaan. Kiitos.
Avun hakeminen ei oo helppoa muttei ikinä turhaan <3
Nimenomaan – se ei oo koskaan turhaa. Tsemppiä uuden työn ja väsymyksen selättämiseen! <3
Haluisin jotenkin lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaista kuinka paljon sua ja sun kirjotuksia arvostan mut ois kai mahdotonta ees yrittää tiivistää näitä kaikkia positiivisia ajatuksia joita herätät… <3
Tää riitti hyvin. Kiitos! <3
Hyvä kirjoitus, mutta jäin kyllä pohtimaan tuota kuvaustasi SSRI lääkkeistä. Olen itse syönyt niitä noin 4 vuotta, enkä kyllä ole huomannut positiivisuuden puuttumista mitenkään. Lääkkeet yhdessä psykoterapian kanssa ovat saaneet minut jaloilleen ja olen toipumaan päin – tai ainakin siinä vaiheessa, että lääkitystä on alettu purkamaan hitaasti. Itsekin mietin pitkään lääkkeiden aloitusta, kyllähän niistä kaikkea netissä luki, joka pelotti. En kuitenkaan usko, että olisin hengissä pelkän terapian avulla, vaikeassa masennukseen liittyi pahat nuoruuden traumat ja itsetuhoisuus, joten koin lopuksi välttämättömäksi aloittaa lääkityksen, koska pelkäsin tappavani itseni. Mutta joo, halusin vaan jakaa sen, ettei se ainakaan minulla ole niitä elämän positiivisimpia olotiloja vienyt minnekään. Enkä koskaan lääkäriltä tällaista kuullutkaan. Mutta en sitten tiedä, mikä on totuus, tämä on vain minun kokemus. 🙂
Kaikkea hyvää sinulle.
En missään nimessä niin tarkoittanutkaan! SSRI-lääkkeet tasaa mielialaa molemmista päistä ja siinä missä se pehmentää niitä kaikkein syvimpiä kuoppia, niin myös kaikkein positiivisemmat huiput tuntuu (myöskin ammattilaisilta kuulemani mukaan) vähän neutraalimmilta, mutta ei se tunteita missään nimessä kokonaan estä. Jossain tapauksissa lääkkeet on psykoterapian ohella tosi hyvä ja välttämätön apu ja uskon, että ne on ollut sullekin täysin oikea vaihtoehto. Eniten ärsyttää ne tapaukset, joissa kuvitellaan pelkkien pillerien popsimisen tekevän ihmeparantumisen sun puolesta, eikä samalla käydä terapiassa tai tehdä mitään muutakaan paranemisen edistämiseksi, mutta kuten sanoin, niistä voi olla oikein käytettynä sanoinkuvailemattoman suuri apu sitä tarvitsevalle.
Kiitos kommentistasi ja tsemppiä tulevaan, Maisa! <3
Aivan, pahoitteluni, luin tekstin kai niin nopeasti, että ymmärsin ihan väärin! Kiitos selvennyksestä 🙂
Samoin sinulle Annika! <3
SSRI-lääkkeiden vaikutushan riippuu myös siitä mikä lääke on kyseessä ja miten suurina annoksina sitä otetaan. Syön itse pahoihin PMS-oireisiin 10mg fluoxetiinia päivittäin, ja mulla se on hävittänyt kaikki hirveät PMS-masennukst ja ahdistukset, mutta toisaalta niinä päivinä kun normaalistikin olisin ihan ok niin ei mitään eroa entiseen. Tälläkin viikolla siis on tullut niitä hetkiä kun vatsaa kipristelee onnesta, vaikka aloittaessani pelkäsinkin että lääkkeistä tulee jotenkin “turtutunut” olo kuten joskus kuulee. Tietysti tämäkin riippuu siitä miksi läääkkeitä syö – mulla kyseessä on masennusoireet 4-5 päivänä kuukaudesta ja ne liitttyvät pelkästään hormonimuutoksiin. Sen takia koen että terapia olisi mulle täysin hyödytöntä koska se että reagoin niin vahvasti hormoneihin ei puhumalla ratkea. Mutta lääkkeiden avulla olen pystynyt parantamaan elämänlaatuani ihan hirveästi. Sitten taas jos kokee että omalla ajatusmaailmalla/kokemuksilla on masennukseen osuutta niin psykoterapia on varmasti täysin oikea juttu, ja tieteellisestikin suositeltavaa. Mutta halusin vaan tuoda vähän eri näkökulman kun yleensä lääkkeisiin, mulla ne on nimittäin vaikuttaneet vain ja ainoastaan positiivisesti ja onneksi niitä hulluja onnentunteitakin tulee ja ihan yhtä usein kuin ennenkin 🙂 Kaikkea hyvää sulle Annika, oon lukenut sun blogia siitä asti kun alotit ja on ollut mahtavaa kasvaa aikuiseksi samaan aikaan, tätä blogia lukien. Kiitos tärkeistä postauksista ja avoimuudestasi, sitä tarvitaan!
Kirjoitin monta pitkää tekstiä ja monta kertaa pyyhin sen pois! olisi itsellä näköjään niin paljo sanottavaa tähän asiaan liittyen, mutta eihän sitä kysytty… Enkä saanut pidettyä tekstissä edes mitään punaista lankaa kun asioista vaan sinkoili 😀 Samoilla vesillä siis seilataan täällä! Mun veneessä vaan on turhan paljon reikiä ja matka ei meinaa edetä.. 😀
Ihana kuulla että olet löytänyt itselle sopivan terapeutin, koska se jos mikä tässä prosessissa on tärkeää!
Ja mahtavaa, että ylipäätään kirjoitat tästä aiheesta ja näytät miten “normaalin näköinen” ja sitä “ihanaa normaalin näköistä elämää” elävä ihminen voi myös on mieleltään sairas joskus. Kaikkea ei näe aina ulospäin ja ketään ei saisi tuomita tuntematta.
Saatko kuinka paljon kommenttaja tms. siitä että miten _sä_ voit muka olla masentunut kun _sullahan_ on kaikki niin hyvin, vai onko ihmiset enemmän ymmärtäviä?
Miten ystävät on suhtautuneet asiaan? Onko kaikki osannut ymmärtää sua edes jollain tasolla?
Kyllä se siitä etenee, kunhan paikkailee reikiä tasaisen rauhalliseen tahtiin, eikä yritä kiirehtiä rantaan ennen aikojaan! <3
En saa oikeestaan kauheesti tohon liittyviä kommentteja (ja tietty heti alemmas tuli yksi semmoinen, haha), vaan jengi tuntuu olevan ymmärtäväistä sorttia. Yhä useampi tuntuu sisäistävän, että masentunut ei monesti näytä masentuneelta - kuka vaan voi läpikäydä kuoren alla ihan mitä tahansa, eikä se usein näy päälle päin. Ystävät on suhtautuneet asiaan ihanan ymmärtäväisesti, mutta pakko myöntää, että tän myötä muutamasta kaverista on jäänyt sellainen kuva, kuin he ajattelisivat masennuksen olevan tarttuvaa. Tai että yhteistä aikaa ei oo tästä kertomisen jälkeen välttämättä tullut enää vietettyä ja se tuntuu väkisinkin siltä, että kaikki vähänkään "negatiivisempi" suljetaan oman kuplan ulkopuolelle, jottei se vahingossakaan tartu osaksi omaa elämää. Se on vähän kurjaa, mutta en jaksa murehtia sitä sen kummemmin - noita tyyppejä on onneksi tosi vähän ja sellaiset kannattaa mun mielestä jättää omaan arvoonsa 🙂
Mua kiinnostais vielä tietää mitä toi psykiatrin hoitojakso käytännössä tarkottaa. Tapasitko siis psykiatria kuukauden ajan vai olitko jossai kuntoutuskeskuksessa tms? 🙂
Se on kolmen kuukauden pituinen jakso, jonka aikana täytyy käydä tapaamassa psykiatria (ymmärtääkseni) vähintään kerran kuukaudessa. Arviointijakso olisi ehkä sittenkin parempi sana!
Mun käsityksen mukaan (ja miten mulla meni), käyntien välissä täytyy olla kolmen kuukauden tauko, jotta lausunnon terapiaan voi tehdä. Ilmeisesti myös lääkärikäynti (diagnosoidaan masennus) – 3kk – psykiatrikäynti riittää. Näin psykiatria useammin ihan muista syistä, mutta hän laski sen 3kk alkavaksi siitä kun lääkäri diagnosoi masennuksen ja varas ajan heti 3kk päähän siitä, jolloin on mahdollista kirjottaa terapialähete. Mun käsittääkseni sillä katsotaan miten tilanne muuttuu/muuttuuko. Joku voi olla syvissä vesissä kuukauden ja sitten voida paremmin, joten 3kk siksi, että tilanne/vointi nähdään pysyvämpänä.
Kelan sivujen mukaan psykiatrilla täytyy käydä vähintään kaksi kertaa (mä kävin kolme, sillä sama lääkäri teki ensimmäisellä kerralla diagnoosin) ja hoitojakson täytyy kestää yhtäjaksoisesti sen kolme kuukautta, jonka jälkeen psykiatri arvioi kuntoutuksen tarpeen. En tiedä onko näissä sitten tosiaan näin vaihtelevia käytäntöjä!
Tää tulee nyt vähän jälkikäteen, mutta siis joo, psykiatria täytyy nähdä kahdesti! Olin aika epäselvä ja meinasin, että psykiatrikäyntien välillä ei tarvitse olla 3kk vaan riittää muunkin lääkärin diagnoosi > 3kk päästä psykiatrin lähete ja toki se vähintään kaksi psykiatrin tapaamista 🙂 Ihan jos joku lueskelee täältä miettiessään näitä asioita!
Tässä on syy, miksi oon ruvennut seuraamaan sun blogia, ja moni muu on jäänyt taakse. Ei kiinnosta enää katsella pelkkää muotikuvaa, reissukuvaa ja yhteistyö kamppista toisen perään, vaan lukea aitoja asioita elämästä. Olet rohkea, ja tulet varmasti pärjäämään ja menestymään vielä elämässä. Kaikkea hyvää sulle! 🙂
Kiitos paljon kommentistasi, Henna! Samoin. <3
Mulle on jäänyt epäselväksi (enkä tiedä haluatko tätä edes paljastaa) mutta haluatko/osaatko kertoa MIKSI olet masentunut? Tuntuu että sullahan on kaikki asiat niin hyvin. Itse kadehdin niin montaa asiaa mitä sulla on ja vaihtaisin niin paikkoja kanssasi.
Masennukseen ei tarvitse olla mitään yhtä selkeää syytä eikä siihen usein olekaan. Ulkopuolisen silmiin voi usein näyttää siltä että kaikki on hyvin ja itse masentuneena koin syyllisyyden tunnetta juurikin siitä, että en voi olla masentunut sillä “minulla on kaikki hyvin”. Tästä pitäisi kuitenkin päästä eroon – kuka tahansa voi masentua ja masentuneen on usein vaikea sanoa mistä paha olo kumpuaa, ainakin minun oli. Eikä sillä ole väliäkään – pääasia että se tunnistetaan ja sitä hoidetaan ja masentunut ihminen saisi apua. Tuo ikäänkuin leima siitä että asiat ovat liian hyvin, et voi olla masentunut on hengenvaarallinen – juuri se estää monia hakemasta apua. Lakataan siis kyselemästä miksi joku on masentunut, kysytään mieluummin miten voitaisiin auttaa. <3
Tää on mun mielestä tosi hassu kommentti. Jos Annika ei halua kertoa miksi on masentunut, niin meidän ei todellakaan tarvitse sitä tietää. Vaikka sun mielestä, LUXE, jonkun elämä saattaa näyttää kaikin puolin täydelliseltä, niin sä varmasti tiedät aivan hyvin itsekin, ettei elämä ole pelkkää pilvissä leijailua. Kaikilla on omat heikot kohtansa, kaikille tapahtuu elämässä asioita, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Ja samaten kaikki reagoi omalla tavallaan, jollain tavalla masennus on myös sellainen selviytymiskeino. Se pakottaa huomaamaan, että nyt ei enää kykene ja on pakko saada apua.
Mutta pointtini siis, harvoin ihmiset itsestään näyttävätkään niitä heikoimpia hetkiään. Itsekin aina hymyilin, koska ajattelin sen olevan helpompaa muille ja itselleni. Harvoin kenenkään elämä on sitä, miltä se näyttää. Ymmärrän ihmetyksesi, mutta kai sä ymmärrät, ettei kenellekään oo asiat aina tosi hyvin?
On älyttömän rohkeeta, että silloin alunperin avauduit sun sairaudesta. Oon aika varma, että se rohkaisi hyvinkin monia pahan olonsa vähättelijöitä hakemaan apua! Ihanaa, että voit paremmin!<3
<3
Hei, ihana teksti Annika! Kuinka hakeutua terapeutille tai siis kuinka löysit hyvän paikan? Soititko terveyskeskukseen vai johonkin yksityiselle? Olis mahtavaa saada jeesiä kun olen jo pitkään miettinyt että täytys päästä juttelemaan jollekin, muuten tuntuu et räjähdän tai jotain 😀 .
Moi! Mä laitoin viestiä suoraan tutun suosittelemalle (yksityiselle) terapeutille. Kerroin laajalti taustasta ja tilanteestani, jonka jälkeen sovittiin tapaaminen ja tultiin onnekseni toimeen samantien. Jossain tapauksissa joutuu käydä tapaamassa muutamiakin eri tyyppejä, ennen kuin sopiva “match” löytyy, mutta mä onnistuin yllätyksekseni heti ensiyrittämällä. Terveyskeskukseen soittaminen on kuitenkin varmasti hyvä ensimmäinen askel, mikäli suoraan kontaktoiminen tuntuu vaikealta. Tsemppiä tulevaan! <3
Oon aika uusi lukija ja pakko sanoa että blogissasi arvostan todella paljon aitoutta ja varsinkin tässä postauksessa rohkeuttasi kirjoittaa näin avoimesti itsellesi isosta ja henkilökohtaisesta asiasta! Arvostan todella suuresti! 🙂 Mun mielestä mielenterveysasiat eivät pitäisi olla tabu tai asia josta hävetään tai ei uskalleta puhua peläten muiden reaktiota. Tosin itsekin aikoinani masennuksen kourissa kamppailleena tiedän että helposti se menee juuri niin, että asia on niin raskas ettei siitä välttämättä kykene tai halua puhua. Koen päässeeni masennuksesta täysin yli, tosin koen olevani alttiimpi ahdistukselle kuin moni muu. Masennusta ei kenenkään pitäisi vähätellä ja siitä ylitse pääseminen ei ole viikon, kuukauden tai joskus yhden vuodenkaan asia. Se ottaa jokaisella aikansa just sen verran kuin jokainen tarvitsee. Tällä hetkellä eräs läheiseni on pahasti masentunut ja koitan asiaan hyvin samaistuvana olla hänelle paras mahdollinen tuki. Pahimmasta hän on onneksi jo päässyt yli niin että hänen lääkitystäänkin on voitu vähentää (lääkitys oli hänen kohdallaan välttämätön). Pikkuhiljaa vaan koko ajan eteenpäin. Toivon olevani hänelle konkreettinen hyvä tuki, kun oon itekin käynyt samantyylisen masennuskuilun läpi ja noussut sieltä. Vielä sullakin koittaa aika kun se on ohi ja on jo iso askel osata puhua siitä näin! Voimia sulle vaikeimpina hetkinä! <3
Heippa! Kiva kun kirjoitat tästä aiheesta 🙂 Mielenkiinnosta kysyisin mikä tehtäväkirja sinulla on käytössäsi?
Tämä kirja on kyseessä: https://www.adlibris.com/fi/kirja/irti-murehtimisesta-9789516564749
Ihanaa että olet päässyt eteenpäin paranemisessa! <3 arvelinkin, että sulla on tuo tehtäväkirja käytössä kun tekstissä siitä maintsit (epäiykseni vahvistui kun oot jollekin ylempänä vastannut). En tiedä missä vaiheessa sitä oot, mutta se on super hyvä kirja! Tajusin kärsiväni ahdistineisuudesta pari vuotta sitten, kun omat ajatukset alkoi pelottaa yhtäkkiä päivittäin, ja tuntui että sekoan. Onneksi sain vinkin tuosta kirjasta ja luin sen, vaikka aika ajoin oli vähän raskastakin kaivella siinä käsiteltäviä asioita. Kuitenkin, koen että se auttoi mua eniten ymmärtämään, mistä on kyse ja miten selvitä eteenpäin. En oo ollut masentunut, mutta ahdistuneisuushäiriöstä puhuttaessa tiedän, mitä se on – ja että siitäkin voi päästä lähes kokonaan eroon. Niin, että se nostaa päätään vain satunnaisesti ja silloin muistat, että ai niin, tää oli tää juttu, ei tästä tarvitse huolestua koska selviän kyllä. Jotenkin tuo kirja selkeyttää niin paljon sitä, mistä vaikka ahdistuneisuus johtuu myös ihan fysiologisesti, että se alkaa tuntua melko arkipäiväiseltä asialta ison pelottavan mörön sijaan.
Tulipas aikamoista ajatuksenvirtaa, sä nyt oot anyway kirjaan jo tarttunut joten et tällasta mainospuhetta varsinaisesti tarvitse 😀 pointtina nyt ehkä lähinnä se, että sun hyvät päivät lisääntyy varmasti koko ajan!
Ihana kirjoitus ja rohkea kirjoitus! Oletko käynyt psykodynaamisessa vai kognitiivisessa terapiassa? Itse pohdin kumpi sopisi tilanteeseeni paremmin. Kärsin burn outista, syömishäiriöstä, ylikunnosta ja masennuksesta samanaikaisesti. Vielä ei ainakaan ole löytyny nuuta selitystä uupumukselle ja oireille.
Hei! Tosi kiva ja hyödyllistä, että kirjoitat tärkeästä aiheesta. Itellä ollut menneisyyden kanssa myös vaikeita asioita, niin jutteleminen psykoterapeutin kanssa on ollut elämäni paras päätös. Tuntuu, että omat siivet jo alkavat kantaa. Voin myös yhtyä tuohon, että poikaystävän tuki on ollut korvaamatonta <3.
Paljon tsemppi sulle! Oot fiksu nuori nainen ja varmasti selätät nuo asiat! 🙂
Ps. Sun ensimmäinen blogiteksti aiheesta, pakotti mutkin hakemaan itelle apua. <3 Niin ja tähän loppuun vielä maininta hyvästä ja sujuvasta kielestä!
Hei !
Todella osuva teksti, niin samoilla fiiliksillä mennään. Neljä vuotta terapiaa kohta takana ja voin myös sanoa, että suosittelen sitä ihan kaikille (miehille myös! vaikka kaikki olisikin hyvin). Paljon oon itsestäni oppinut ja “parantunut” pelkästään terapian avulla, ilman lääkkeitä. Vaikka psykiatri sanoi, ettei kirjoita minulle lähetettä kelalle ellen lääkkeitä syö. Otin reseptin vastaan, mutta en koskaan apteekista lääkkeitä hakenut. On se hassu miten niitä lääkkeitä aina tuputetaan, vaikka näköjään monelle riittää pelkkä terapia! 😀 Halusin oikeastaan tulla kertomaan, että kuinka tämmöisiä tekstejä on todella lohduttava lukea, tietäen että ei ole yksin näiden asioiden kanssa. Kiitos Annika!<3
Tuli kyynelet silmiin luettuani viimeisen kappaleen <3 nyt tuntuu että jaksaa taas vähän eteenpäin.
Täällä yks kohtalotoveri masennuksen suhteen. Mulla meni vielä muutama viikko takaperin hyvin, mutta valon lisääntyessä (oon päätellyt näin, koska en keksi mitään muutakaan syytä) mieliala romahti alas. Ikävä olla tässä tilanteessa vielä vuosia diagnoosista. Mutta, ei saa vaipua epätoivoon. Ehkä mullekin kunnollisesta terapiasta on apua!
<3
Haluaisin niin kovasti kirjoittaa vastineen tähän, mutta taidan vielä kerätä rohkeutta.
Sanon siis vain kiitos.
Veti ihan sanattomaks tää teksti. Oon lukenu sun blogia jo monia vuosia enkä oo koskaan kommentoinu sun teksteihin mut nyt tuntuu suorastaan väärältä jos en kommentois. Oot aivan älyttömän rohkee ku uskallat puhuu noin avoimesti tollasesta asiasta. Toivottavasti ite tajuut miten suuri merkitys noilla sun teksteillä on muille ja miten sillä annat voimaa. Ite kärsin syömishäiriöstä pari vuotta sitten ja voin samaistuu tuohon tekstiin ihan täysin. On tärkeetä tietää ettei oo yksin ongelmien kanssa ja et kaikki järjestyy ajan kanssa. Jatka samaan malliin.