Mitä kuuluu pitkästä aikaa?

Täällä blogin puolella on ollut tänä keväänä melkeinpä ennätyksellisen hiljaista ja tuntuu välillä kummalliselta katsoa kuukausittain julkaistujen postausmäärien yksinumeroisia lukuja, sillä aiemmin niitä on kertynyt kymmenittäin. On ollut melkein koomista, että nyt jos koskaan olisi todellakin ollut aikaa naputtaa ja ruutujen toisilla puolilla vieläpä poikkeuksellisen paljon ihmisiä, mutta ajatukset ovat olleet itselleni tyypilliseen tapaan muualla. Oon halunnut ottaa sen linjan, etten väännä mitään väkisin ja sillä oon varsin hyvin pysynytkin, vaikka se tarkoittaakin sitä, että täällä on ollut vähän harvemmin luettavaa. Oon kuitenkin jollain ihmeen kaupalla onnistunut vakuuttamaan jääräpääni siitä, että varsinkin tällaisessa epävarmuutta aiheuttavassa tilanteessa tärkeintä on tehdä kuten parhaalta tuntuu ja sen mukaan oon yrittänyt elelläkin. Yhtenä päivänä se on saattanut tarkoittaa pelkkää kävelylenkillä käymistä, toisena kodin kokonaisvaltaista suursiivousta ja kolmantena jotain aivan muuta, mutta se on tuntunut mukavalta. Siis se, että oon vihdoin oppinut tekemään niin kuten missäkin hetkessä parhaaksi koen ja vaivaamaan päätäni vähän vähemmän sillä, että mitä muut tekevät ja mitä munkin muka pitäisi tehdä.

Mulle kuuluu tällä hetkellä muutenkin aika mukavaa. Nyt kun Lukaan liittyvät murheenkryynit näyttäisivät olevan vihdoin takana päin ja oon taas kyennyt ajattelemaan muutakin, niin oon nauttinut siitä täysillä. Aamuisin en meinaa malttaa odottaa pääseväni ulos kokeilemaan, kuinka lämpimältä ilma sinä päivänä tuntuu, kuinka puut ovat taas vähän edellispäivää vehreämpiä ja kuinka kovaa linnut visertävät. Viime viikonloppu tuntui puistossa syötyine lounaineen, rantahengailuineen, ympäri kaupunkia kruisailuineen ja ekoine grillailuineen vuoden ensimmäiseltä kesäviikonlopulta ja tuntuu kutkuttavalta ajatella, että koko kesä on vasta edessä. Tästä kesästä tulee monestakin syystä erilainen kuin edeltäjistään, mutta vaikka festarit ja muut tapahtumat onkin peruttu, niin en usko hetkeäkään, että siitä tulisi yhtään vähemmän ihana. Mä en oo koskaan ollut tyyppi, jonka kesäkalenteri tukkeutuisi toinen toistaan vauhdikkaammista menoista, joten nykytilanne ei tunnu sen suhteen erityisen normaalista poikkeavalta, mutta tästä ja vähäisistä kesäsuunnnitelmistani ylipäätään lisää vähän myöhemmin. Sen kuitenkin sanon jo nyt, että varsinkin tällaisen olemattoman talven jälkeen tuntuu aivan sanoinkuvaamattoman ihanalta, että ajoittain loputtoman pitkältä tuntunut odotus palkitaan ja kesä alkaa todella olla jo täällä. Vaikka moni asia onkin peruttu, niin kesää ei voi perua.

Ja koska harvaa keskustelua voi vielä hetkeen käydä ilman tästä k-tilanteesta puhumista (vaikka monikaan ei jaksaisi puhua siitä enää sanaakaan), niin siitäkin muutama sananen. Ensimmäiset kaksi kuukautta vietettiin kävelyjä lukuunottamatta käytännössä pelkästään kaksin kotona – kaupassa käytiin korkeintaan kerran viikossa mahdollisimman vähäruuhkaiseen aikaan ja kerran tapasin ystävääni turvavälikävelyn merkeissä. Kotona hengailu ei tuottanut mulle kotihiirenä vaikeuksia vaan jopa päinvastoin, sillä oon nauttinut tästä niin paljon, että se on tuntunut hetkittäin jopa melkein väärältä. Nauttia nyt tällaisessa tilanteessa! Mutta se on asia, jota meidän olisi tilanteen salliessa hyvä yrittääkin tehdä – nauttia niistä pienistä asioista, jotka tuovat meille tässä hetkessä iloa. Vaikka kotona viihdynkin, niin sosiaalisten kontaktien, ystävän koskettamisen ja esimerkiksi kokonaisvaltaisen ravintolakokemuksen ikävää oon potenut. Nyt kolmannen kuukauden loppupuolella ollaan pikku hiljaa alettu uskaltautumaan luomaan uusia rutiineja elämäämme, sillä fakta on se, että tilanne ei tuu poistumaan vielä hetkeen, eikä voida istua seuraavaa kahta vuotta kahdestaan neljän seinän sisällä. Järki on toki pidettävä päässä ja annettuja ohjeistuksia noudatettava, eikä esimerkiksi isovanhempien luona kyläily oo vielä ajankohtaista, mutta sittemmin oon uskaltautunut tapaamaan paria kaveria ulkoilmatreffien merkeissä ja viikonloppuna kävin pitkästä aikaa kampaajallakin. Kaupassakäyntiväli pidetään jatkossakin mahdollisimman pitkänä ja salikortin oon jäädyttänyt pitkälle kesään, mutta jo tällaiset pikkuruiset muutokset normaalimpaan ovat tuoneet pitkän tauon jälkeen suunnattoman paljon iloa elämään. Ollaan kyllä oltu onnekkaita sen suhteen, ettei meidän liikkumista olla rajoitettu, sillä esimerkiksi poikaystävän äiti Espanjassa joutui olemaan lähes kolme kuukautta sisällä poistumatta kotoa muualle kuin roskienvientireissulle. Nyt sielläkin on onneksi päästy liikkumaan vähän vapaammin, vaikka ihan lähitulevaisuuden tapaamisesta onkin turha haaveilla. Onneksi on sentään videopuhelut.

Nää oheiset kuvat on kahden viikon takaa, kun käytiin pienellä eväsretkellä metsässä. Asetettiin räikeän pinkki boulderointipatja sopivaan spottiin, heitettiin piknik-viltti sen pehmusteeksi ja istahdettiin nojatuoliviritykseen ihailemaan kesältä näyttäviä maisemia. Oltiin tehty eväsleivät edellisenä päivänä haetusta leipomoleivästä mukaan ja kuten melkein mikä tahansa ulkoilmassa syöty, ne maistuivat taivaallisen hyvältä. Silloin päällä oli vielä sama takki, jota oon pitänyt syyskuusta lähtien läpi talven ja pohdin jo, että näinköhän tuun luopumaan siitä koko kesänä, mutta jo nyt se on jäänyt liian lämpimäksi.

Eilen mulla oli pitkästä aikaa terapiatapaaminen, toki etänä. Viime syksynä päättyneen aktiivijakson jälkeen oon tykännyt käydä terapiassa suurin piirtein muutaman kuukauden välein, sillä se on mulle sellaista tärkeää henkisen hyvinvoinnin ylläpitoa. Tää korona-aika on nostanut mussa varovasti esiin sellaisia mietteitä ja ajatusmalleja, joista oon kuvitellut päässeeni eroon jo aikoja sitten ja odotin malttamattomana pääseväni avaamaan niitä kunnolla. Ehkä tän tarkoituksena on ollut näyttää, että aikanaan pitkäänkin työstetyt epäsuotuisat tunteet voivat palata aina silloin tällöin kummittelemaan vähän kehittyneissä muodoissaan, mutta se ei tarkoita sitä, että menneiden vuosien aikana tehty työskentely olisi ollut turhaa ja palaisin suoraa päätä takaisin lähtöpisteeseen, vaan että on ihan normaalia tuntea välillä myös erilaisia epävarmuuden tunteita. Tärkeintä kai olisi, ettei sellaisille ajatuksille antaisi valtaa tai niihin jäisi vellomaan, vaan muistaisi, että vastaavat on selätetty onnistuneesti ennenkin.

Tää alkanut viikko näyttää sään puolesta aurinkoiselta sekä lämpimältä ja vielä sitäkin paremmalta mökillä – sen vuoksi ajateltiin kohtapuoliin lähteä pariksi päiväksi mökin rauhaan syömään ja saunomaan, kun viime viikkoina se ei sattuneista syistä onnistunut. Toivottavasti tänä kesänä päästäisiin viettämään yhdessä enemmän aikaa mökillä, sillä menneinä kesinä työt ovat tulleet sen tielle.

Aurinkoista tiistaipäivää!