En oo pitkään aikaan kirjoittanut mitään henkisestä voinnistani, joten ajattelin vihdoinkin ottaa härkää sarvista ja tehdä asialle jotain. Siitä on kyselty varsin ahkerasti, joten oli jo korkea aikakin kertoa missä tällä hetkellä mennään.
”Having anxiety and depression is like being scared and tired at the same time. It’s the fear of failure, but no urge to be productive. It’s wanting friends, but hate sozializing. It’s wanting to be alone, but not wanting to be lonely. It’s caring about everything then caring about nothing. It’s feeling everything at once then feeling paralyzingly numb.”
Mun piti kirjoittaa aiheesta jo syksyllä, mutta syyskuussa vähän vaikeamman jakson aikaan sain pitkäaikaiselta lukijaltani sähköpostin, joka aiheutti ahdistusta ja epävarmuutta niin pitkäksi aikaa, että menin täysin lukkoon. En yksinkertaisesti pystynyt kirjoittamaan asiasta sanaakaan. En koskaan haluaisi, että jonkun sanomiset tai tekemiset saisi mut jättämään parhaaksi näkemiäni asioita tekemättä, mutta siinä tilanteessa en voinut muuta.
Sähköposti oli pitkä, eikä varmaankaan tarkoitettu pahoittamaan mieltäni, mutta luettuani sen keskellä ruokakaupan käytävää tuntui siltä kuin keuhkoni olisi täyttyneet betonilla. Lähettäjä kertoi olleensa koko elämänsä masentunut, eikä omien sanojensa mukaan voinut ymmärtää miten kukaan tällaisessa täydellisessä elämäntilanteessa oleva täydellinen ihminen voisi olla masentunut – mullahan oli kaikki mitä vaan ikinä toivoa saattaa! Kaikki täydellisestä perheestä täydelliseen kotiin ja täydellisestä vartalosta täydelliseen kumppaniin. Joukoittain rakkaita ystäviä, uskollisia ”faneja” ja pitkäaikaisia seuraajia. Ja vaivattoman työn tuottama paksu lompakko, jolla on varaa kustantaa psykoterapia. Lähettäjän oli käytännössä mahdotonta ymmärtää mitä syitä mun kaltaisella ihmisellä voisi olla masennukseen.
Se sai mut tuntemaan elävästi sen, minkä takia en alun alkaenkaan meinannut uskaltaa hakeutua avun pariin: kuvittelin, ettei mulla olisi oikeutta. Aloin jopa hetkellisesti pitämään sitä uudelleen faktana, enkä halunnut kirjoittaa aiheesta sanallakaan, sillä en voinut kuin ajatella, että kuka mä olisin muka aiheesta puhumaan. Sulkeuduin kuoreeni, pyörittelin asiaa päässäni viikkokaupalla ja pian sen jälkeen sain ensimmäisen ahdistuskohtaukseni pitkään aikaan. Sellaisen, jonka aikana tunsin tukehtuvani ja sain soperrettua ääneen ainoastaan sen, etten enää tiedä miten pystyn tähän elämään. Sen sanottuani säikähdin itsekin.
(Sinulle, kirjoittaja: anteeksi, etten koskaan vastannut. Tuntui siltä, ettei mikään sanomani voisi olla tarpeeksi.)
Oon aina ajatellut, että mielenterveysongelmista julkisesti puhuminen on erityisen tärkeää aiheeseen liittyvän stigman vähentämisen takia ja että niin tekemällä voi vähintään auttaa muita samassa tilanteessa olevia, joiden pään sisällä pyörii tismalleen samat ajatukset kuin meillä aikaisemmin. On sanoinkuvaamattoman tärkeää muistaa, että kaikki mielenterveysongelmat – jopa masennukset – on erilaisia ja joka ikinen meistä kokee asiat omalla tavallaan. On totta, että tätä kaikkea voi tuntua vaikealta ymmärtää, mikäli vastaavaa ei oo koskaan kokenut, mutta ihmisten erilaisuudesta huolimatta masennuksesta kärsinyt tietää kyllä millaista helvettiä sen kanssa eläminen voi pahimmillaan olla. Erilaiset lähtökohdat tai syyt ei koskaan, missään tapauksessa, poista sitä faktaa, etteikö mielenterveysongelmat olisi sietämättömän kamalia tai ylipäätään asioita, joista kuka vaan on oikeutettu paranemaan – olipa elämäntilanteesi sitten millainen tahansa.
Harvassa on ne ihmiset, jolla ei voisi olla tai tulla syytä masennukseen – huolimatta siitä, kuinka kiiltävältä ulkokuoremme ikinä näyttikään. Toivoisin niin kovasti, ettei kukaan meistä alentuisi koskaan ajattelemaan, ettei jollain olisi syytä sairastumiseen, sillä emme voi koskaan tietää mitä kenenkin taustalla todella on.
Viime vuosi kokonaisuudessaan oli vaikea.
Voisin verrata tätä kaikkea uintireissuun (ja mainittakoon, että uimataitoni on käytännössä pikkulapsen tasolla). Kaikki alkoi siitä, kun putosin yllättäen jääkylmään, ihan liian syvään veteen. Vajosin sekunnissa uppeluksiin ja pyörin veden alla pitkään, mutta sinnikkäällä räpiköimisellä ja lujalla tahdonvoimalla sain vihdoinkin kammettua itseni haukkomaan happea. Olin lopen uupunut, mutta sydämentykytysten tasaannuttua eteneminenkin alkoi muuttua sujuvammaksi ja pian tuntui jo siltä, että homma alkoi pikkuhiljaa toimia – kädet ja jalat liikkui tasaisen varmaan tahtiin pitääkseen mut pinnalla. Juuri sillä hetkellä joku kuitenkin tarttui mua nilkasta ja nykäisi takaisin vedenpinnan alle niin, että vedin järjettömän paljon vettä väärään kurkkuun. Yritin taas alkaa kauhomaan itseäni sinnikkäästi pinnalle – vartaloni tuntui lyijyltä, mutta happea oli pakko saada. Ja kun taas lopulta onnistuin, niin sama toistui uudelleen. Sata kertaa.
Siltä tää on tuntunut. En oo halunnut puhua tai edes ajatella koko aihetta kovin ahkerasti, sillä on alkanut tuntumaan siltä, että aina kuvitellessani asioiden menevän parempaan suuntaan sanon sen ääneen, jolloin kaikki lähtee luisumaan raiteilta. Melkein kuin ”jinxaisin” koko asian myöntäessäni ajatukseni. Tähän vuoteen on mahtunut paljon hyviä, jopa lähes normaalejakin ajanjaksoja, joita on kuitenkin aina seurannut lannistava relapsivaihe ja se on aiheuttanut epävarmuutta tulevasta. Haluaisin olla itsevarmoin ja luottavaisin mielin, mutta entä, jos en pääsekään ikinä takaisin rantaan? Entä, jos normaalit ajanjaksot pitenee jatkuvasti pitenemistään, mutta relapsi palaa aina jossain vaiheessa vetämään maton jalkojeni alta?
Tuettua psykoterapiajaksoa on nyt takana reilut kaksi vuotta kolmesta ja muutaman kuukauden päästä tulee täyteen kolme terapiavuotta kokonaisuudessaan. Aika on mennyt kuin siivillä. Mainitsin jossain vaiheessa siitä, kuinka oon jo nyt miettinyt sen päättymistä vähän pelonsekaisin tuntein. Toki voin jatkaa sitä omakustanteisesti syksyn jälkeenkin aina silloin kun on tarve, mutta eniten luulen pelkääväni sitä, että tuntisin itseni siinä vaiheessa epäonnistuneeksi, sillä en pystynyt parantumaan asetettujen aikarajojen sisällä. Tiedän, että paraneminen on äärimmäisen pitkä prosessi, enkä välttämättä usko, että varsinaista maaliviivaa on edes olemassa, mutta kaikkia ajatuksia on harvoin mahdollista selittää järjellä.
Välillä mietin millaista elämäni olisi tänä päivänä, jos en olisi koskaan sairastunut. Tai jos en olisi koskaan kokenut asioita, jotka on vaikuttaneet nykyhetkeen merkittävästi. Koen, että jokainen kokemamme asia on muokannut meitä omiksi, ihanan erilaisiksi itseiksemme, mutta en silti voi olla miettimättä, että millainenkohan todella olisin?
301
Iso ?? sinulle Annika!
??
Tuttuja tunteita ja musta on äärettömän tärkeää että puhut asiasta julkisesti. Ymmärrän todella hyvin tuon tunteen kun ajattelee että mulla ei oo oikeutta olla masentunut kun monella menee sata kertaa huonommin. Masentuneena maailmaa katsoo muutenkin harmaiden lasien läpi, ja tuollaiset sun saamas kommentit iskee aivan varmasti todella pahasti vasten kasvoja. Kiitos että jaat siitä huolimatta, mulle ainakin on mielettömän tärkeää muistaa aina uudestaan että ei oo yksin tässä tilanteessa ja että muutkin saattaa käydä läpi samankaltaisia asioita. <3
Ihmiset ei aina ymmärrä, että masennus ei tarvitse huonoa ympäristöä tai lähtökohtia tai isoja menetyksiä tai muutakaan isoa elämänmuutosta. Se, että ne, joiden elämä vaikuttaa ulkoapäin täydellistä, todistaa vaan sen, ettei mikään ulkoisesti hyvin oleva asia tuo onnellisuutta. Sun kaltaisilla ihmisillä masennus voi tuntua vielä kahta kauhemmalta, kun siihen liittyy vielä kova syyllisyyden tunne siitä, että en saisi tuntea näin,koska minullahan on asiat hyvin. Josta sitten seuraa helposti asian lakaisu maton alle, kieltäminen ja häpeä, joka ei todellakaan helpota valmiiksi vaikeaa asiaa. Toivottavasti ihmiset alkaa ymmärtää sen, että mielenterveydenongelmat voivat tosiaan vaivata ihan meitä kaikkia. Tsemppiä Annika!
Paljon voimia sulle, kuka tahansa voi kamppailla isojen asioiden kanssa vaikkei se edes näkyisi ulospäin.
Kiitos paljon kirjoituksestasi. Itse sairastuin nyt talvella ensimmäistä kertaa. Diagnoosia ei ole vielä, mutta masennusoireita ja ahdistusta. Olen sinänsä samankaltaisessa asemassa kanssasi, löytyy kiva koti, puoliso, koira, paljon välittäviä läheisiä, ei rahahuolia jne. Tuntui ettei sairastumiselle ole mitään syytä enkä siten ole oikeutettu siihen apua hakemaan. Mutta sairaudet eivät ole päätettävissämme eivätkä ne katso sosioekonomista asemaa tai ulkonäköä. Kirjoituksesi auttoi taas, ihan yhtä oikeutetusti haen apua kuin muutkin.
Saako kysyä onko sulla lääkitystä tai oletko sitä kokeillut?
Kuulun itse siihen kategoriaan (jos joku nyt haluaa eritellä), joilla on mukamas ymmärrettävämpää, että on masentunut, ettei ole ollut sitä ”täydellistä elämää” (kauheeta sanoo tällästä edes ihan vaan selostamisen vuoksi). Aina on tohon kategoriaan kuuluvia, jotka lyttää maahan ja vähättelee muiden ongelmia. Oon ite kuullut paljon sitä läheisiltä, ettei halua mulle valittaa asioista, koska mulla menee niiden mielestä huonommin ja mun syyt on mukamas parempia. Ja se harmittaa aina niin kovasti, koska ei ongelmia pitäis laittaa tolleen kategorioihin ja vertailla. Mikä syy se on olla puhumatta omista tuntemuksista ja miten kukakin kokee minkäkin. Tai mitä se on toiselta pois että toinen kokee jonkin tilanteen niin kuin kokee.
Todella harmi, että oot saanut tollassen viestin, mutta hyvä että sait kuitenkin prosessoitua sen ja pystyt jälleen puhumaan näistä asioista! Autat varmasti monia puhumalla masennuksesta ja vielä tuomalla esille tota joillekkin ei-mukamas-niin-ymmärrettävää puolta.
Tää kolahti. En edes löydä sanoja. Haluan uskoa että joskus voi elää sitä ”normaalia” elämää, että joskus ei enää joudukaan pinnan alle. En enää edes muista millaista se on, en tiedä miten muut ihmiset pysyy pinnalla, mut mä toivon että mäkin vielä pysyn. Että säkin vielä pysyt. Toivon sulle miljoonia ihania päiviä millon tuntuu hyvältä, kiitos tästä tekstistä <3
Kiitos tästä. Mulle syksy ja joulun aika on ollut kamppailua sen kanssa, että olo on voimaton ja epämotivoitunut lähes kaikkea kohtaan, ja itsestä tää tuntuu joltain uupumuksen ja ahdistuksen sekoitukselta. Mulla ei kuitenkaan oo mitään ulkoisia merkkejä joista tätä vois huomata, sillä mulla on rakastava suku ja ihanat ystävät joiden kanssa vietän aikaa, opiskelen yliopistossa sitä alaa johon ensisijaisena hain, saan harrastaa niitä asioita joita rakastan ja mulla on ihana koti. Ja silti ahdistaa, ja koen siitä aivan valtavaa syyllisyyttä. On ollut ihanaa uskaltaa alkaa puhua asioista myös muille, mutta joka kerta on pelottanut tuo samainen reaktio, että en mä oikeasti voisi olla ahdistunut, uupunut tai masentunut, koska mulla ei oo siihen muka aihetta.
Tuli ihan kylmät väreet tätä tekstiä lukiessa. Kaikkea hyvää sulle, toivottavasti asiat on parempaan päin<3
Olet niin rohkea ja upea puhuessasi tästä asiasta ääneen. Toivottavasti menee parempaan suuntaan ja tulet pääsemään vielä joku päivä rannalle! 🙂
Mä en oikein tässä osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, mutta mun teki silti mieli kommentoida. Ihan vaikka vaan sanoakseni, että sä olet Annika ihan mieletön tyyppi, kaikkea hyvää! <3
Ensinnäkin voimia ja jaksamista, kyllä sinne pinnalle aina nousee uudelleen ja uudelleen! <3 Olen paininut aivan samojen ajatuksien kanssa. Viime kesänä sairastuin työuupumukseen ja lievään masennukseen. Minä – vastavalmistunut, työuransa alussa oleva, ihanan perheen ja ystävät omistava nuori naisenalku, jolla kaikki on ulkosesti paremmin kuin hyvin! Pitkään etsi syytä väsymiselleni ja kun sitä ei mielestäni ollut, ajattelin etten voi olla uupunut. Pahimmillaan halusin hypätä metron alle, jottei minun tarvitsisi mennä töihin koska olin niin väsynyt ja itkuinen jatkuvasti. En olisi varmaan ikinä myöntänyt tilannetta itselleni, ellei läheiseni olisi suorastaan pakottaneet minua hakemaan apua! Muistan aina sen hetken hoitajan vastaanotolla kun kerroin että jos pari päivää tässä lepään niin kyllä tämä tästä ja hoitaja löi käteeni viikon sairaslomalapun ja sanoi että tässä sinulle viikko – alustavasti. Olen tehnyt paljon ajatustyötä tämän asian kanssa ja todennut, että itse olen ollut itseni pahin solvaaja, sillä en antanut itselleni lupaa olla väsynyt, masentunut, uupunut. Sillä mitä väliä muiden ajatuksilla loppujen lopuksi on?
Mukavaa kevättä!
Moi, Annika. Oon lukenut sun blogia jo useita vuosia, ja tää blogi on ihan ehdoton suosikki kaiken tän aitouden vuoksi mitä uskallat tuoda esille. Ja musta on tosi rohkeaa (vaikka nykyään puhutaankin enemmän näistä asioista) niin tuoda esille masennuksen sairastaminen. Itse olen siis 5 vuotta sitten itse kokenut juurikin tuon ”hukkumisen”, ja mut kirjattiin kuukaudeksi nuorisopsykiatriselle, jonka jälkeen alkoi pitkä toipuminen. Inhosin sitä tunnetta ettei mulla olisi muka ollut mitään syitä sairastua, varsinkin juuri osastohoidossa tunsin syyllisyttä että olin siellä koska päällisin puolin kaikki asiat oli hyvin. Pään sisällä asiat oli, no vähän sekaisin. Nykyään en käy enää terapiassa, mutta elän noita sairausaikoja uudelleen ja uudelleen, koen häpeää enkä oikein kerro mun historiasta kuin vaan pintapuolisesti, ja siitäkin vain hyvin läheisille ihmisille.
Ja vaikka olen ollut ”terveenä” useamman vuoden niin sellaisia huonompia hetkiä tulee yhä, ja iskee kamala pakokauhu ”eikai kaikki taas vaan romahda”, ja mitä jos joudun koko loppu elämän ajan elämään varpaillani että jos sairaus uusiutuu. Jotenkin sellainen olo että olen niin epänormaali koska pienetkin asiat saavat ahdistuksen aikaiseksi. Silloin muistan ettei ole sellaista kuin normaali enkä ole yksin näiden asioitten kanssa. Niinkun et säkään. Kun joku vaan keksisi keinon millä nää päänsisäiset helvetit saadaan kuriin.
Ja vaikka valitettavasti samoista ongelmista kärsijöitä on paljon niin siltikin me jotenkin vaan selviydytään, se vasta vaatiikiin sitkeyttä että sen huononkin vaiheen jälkeen jaksaa kävellä lähikauppaan. Ja toivon todellakin että sulla helpottaa. Sun kirjoitukset tästä aiheesta on hyvin kirjoitettu, jatkossakin seuraan sun edistymistä ja toipumista. Kaikkea hyvää sulle!!
Kaikkea hyvää sulle <3 oot aivan ihanan olonen tyyppi, niin paljon tsemppiä vaikeisiin päiviin!
Otin osia omista kirjoituksistani jos näistä olisi siulle lohtua. Jos sais edes hetken uskoa, ettei siihen liejuun huku nytkään. Tulee kyllä aika kun huomaat että eteenpäin on menty enemmän kuin taaksepäin. Sulla on paljon takataskussa mitä oot saanu näiden vuosien aikana. Voimia <3
”On yleistä, että masennus iskee, kun on "kaikki asiat hyvin" tai ihminen on pitkään ylikuormittunut ja uupunut.Kuulun itse jälkimmäiseen. Kulutin itseni puhki ja harhautin itseäni hoitamalla muita ja muiden ongelmia.Tai olihan mulla ulkoiset asiat hyvin.Pitkä parisuhde, CV näytti hyvältä, oli perhe ja ystäviä. Olin päässyt opiskelemaan kouluihin johon halusin ja mulla oli valinnanvaraa. Meillä oli kaksi ihanaa kissaa ja asuttiin rivarissa.Mutta silti oli paha olla.
Olin opetellut olemaan reipas ja nousemaan heti jos kaaduin. Pyyhin vaan kyyneleet silmäkulmasta vauhdissa, kun olin jo ottamassa seuraavia haasteita. Koska haasteiden voittaminenhan osoittaa vaan, että on vahva ja pärjäävä. Silloin sua arvostetaan ja kuunnellaan. Mitä muuta ihminen voi muka haluta?
Uskon, että silloin kun asiat ovat niin sanotusti hyvin, ihmisellä on kapasiteettia ja voimavaroja käsitellä pahaa oloa. Jolloin kaikki myös nousee pintaan. Tavallaan jää tyhjän päälle, kun on tavoitteet saavutettu. Silloin sisäinen ääni herää. Kuka olen, mitä tarvitsen ja mitä minulla on annettavaa?
Olen tyhmästi sanottuna ”selättänyt” monet kerrat masennuksen, mutta aina vaipunut takaisin ylikuormituksesta. Nyt paikkakunnan muuton takia uuvuin niin täysin, että taas täällä ollaan. Vaikeasti masentuneena.
Voin silti sanoa, että nyt minulla on niin paljon kokemusta tästä sairaudesta, ettei pelota. Että nään jopa sen toivonpilkahduksen sieltä möykyn takaa. Ja nää sumulasitkaan ei ole niin sankkaisia, ettei niistä näkis mitään. Joo, oon mä diagnoosin mukaan masentunut ja oirehdin kyllä. Mutta mielessä nään tai tiiän, että on tätä nähty aiemminkin. Oon mä noussut tästä aiemminkin, niin miksei nytkin. Oon rakentanut itselleni tukiverkoston läheisistä ja hoitohenkilöistä. Uskallan ottaa paremmin apua vastaan ja reagoin oireisiin aiemmin, jotta ne ei ihan päättömäksi muutu. Oon mä selvinnyt pahemmasta, niin selviän kyllä tästäkin. Se vaatii hieman kärsivällisyyttä mutta annan sen ajan itselleni. Mulla ei ole kiire mihinkään. Saan rauhassa nousta. Vaikka se ois muiden makuun liian hidasta ja epätehokasta niin sou what. Tää on mun elämä. Ja mä aion olla armollinen, vaikka päässä huutaa muiden ja omat odotukset. En aio antaa tyranni-Phn johtaa nyt tän lauman. Mä aion olla vastuussa minusta ja mun persoonista. Ja aion olla lempeä. Rakastava jopa. Kato vaan. Kahdeksas kerta toden sanoo. Sanon minä.”
Mustakin on merkittävää, että puhut/kirjotat näistä asioista julkisesti. Mulla tuli ainakin semmonen olo, että ei siinä oo mitään pahaa/huonoa/heikkoa/epänormaalia/noloa, jos ite joskus vielä haen apua terapiasta. Eli toisin sanoen, tällasen postauksen lukemisen johdosta mulla on jatkossa pienempi kynnys hakea itelleni apua. Ja musta se on aika tärkee juttu, toivon että jollain muillakin on tullut sama olo tän myötä!
Vitsi mua jäi mietityttämään toi sun vika kysymys, että minkälainen todella olisit, jos asiat ei olis menny niinkun ne on menny. Ja mulla tuli vaan semmonen olo, että ei niiden kuulunukaan mennä mitenkään muuten ?? Niinkun ei munkaan elämässä, vaikka kaikki ei tosiaan oo parhain päin. Voimia ja halauksia!
mie kuulun siihen kastiin joka ei vaan voi ymmärtää miksi murehtia jonninjoutavia. mie aina mietin että jos minnuu vaik raiskattas päivä päivältä jossakin niinkuin monille ihmisille tehdään, niin mitä järkeä minun on ahistella itseäni surullisilla ajatuksilla jos kaikki kuitenkin on ok. tämä kommentti tulee aiheuttamaan paljon mielipahaa mutta kukaan ei ole sitä kertonut niin että ymmärtäisin, että mikä masennuksessa on niin vaikeaa? en vaan pysty käsittämään.
Nimimerkille ”tyhmä”: ole onnellinen, ettet ole masentunut. Silloin tietäisit, mikä siinä on ”niin vaikeaa”. Toivon, että tämä on viimeinen kerta, kun heität näin naiivin ja ignorantin kommentin masentuneelle.
Mä kuuluin ennen tähän samaan ryhmään. Ylipäätään kaikki mielensairaudet tuntui musta täysin utopistiselta. Sitten kun itse sairastuin vakavaan masennukseen, toivoin ettei kukaan ikinä joutuisi kokemaan samaa. Olin ennen aina iloinen ja hyvää seuraa, koska olin niin positiivinen ja nauravainen. Nykyään oon vaan varjo siitä: pelkään kaikkia sosiaalisia tilanteita ja elämä on vaan jatkuvaa tuskaa. En enää muista miltä tuntuu olla onnellinen. Pahinta on juuri se, että ei edes tiedä miksi tuntuu tältä ja miksi ei vaan voi olla märehtimättä joka asiasta.
Itse ehkä kuvailisin tätä tunnetta niin, että on juuri kuullut oman läheisen kuolleen. Tekee mieli huutaa, raivota ja itkeä, mutta tietää, että mikään ei tuo tätä ihmistä takaisin. Yleensä ajan kanssa alkaa helpottaa, mutta masentuneella (ainakin itsellä), se tuskainen olo ei lähde pois ja on koko ajan läsnä.
Ymmärrän siis ihan hyvin, että et ymmärrä miltä masennus tuntuu. Et ole tyhmä, olet vain onnekas, sillä et ole sairastunut.
Jos tiedät, että kommettisi aiheuttaa mielipahaa ja kaiken lisäksi tiedostat vielä sen, että olet asian suhteen ”tyhmä”, niin miksi piti kommentoida? Pienenä tiedonjyvänä nyt kuitenkin sulle; kukaan ei PÄÄTÄ masentua niin kuin ei päätä sairastua syöpäänkään. Kyseessä on sairaus. Suosittelen perehtymään asiaan vaikka netin tai kirjojen kautta, jos ikinä käy niin kurjasti, että sinä tai läheisesi sairastuisitte. Niin sitten ei ainakaan vastaisuudessa tuu lauottua tollaisia kommentteja 🙂
Halusin vaan jättää sulle, ja kaikille muille saman asian kanssa painiville tän: ??.
Sä oot supervahva, upea ihminen, jolla on sydän täyttä kultaa.
Mä toivon, että sä osaat arvostaa tuota vahvuutta, mikä sussa on, kun sä jaksat taistella ja uida.
Mä rukoilen sun puolesta<3
Suosittelen koko sydämestäni jättämään kaikki murheet ja huolet Herralle! Hänestä löydät rauhan ja rakkauden??
Tsemppiä Annika!
Iso kiitos tästä postauksesta, Annika. Oli tärkeää, että kirjoitit aiheesta ja toivoisin, että useampikin tarttuisi siihen. Ihanaa, että avasit osaltasi sitä, että mielenterveysongelmilla on monenlaiset kasvot. Itse olen myös käynyt läpi niitä fiiliksiä, ettei minulla ole ”oikeutta” olla uupunut tai ahdistunut, kun asiat ovat kuitenkin hyvin ja elämäni verraten vaivatonta. Pyristelen irti niistä ajatuksista parhaani mukaan, vaikkei se aina helppoa olekaan. En ole tainnut koskaan ennen kommentoida blogiisi, vaikka tiiviisti tätä luenkin. Tämä on ehdottomasti lempiblogejani, aito ja ihastuttava. Sinulla on todella hieno visuaalinen silmä ja kirjoitat tarttuvasti. Aivan mahtavaa, ettet kaihda vaikeita aiheita. Kiitos ja ihanaa talvea! 🙂
Todella harmi, että joku on laittanut sulle viestin ja vielä sellaiseen aikaan, että siitä on tullut tuollaista harmia. Ymmärrän, että sairaus on monilla todella hankala, ja etenkin jos tukiverkosto puuttuu voi sitä olla hankala kestää yksin. Kuitenkin, luulisi ihmisen joka itse on kokenut masennuksen ymmärtävän, missä siinä oikeasti on kyse. Kuten joku tuolla aiemmin kirjoitti, on todella tyhmää ajatella että jonkun sairaus ei olisi yhtä paha tai kamala kun oma koska esimerkiksi tausta/olosuhteet on erilaiset, ei ongelmia pitäisi vertailla keskenään. Se, että jotkut asiat hyvin ei tarkoita, että toiset asiat ei voisi olla huonosti.
Itse sairastuin masennukseen 13-vuotiaana. Jokainen aamu oli sellainen, että mietin miten jaksan taas mennä kouluun. Nyt, 13 vuotta myöhemmin en edelleenkään ole täysin terve. Tulee jaksoja, jolloin en jaksa mitään, mutta ne ovat onneksi paljon lyhyempi ja “helpompia” kuin sairauden alkuvaiheessa, sillä nyt jo vähän tiedän, mitä odottaa. Silloin nuorena oli vaikeampaa, kun mietin vain joka päivä että miksi itken ja miksei mikään tunnu miltään. Nykyään elän ihan hyvää elämää, mutta painun myös helposti sinne pinnan alle, jos tapahtuu pienikin vastoinkäyminen. Onneksi kuitenkin takaisin sinne pinnalle on paljon lyhyempi matka kuin silloin joskus.
Oon lukenut sun blogia sieltä alkuajoista asti, ja olet kasvanut ihmisenä todella paljon. Kiitos, että puhut näistä asioista siitäkin huolimatta, että sulle laitetaan tällaisia viestejä ja joudut kärsimään niistä. On todella tärkeää, että näistä asioista puhutaan, toivottavasti joku muukin vaikuttaja, jota asia koskettaa kirjoittaisi aiheesta, sillä sitä enemmän uskallettaisiin mennä puhumaan ongelmista, kun tajuttaisiin että masennus on sairaus muiden joukossa ja se voi iskeä kenelle vaan. Itsellä meni esimerkiksi 4 vuotta ennen kuin hain minkäänlaista apua vain koska en uskaltanut sanoa kenellekään, että kaikki ei oo hyvin. Mullahan oli perhe (ja vielä hyvätuloinen) ja koulussa meni hyvin jne. Kiitos siis tästä kirjoituksesta ja kiitos muutenkin upeasta ja ajatuksia herättävistä teksteistä.
Heitit loppuun lauseen, että millainen olisit ilman sairautta: minäkin oon miettinyt sitä todella paljon, sillä se on muovannut oikeastaan koko mun nuoren aikuisuuden ikävuodet. Oikeastaan tuntuu, etten edes muista millaista oli ennen sairautta, mutta ei se mitään. Kaikki se kasvu mitä olen tehnyt ja kaikki ne kerrat kun oon pyristellyt sieltä pohjalta pintaan, on osa mua. Ja se tuntuu oikeastaan ihan hyvältä, kun tietää että on ollut siellä pohjalla, mutta päässyt ylös.
Voimaa ja halauksia rakas ystävä. Kuvailemasi ajatukset oikeudesta tuntea jollakin tavalla tai oikeudesta saada omaan tilanteeseen apua ovat tosi tuttuja. Uskon, että jokainen masentunut kamppailee itse masennuksen rinnalla myös niiden musertavien syyllisyydentuntojen kanssa. Kiitos kuitenkin, että puhut näistä asioista niin rohkeasti ja avoimesti. Olet omalla esimerkilläsi juuri oikomassa niitä väärinkäsityksiä ja rikkomassa tabuja, joita masennukseen edelleen paljon liittyy. Lisäksi olen varma, että moni samankaltaisessa tilanteessa oleva saa teksteistäsi paljon voimaa, lohtua ja vertaistukea sekä ehkä rohkeutta pyytää ja hakea apua. Olet todella rakas ja tärkeä. <3
Ai kamala, kun nousee suojeluvaistot pystyyn kun lukee/kuulee mitä muut samassa tilanteessa olevat ovat joutuneet kestämään – anteeksi, mutta toi sähköposti minkä sait oli törkeä!
Oon lukenut sun blogia paljon ennen kuin alotit terapian ja oon aina lukenut sun postaukset kyseiseen aiheeseen liittyen, välillä hakien itse vertaistukea ja välillä vaan tarkistanut miten sulla menee. Oot älyttömän rohkea, koska uskallat kertoa niinkin avoimesti masennuksesta <3
Itselläni on yleinen ahdistuneisuushäiriö, jonka aikana oon kokenut välillä lyhyempiä ja välillä pidempiä masennusjaksoja; syyllisyydentunteen, ahdistuskohtaukset ja riittämättömyys sen sijaan ovatkin melkein jokapäiväisiä kavereita. Onneksi ei olla kukaan näiden kanssa yksin, vaikka välillä siltä tuntuisikin!
En tiedä miten saisin sanoin välitettyä sen tuen, mitä haluaisin sulle Annika ja kaikille muille psyykkisten haasteiden kanssa kamppaileville osoittaa. Masennus on niin äärimmäisen vaikea, moniuloitteinen juttu, jota masentuneen itsensä – saati ulkopuolisten – on kovin vaikeaa ymmärtää. Vaikeutta lisää ulkopuolelta tuleva paine oman olon perustelulle, vakuuttelulle, osoittamiselle. Mun mielestä on väärin, että kenenkään, siis kenenkään, täytyy vakuutella muita omasta pahasta olosta. Masennus, kuten ei mikään muukaan vaikea asia kenenkään elämässä ole mitattavissa elämänsaavutusten, ulkokuoren tai omaisuuden nimissä. On ”oppikirja esimerkin” mukaisia masentuneita, mutta yritetään kaikki muistaa, että on myös masentuneita, joista sitä viimeisimpänä uskoisi. Mun mielestä masennuksen tunteita nostattava vaikutus sitä koskettavien parissa kertoo vain sen pelottavuudesta ja kipeydestä. Se on oikeasti ihan kammottava kaikin puolin ja kaikissa asteissaan. Oon ite taistellut asian kanssa enemmän ja vähemmän viime vuosina, enkä haluaisi samaa kenellekään.
Yritetään kaikki muistaa, että kukaan ei ole vääränlainen sairastumaan psyykkisesti.
Lempeää viikkoa sulle Annika ja sulle, joka luet.
Siis huhhuh tää meni todella tunteisiin ja luin just oikeeseen aikaan.. Viimenen lause viimestään aukas kyynelkanavatkin täysin.. Kiitos <3
Jos mua ei tunne niin ulkokuoren tai vaikka instan perusteella ei ikinä tietäis miten pahoista mt ongelmista kärsin. On kroonista masennusta, ahdistusta, persoonallisuus ongelmia ja derealisaatiota. Ei sitä ikinä nää kenestäkään minkä kanssa toinen taistelee pelkästään pintaraapaisusta. Tsemppiä sulle Annika! Usein itsekkin sorrun siihen ajatteluun et miksi juuri minä sairastuin ja millaista elämä ois ilman sitä, ehkä joku päivä vielä aurinko paistais just mullekkin enkä toivois enää jatkuvasti etten aamulla enää heräiskään.
Todella hyvä teksti – oot Annika rohkea ja vahva, kun puhut näin tärkeistä asioista. Paljon halauksia ja voimia vaikeisiin päiviin ?
Voisin kommentoida tosi pitkästi, koska tämä herätti paljon ajatuksia. Eniten kuitenkin haluaisin tarttua tuohon postauksen lopun kysymykseen. Itse ajattelen, että jos en olisi ikinä sairastunut, en luultavasti esimerkiksi tuntisi itseäni niin hyvin kuin nyt tunnen, enkä osaisi arvostaa niin paljoa niitä hyviä päiviä. Sairastumisen ja terapian myötä olen joutunut pakon edessä opettelemaan esim. asioiden tärkeysjärjestykseen laittamista, omien voimavarojen kuuntelemista ja rajojen asettamista. Niinä huonoina hetkinä tietenkin toivoisin, että en olisi ikinä sairastunut, mutta uskon, että lopulta kaikki menee niin kuin pitääkin ja myöhemmin näkee, miksi kaikki on tapahtunut kuten on. Tosi paljon kaikkea hyvää sulle Annika, kiitos kun puhut tästä aiheesta! <3 Oon sun kirjoitusten myötä ainakin itse saanut tosi paljon lisää rohkeutta puhua avoimemmin masennuksesta ja saanut vahvistusta sille, että mulla on oikeus pyytää apua. Pakko vielä sanoa loppuun, että tuo saamasi sähköposti oli todella asiaton ja loukkaava, eikä tuollaista pitäisi ikinä sanoa toiselle.
Entä jos ei ansaitse parantua? Entä jos oma paha olo johtuu suureksi osaksi siitä, että on tehnyt jollain tavalla väärin muita kohtaan? Entä jos ei edes halua parantua, kun elämässä ei ole enää mitään, tai mikä pahinta, ketään? Mistä saa sen tarvittavan motivaation kipinän, jolla ponnistaa ylös. Monet pohtivat, onko oikeutta hakea apua. Minä pohdin, onko oikeutta elää.
Vaikka olisit satuttanut toisia miten hirveällä tavalla tahansa, sinulla on oikeus anteeksiantoon ja mahdollisuus muuttua. Kaikki eivät tätä näkökantaa kannata, mutta maailmassa on ihmisiä, joiden sydämmistä löytyy pohjantonta armoa ja välittämistä KAIKKIA KOHTAAN.
<3
Hieno ja rohkea kirjoitus sinulta taas. Se on totta, että kukaan ei voi tietää mitä toinen käy läpi, oli sillä elämä millaisen instagram kuvan läpi kerrottu. Useimmiten on myös niin, että ne joilla kaikki näyttää ulospäin kovinkin ”täydelliseltä”, ei sitä oikeasti ole. Mä silti ”ymmärrän”, että joku voi kokea niin, että on outoa että jollain, jolla asiat oikeasti on hyvin. Niin silti voi olla vakavasti masentunut ja tuottaa noinkin laadukasta sisältöä kuin sinä ja matkustelee ym. Mitä sinulle kirjoittanut henkilökin sanoi. Mutta masennusta on monenlaista ja tapoja käsitellä sitä on monenlaista. Kaikki masentuneet eivät jää sängyn pohjalle lamaantuneena, vaikka useimmiten vakavasti masentuneilla niin käykin. Masennus sairautena tuntuu silti olevan nykypäivän hyvinvointiyhteiskunnan kansansairaus. Moni sairastaa sitä ainakin lievänä versiona. Ja esim. jenkeissä, melkein jokaisella on terapeutti. Ehkäpä meillä on asiat liian hyvin, jonka vuoksi mieli sairastuu helpommin. Sen lisäksi elämme vahvasti somemaailmaa, jossa kilpaillaan päivästä toiseen omasta paremmuudesta, oli se sitten ulkonäköön, kuviin tai muuhun menestykseen kohdistuvaa tarvetta olla parempi kuin joku toinen. Sellainen sairastuttaa varmasti mielen helposti. Sitten kun lukee ja kuulee, mitä kauheimpia asioita mitä ihmiset joutuvat kokemaan ja elämään päivästä toiseen, ymmärtää kuinka hyvin omat asiat kuitenkin on. Ja sekin on myös tabu, jos tämän sanoo esim. masentuneelle ääneen. Joka myös herättää ihmisissä ristiriitaisia ajatuksia mitä tulee masennukseen sairautena. Mielen sairaudet ovat vaikeita asioita ja on hyvä, että niistä puhutaan. Mutta on myös tärkeää puhua siitä, mistä johtuu että nykypäivänä niin moni sairastaa mielen sairauksia tässä määrin, kun kuitenkin asiat ovat monessa mielessä paremmin. Tsemppiä kaikille, jotka kamppailevat mielensä kanssa. Yritetään ymmärtää toisiamme, ollaan sitten terveitä tai ei.
Rakas Annika!!<3 tää on aivan tajuttoman tärkee aihe, kiitos kun kirjotat siitä!
Voi annika, huikee kirjoitus? mielestäni juurikin sinä olet tehnyt niin arvokasta työtä, kun olet normalisoinut sairautta olemalla vain oma itsesi! On huikean tärkeää, että sun kaltaiset ihmiset uskaltavat kertoa kaikesta tästä, vaikka specsit ois kuinka kunnossa! Se normalisoi niin paljon tätä sairautta!
?? saat olla ylpeä itestäsi, niinku kaikki muutkin jotka joka päivä jaksavat taistella tai edes yrittävät
Aivan mahtava kirjotus taas. Kiitos näistä <3
Niin tuttuja ajatuksia, tosi samanlaisessa tilanteessa itekkin… varsinkin nyt kun juurikin ulkosesti vihdoin kaikki ajautunut suht hyvin uomiinsa mutta silti joutuu aina tasaisin väliajoin sinne pohjalle. Ja siellä pohjalla kun se elämä ei oikeasti ole helppoa. Jotenkin yrittää aina psyykata itteään kohtaamaan niitä masennusjaksoja mutta silti tuntuu kun sellanen iskee päälle, ettei siitä vaan selviä. Ja aina miettii tuleeko tälläinen kestämään koko elämän… Vika kysymys kolahti myös hyvin omiin mietteisiin. Viime aikoina varsinkin oon hirveesti miettiny että kun muuten varmasti oisin ihan hyvä tyyppi ja lahjakaskin mutta ku oon masentunu. Tuntuu että kaikki se hyvä jää vain masennuksen alle ja ei musta sitte enää ookka mihinkään.
No anyways kiitos ihanasta tekstistä ja tsemppiä kaikille näiden asioiden kanssa painiskeleville!
Mulle on myös joskus sanottu, että eihän sulla voi olla asiat huonosti tai paha olla, kun sun elämässä on kaikki niin hyvin. Sitä rupee väkisin ajattelemaan omassa pienessä mielessä, että niin onko mulla oikeutta sanoa, jos on paha olla, kun ulospäin mun elämä näyttää ”niin hyvältä”. Paljon tsemppiä sulle! <3
Kiitos Annika tästä teksistä ja myös kaikista aiemmistasi! Sun ensimmäiset masennusta koskevat kirjoitukset antoi mulle aikoinaan rohkeutta hakea apua jo kauan kestäneeseen ahdistukseen ja pahaan oloon. Kuvittelin itse silloin juurikin, että mulla on asiat liian hyvin ja mietin valitanko turhasta. Onneksi uskaltauduin kuitenkin kokeilemaan josko saisin apua, sillä jokainen ansaitsee avun jos tuntee sitä tarvitsevansa. Itse myös koen, että vaikka masennus on ollut ihan hirveetä ja olo on välillä toivoton, se on toisaalta ollu myös yksi itselle merkityksellisimpiä asioita, koska kliseisesti olen oppinut niin paljon itsestäni ja sen myötä on pikkasen helpompi olla se kuka olen. Viimeinen vuosi on ollut mulle todella rankka psykoterapian takia, mutta on ollut lohduttavaa välillä lukea sun kirjoituksia ja saada ikään kuin vertaistukea. Kuten moni muu kommentoija on sanonut, oot todella rohkea kun kirjoitat näin avoimesti masennuksesta ja siihen liittyvistä tunteista ja ajatuksista. Kuvaat niitä tosi hyvin ja ainakin itse samaistun moneen asiaan. Kiitos siis vielä kerran! Toivottavasti masennusta vähättelevät viestit ja kommentit loppuisi tähän. Paljon voimia sulle!
En osaa kirjoittaa pitkää syvällistä kommenttia niin kuin monet on täällä ihanasti tehny, mutta sen haluun sanoa että et oo yksin etkä epäonnistunut <3
Annika, olet todella rohkea, kun tuot tällaisia asioita esiin. Voimia sinulle uuteen vuoteen. Kyllä sinä paranet, toivoa on! <3
Ps. Oletko kuullut DNRS-menetelmästä? Olen kuullut, että kymmenet ovat saaneet apua sitä kautta. ?
?
Ensinnäkin, kiitos kun puhut tästä näin avoimesti. Oot tosi rohkea!
Mua surettaa ja vihastuttaa toi sulle laitettu sähköposti ihan hirveästi. Kyseinen henkilö kärsii itse masennuksesta, luulisi silloin tietävän, mistä on kyse ja että masennus ei todellakaan katso, keneen se iskee. Olen aistivinani lähettäjällä myös kateutta sua kohtaan, mitä tietysti voi olla masennuksessa tyypillistäkin. Eri asia kuitenkin on, miten sitä tai muita tunteitaan ilmaisee toisille ihmisille, etenkin, kun sähköpostin lähettäjä on oletettavasti jo aikuinen ihminen.
Itse sairastan vaikeaa masennusta ja sairastumiseeni ovat ainakin osatekijöinä haastava lapsuuteni. Silti tajuan paremmin kuin hyvin, että ei masennuksen syyksi tarvita mitään konkreettista tapahtumaa. Munkin konkreettiset asiat on nyt ihan hyvin ja silti aamuisin ei vain pysty nousemaan sängystä tai tuntuu, että ei vain pysty jatkamaan tätä enää. Ihan vaan yhdestä päivästä selviäminen voi olla kauheaa rämpimistä ja taistelua. Kun tulee yksikin hyvä päivä, sitä toivoo kaiken helpottuvan, mutta jo seuraava päivä voi taas olla pahin koskaan. Toivon niin paljon, että ihmiset ymmärtäisi, että tässä ei ole kyse tahdonvoimasta, laiskuudesta tai mistään, mihin itse voisi vaikuttaa. Mutta sitä on vaikea ymmärtää jos ei ole kokenut, ymmärrän…
Tiesin vuosia, että olen sairastunut jonkin tasoiseen masennukseen, mutta koin, ettei mulla ole oikeutta apuun (ja että monilla muilla on asiat paljon huonommin, miks mä menisin valittamaan mun pienistä ongelmista). Sitten kun toissa keväänä romahdin ja mut vietiin lääkäriin, tuli diagnoosiksi suoraan juurikin tuo vaikea-asteinen masennus. Jos olisin aiemmin hakenut, apua, voisin olla selvinnyt paljon helpommalla.
Mielenterveysongelmista voi olla vaikea puhua ja mullakin on ollut kynnys kertoa masennuksestani jopa lähimmille ystävilleni, vaikka haluaisin olla avoin ja vapauttaa aiheeseen liittyvän tabun. Se vaan tuntuu niin henkilökohtaiselta.
Toivottavasti tää mun kommentti ei ahdistanut sua, se ei todellakaan ollut mun tarkoitus! Oon seurannut sun blogia nuoresta tytöstä saakka ja ihailen sun aitoutta ja rohkeutta. Paljon voimia ja kaikkea hyvää sulle Annika, et ole yksin!<3
<3
Musta on tosi hienoa ja tärkeää että sä kirjoitat tästä näin avoimesti. Iso kiitos sulle siitä <3
Noi tuntemukset mistä sä oot kirjoittanut tässä ja aiemmissa postauksissa kuulostaa välillä valitettavan tutuilta. Mulla on loppusyksystä asti ollut ahdistuneempi olo kuin vuosiin ja mieli maassa, vaikka toki hyviäkin päiviä on joukkoon mahtunut paljon. Välillä on tosi syyllinen olo, kun tuntuu etten saa mitään aikaiseksi ja aattelen, ettei mulla oo "hyvää syytä" tällaiseen oloon (vaikka tiedän, ettei se vaan mee niin eikä noin kannattais ajatella). Mutta haluun silti uskoa, että kyllä tää tästä.
Toivottavasti tästä vuodesta tulee sulle paljon edellistä parempi <3
On tosi tärkeää että puhut näistä asioista avoimesti, moni saa niin paljon voimaa ja vertaistukea sun kirjoituksista. Ei ulkoiset tekijät määrittele sitä mitä meillä on oikeus tuntea ja kokea. Uskon, että suurin osa ymmärtää, ettei omaan mielenterveyteen liity mitään tuollaista ”oikeutusta”, mutta viestin kirjoittaja on ehkä oman pahan olonsa takia nähnyt asian jotenkin näin vääristyneesti. Kiitos kaikesta mitä teet ja tsemppiä tulevaan!
Kiitos ihana Annika <3 oon pahoillani siitä, että joudut kohtaamaan sairautesi kyseenalaistamista. Toivon, että näemme sen päivän, jona laaja tietoisuus aiheesta on niin hyvä ettei kenenkään tarvitsisi hävetä, piilotella tai selitellä sairauttaan. Itselläni masennus ei ole ”ensisijainen diagnoosi”, vaan fyysinen toimintakykyä kovasti rajoittava sairaus. Sen kylkiäisenä olen toki saanut myös vähintäänkin ahdistuneisuutta. Koen monesti syyllisyyttä asioista, joita en voi tehdä sairauteni tai ahdistuneisuuteni vuoksi – vaikkei ne ketään muuta häirtsekään. Samaistun siis häpeän ja epäonnistumisen tunteeseen, vaikka se on kaikissa tapauksissa täysin turhaa: eihän kukaan itse valitse sairastua. Tärkeää on, että löytyy sunlaisia tyyppejä, ketkä puhuu aiheesta myös julkisesti ja siten lisää ymmärrystä aiheesta. Jaksamista niin paljon<3
Masennus on sairaus siinä missä muutkin sairaudet ja se ei katso sitä minkälaisessa elämäntilanteessa on. Vaikeat elämäntilanteet voivat edesauttaa sairauden puhkeamista, mutta vaikka olisi asiat kuinka hyvin niin jos aivokemiassa tapahtuu muutos ja aivojen kemia toimii epänormaalisti=sairaus niin masentua voi missä vaan tilanteessa. Vaikka muut asiat olisivat hyvin mutta YKSI asia saa stressiä aikaan tms niin se voi aiheuttaa aivokemian muutoksen ja masennus voi iskeä ja silloin ei kaikilla muilla hyvillä asioilla, rahalla ja maallisella mammonalla ole väliä tai vaikka joku sanoo että ”sinullahan on asiat ihan hyvin”, aivoissa asiat eivät ole hyvin koska toiminta ei ole normaalia. Itse olen sairastunut usean vuoden ajan tulleiden menetysten, läheisten sairastumisien ja jatkuvan stressin vuoksi ja minulla meni pari vuotta kun tilanne paheni ja parisuhde loppui kun poikaystävä ei jaksanut ymmärtää miksi olin aina niin surullinen. Kaikki kaatui ennenkuin tajusin hakea apua vaikka siihen asti olin vain taistellut ja ajatellut että ei minulla niin huonosti mene ja pusken vain eteenpäin. Tähän mennessä olin lihonut huimasti, eristäytynyt kavereista, tunsin syyllisyyttä kaikesta tehdystä ja tekemättömästä ja tuntui että mikään ei riittänyt vaikka olin kivassa työpaikassa korkeakoulun ohella, silti tunsin olevani epäonnistuja. Ulospäin minusta ei olisi huomannut että sairastan masennusta ja moni tuttu yllättyi kun asiasta kerroin. Masennus on todellakin monen asian summa ja hiipii elämään kutsumatta kuten moni muukin sairaus. Myös se nykypäivän tavoite elämässä että kokoajan pitäisi olla niin pirun onnellinen asettaa haasteita, tässä sairastaessa olen oppinut ymmärtämään että juurikin nämä huonot ajanjaksot ovat osa elämää ja niistä sitten aina noustaan ja ilon hetket tulevat taas 🙂 Tsemppiä meille kaikille!
Mun piti kommentoida jo aiemmin, mutten oikeen osannut. Tästä viestistä voi tulla pitkä, mutta lukekoon kuka jaksaa 🙂
Itse en ole sairastanut masennusta (tietääkseni), mutta tosi lähellä käytiin viime kesänä. Sain uuden työpaikan joka myytiin mulle ns väärällä työtehtävänimikkeellä, oikeasti olinkin johtavammassa asemassa ilman koulutusta ja meininki oli ihan kamala. Kaikki kaatui päälle osaamattomuuteni takia ja tottakai sain vain lisää paskaa niskaani – koska edes silloinen pomoni ei sitä ymmärtänyt.. Se oli ihan jäätävää. Sairastuin burn outtiin 3vk töiden alkamisesta ja reilun kuukauden jälkeen hakeuduin lääkäriin mieheni pakottamana. Itkin ensimmäistä kertaa ikinä tuntemattoman edessä, heti kun lääkäri kysyi, miksi olen tullut tänne – samantien kyynelkanavat aukesi. Olin todella hämilläni ja selitin monesti lääkärille, ettei tämä ole tapaistani.
Hän sitten totesi, että tilanne on todella kriittinen ja masennus ei ole kaukana. Olin sairaslomalla reilun kuukauden ja tunsin oikeasti parantuvani vasta n. 2,5kk jälkeen. En itse välttämättä laske masentuneeni – vaikken tosin tiedä miten sen täsmentäisi muuten, kuin että oloni oli todella paska. Mikään ei kiinnostanut, tunsin olevani todella surkea ihminen, vältin ihmisille juttelemista – ja aina kun soitin läheisilleni, itkin ainakin puolet puhelusta. Kyseenalaistin osaamiseni ammatissa ja elämänilo katosi täysin. En ollut ollenkaan iloinen itseni.
Toivon todella suuresti, että parannut. Jos mun elämästäni tota aikaa kesti vajaa nelisen kuukautta, en voi edes kuvitella millainen olo on pidemmän aikaa.
Hei Annika,
En lukenut muiden kommentteja, joten en tiedä onko tätä jo sanottu (hyvin todennäköisesti on), mutta sanonpahan nyt kuitenkin. Se, että terapia jatkuu sen kolmen tuetun vuoden jälkeenkin, ei oo millään lailla huono asia! Itse oon sun kanssa saman ikäinen, ja mulla tuli viime vuonna kelan tukemat terapiat päätökseen. Terapian jatkosta oli juteltu, mutta ai että sain itse kamppailla asian kans. Pyörittelin päässäni samantapaisia epäonnistumisen tunteita ja epätoivottomuutta ja ”eikö tää ikinä lopu”- ajatuksia, ja lopulta läheisten avulla tulin päätökseen, että miksi en tekisi tätä itselleni? Kerta mulla on mahollisuus, niin panostan nyt omaan hyvinvointiini tän terapian kautta. Se ei oo epäonnistumista, vaan vahvuutta. Joten anna mennä vaan, jos yhtään siltä tuntuu ja se on taloudellisesti mahdollista. Et todennäköisesti kadu sitä, itse en ole ainakaan katunut.
Toisena asiana se, että itsekin vaikeamman puoleisesta masennuksesta kärsivänä en voi kuin todeta, että kiitos. Tiiätkö, kun joskus joku asia/lause/elokuva tms. iskee kovaa ja syvälle sieluun? Tuo uinti-esimerkki, ai että. Teit mun päivästä just hemmetin paljo paremman. Ymmärrät, ja se tuntuu hyvältä. Sain sanat niille tunteille, jotka on tuntunu liian paljolta ja hukuttavilta (kjeh). Mutta hei, kyllä meille molemmille vielä tasaisemmat ajat koittaa. Tsemppiä ihan todella paljon!
-Henna
Moi Annika! Halusin vaan kertoa, että on oikeasti hienoa että puhut ja kerrot näistä asioista. Kommenteista huomaa miten iso tabu mielenterveysongelmat vielä nykyäänkin on!
Itselläni on myös kausittaisia masennuksia, välillä menee kuukausia ja välillä viikkoja hyvien ja huonojen jaksojen välillä. Huomasin, että sillon en vielä täysin ollut sinut ja ”parantunut” kun pelkäsin niitä tulevia huonoja kausia. Nykyään olen löytänyt omat työkalut ja keinot käsitellä niitä huonoja kausia, jolloin ne eivät enää tunnu ylitsepääsemättömiltä. Nyt myöskin niistä hyvistä kausista osaa ottaa enemmän irti ja aidosti nauttia ilman pelkoa.
Toivottavasti säkin löydät omaan elämään vielä tasapainon! Rutkasti tsemppiä ja anna itselles lupa nauttia niistä hyvistä hetkistä kun siihen on tilaisuus! 🙂
Moi! Halusin vaan sanoo, että nää sun tekstit masennuksesta ja ahdistuksesta auttaa tosi paljon, tulee sellainen olo, ettei ole yksin ja näistä vaikeista asioista meidän kaikkien tulisi puhua, mutta kun se on vaan niin vaikeaa. Toi englanninkielinen lainaus, osu ja uppos todella paljon, kertoo niin miltä musta tuntuu.. Voisitko joskus kirjoittaa miten sosiaalinen media ja siellä julkaistut kaverien kokoontumiset vaikuttaa introvertin luonteeseen… itsehän olen introvertti, tykkään olla yksinään, mutta toisaalta haluaisin kavereita. Aina silloin tällöin selatessa instaa, jossa tulee vastaan tuttujen kamu kokoontumisia, tulee jotenkin epäonnistunut olo ja että haluaisin olla siellä tai pitäis olla myös mukana, en oikein tiedä kumpi on se päällimmäinen tunne… Olis kiva kuulla sun mielipiteitä asiasta, jos samaistut samaan.
Ymmärrän kyllä, että kuka tahansa voi olla masentunut ja ahdistunut, mutta tilannettasi ei todellakaan voi verrata esim. omaani. Itse olen ollut yli kaksi vuotta sairaslomalla. Minulla on kroonisia kipuja, ja jaksan harvoin poistua kotoa lukuunottamatta kaupassa käyntiä. Olen ollut psykiatrisella osastolla kaksi kertaa psykoosin takia. Olen erittäin kyllästyny julkkisten ja bloggaajien masennustarinoihin. Muiden on paljon helpompi hyväksyä masennus, jos ihminen on pysynyt työkykyisenä masennuksesta huolimatta. Kukaan ei koskaan kerro vakavasta masennuksesta, joka tuhoaa koko elämän. En ole koskaan kokenut masennuksesta kertovia tekstejäsi lohdulliseksi. Pikemminkin tunnen oloni entistä masentuneemmaksi, kun en osaa kärsiä masennuksestakaan oikein.