Tervetuloa, uusi viikko. Oli jo aikakin.
Lentokoneessa pauhaava ilmastointi teki tehtävänsä ja nappasin kotiintuomisiksi flunssan. (Edellisestä kerrasta olikin jo ruhtinaalliset 4 viikkoa.) En oo pukenut rintsikoita reiluun neljään päivään ja sama nuhjuinen kollariasukin on ollut päällä kotiinpaluusta lähtien – hupparin rinnusta on tahriintunut, kengurutasku on täynnä käytettyjä nenäliinoja ja housujen polvipussit mahduttaisi vähintään kolme jalkaa sisäänsä. Vuodenajan hyviin puoliin sisältyy onneksi se, että kauppaan ja kävelylenkille lähtiessä pipon voi vetää silmille ja pitkä takki peittää kulahtaneet verkkarit alleen, joten kukaan ei osaa ensinäkemällä arvata, että alusvaatteet onkin oikeasti pukematta ja että samat ryysyt on olleet päällä vähän liiankin monta vuorokautta putkeen.
Mä oon tosi itsekriittinen, mutten enää nykyään ulkonäköni suhteen – enemmänkin sen mitä teen, miten teen ja miten pitäisi tehdä. Se on ollut jo pitkään suuri probleema, sillä vaadin itseltäni monesti enemmän kuin tarpeellista ja kun en syystä tai toisesta kykenekkään täyttämään päänsisäisiä tavoitteitani, niin ruoskin itseäni ja ryvetyn epäonnistumisen tunteessa tarpeettoman pitkään. Erityisesti näin puolikuntoisena asia korostuu tosi rajusti, sillä on paljon aikaa miettiä mitä kaikkea pitäisi tehdä, mutta puhti niiden toteuttamiseen on täysin poissa. Sama toistuu jollain asteella myös esimerkiksi krapulassa; minimittakaavan eksistentiaalinen kriisi saa kyseenalaistamaan kaiken omassa itsessään sekä tekemisessään ja epäonnistumisen kuristava tunne valtaa vartalon pienimmätkin sopukat. Jos ei muusta syystä, niin vähintäänkin siitä, että tuhlaa potentiaalisen päivän puolikuntoisuuteen.
Et sitten onnistunut edes pysymään terveenä. Miten pelkkä kävelylenkkikin voi muka tuntua noin ylitsepääsemättömältä? Yritä nyt saada se teksti puserrettua, kun edellisen julkaistusta on kulunut jo useampi päivä… Olisit ollut ahkerampi aikaisemmin, niin et joutuisi kärsimään nyt. Syötkö oikeesti lounaaksi pelkän pakastepizzan? Et sitten mitään vähäravinteisempaa löytänyt? Olisi vaan kannattanut syödä ne vitamiinit, niin et ois taas tässä tilanteessa. Hetken kuluttua toinen ääni pääni sisällä yrittää huutaa, että ”C’mon! Sä et voi sille flunssalle mitään! Puolikuntoisena kävelylenkkikin saa tuntua pahalta, eikä muutama välipäivä somessa kaada kenenkään maailmaa. Lepää, syö sitä pakastepizzaa, äläkä murehdi asioita, jotka ei oo nyt toteutettavissa. Mieti niitä myöhemmin.”
Se on se vähän armollisempi puoli itsestäni, joka hautautuu edelleen silloin tällöin vaativan puoleni taakse, mutta joka kuitenkin muistuttaa itsestään useammin kuin aiemmin ja se on jo paljon se. Armollisuus on mulle sitä, että oppii tuntemaan (ja ennen kaikkea muistamaan) oman arvonsa ja antaa itsensä kompuroida matkalla parempaan suoritukseen. Sitä, että väkinäisen kasassapysymisen sijaan välillä saa murtua ja että kivun kieltämisen sijaan sen saa myös antaa tuntua. Ja sen ymmärtämistä, että täydellisyyden sijaan inhimillisyys onkin itseasiassa aika tavoiteltava juttu ja että tauon ottaminen ei tee susta yhtään heikompaa. Tavoitteena on, että armollisesta puolestani tulisi jossain vaiheessa niin vahva, ettei se pääsisi enää hukkumaan negatiivisempien puolieni alle. Matkaa on vielä paljon, mutta onneksi on aikaakin.
Eilen olin kuitenkin niin uupunut, että vaikka pitkään yritinkin sinnitellä, niin lopulta purskahdin hysteeriseen itkuun, joka ei meinannut ottaa loppuakseen. En osannut edes selittää miksi, mutta itketti vaan tosi kovasti. Oon ajatellut, että mun sisällä on ehkä joku vakiomäärä kyyneleitä, joiden on vaan pakko päästä säännöllisin väliajoin pois ja välillä pidemmän hyvän jakson aikana se määrä kasvaa salakavalasti niin suureksi, ettei se pääse ulos enää pienenä, huomaamattomana nyyhkytyksenä, vaan lähinnä vesiputousta muistuttavana ilmiönä. Tunsin epäonnistuneeni, koska en saanut muka yhtään mitään saavutettua – monta tuntia sitkeästi kirjoittamastani postauksesta ei tullut mitään järkevää aikaiseksi, likapyykit muistutti kylppärin lattian sotkuisissa kasoissa aina vessassa käydessäni ja päivän agendaksi kaavailtu makuuhuoneen uusi ilme oli edelleenkin vaan hajanaisia kalusteita ympäri kaaosmaista kotia. En kyennyt muistamaan sitä, että puuhastelin meille aamulla yhteisen aamiaisen oikein pitkän kaavan mukaan tai sitä, että jokasunnuntaiset agilitytreenit meni tänään paremmin kuin koskaan aiemmin. Ainoastaan ne asiat, joissa onnistuin tänään epäonnistumaan.
Siinä hetkessä tuntui niin epätoivoiselta, että pohdin miten mikään voisi muka tänään olla paremmin. Mutta oli syynä sitten pitkien itkujen antamat taukoamattomat, poikkeuksellisen sikeät yöunet vaiko kurjan olon ulospäästäminen, niin tänään olo on astetta keveämpi. Aika montaakin astetta itseasiassa, jos tarkkoja ollaan.
Kello on juuri nyt 10:12 ja makaan edelleen sängyssä tätä näpyttelemässä. Jos mindsettini olisi vielä eilisillan kaltainen, niin kokisin luultavasti huonommuutta siitä, etten oo vielä tähänkään aikaan noussut peiton alta, mutta tänään en kuitenkaan tunne niin. Kunnon yöunet ja vähän pidempi aamu sängyssä saattoi nimittäin olla juuri se tarvittava avain siihen, että tästä voi alkaa vähän parempi viikko.
Tsemppiä maanantaiaamupäivään! Juokaa se ekstrakupillinen kahvia mikäli se helpottaa. <3
PS: Viime viikon puhelinkuvat tulee tällä kertaa vähän suuremmassa paketissa vasta ensi viikon maanantaina, koska menneen viikon postaussaldo jäi harvinaisen laihaksi ja muuten koko blogi olisi pelkkää puhelinkuvaa vaan. Ymmärrätte varmasti!
1
Kiitos, kun tuot näitä omia ajatuksia esiin. Vaikken itse masennuksen kanssa olekaan joutunut kamppailemaan niin tuota itsensä vähättelyä ja sättimistä harrastan ihan liikaa. Yritän itsekin opetella olemaan armollisempi itseäni kohtaan, juuri tuossa, ettei haittaa vaikkei aina olisikaan niin tehokas tai saavuttaisi sitä haluaamaansa lopputulosta. On tärkeää, että näistä asioista keskustellaan. Monia varmasti auttaa jo tietää, että monet muutkin painivat samojen asioiden kanssa.
Aurinkoista viikkoa! 🙂
Kiitos Annika, kun jaat sun ajatuksia niin hyvistä kuin niistä vähemmänkin hyvistä hetkistä. Herätti paljon ajatuksia itsessäni ja tän myötä uskon et tästä viikosta voi tulla ainoastaan parempi. Paljon iloa ja hymyä sun viikkoon 🙂
<3
Täällä on menty samoilla fiiliksillä kipeytyneen selän kanssa, en vaan jotenkin pysty antamaan itselle 100% armoa vaan kokoajan joku ääni pään sisällä syyllistää tekemättömistä töistä, treenien skippaamisesta ja tyhjennetyistä irtokarkkipusseisra, vaikka järki sanoo että en mä nyt hitto soikoon edes voisi treenata ja epäterveellinen ruokavalio parin päivän ajan ei hetkauta mun terveyttä mihinkään suuntaan. Pitäö vaan yrittää kärsivällisesti hiljentää se syyllistäjä pään sisällä ja keskittyä olemaan armollisempi, vaikka se vaikeelta tuntuukin.
Voin kyllä niin samaistua! Oon ite kipeilly kohta kaks viikkoa ja tää on suoraan sanottuna ihan hanurista… Ajattelemaan ehtii vaikka kuinka mutta asioiden toteutus jää vaan haaveeksi. Turhauttaa ja suututtaa. Itekkin muutamat vesiputousitkut vuodattanu jo tän sairastelun takia. Nyt annoin itelleni luvan olla koko vkl tekemättä mitään ja toivon mukaan se auttaa vihdoin kukistamaan tän sitkee pöpön. Sormet niin ristissä kun vaa olla ja voi.
Kiitos tästä kirjoituksesta <3 Sorrun myös usein tuohon itseni sättimiseen ihan turhaan. Viime viikolla olin tehnyt pitkää päivää töissä, mutta kuitenkin ehdin myös siivoamaan kodin, käymään salilla ja näkemään muutamaa kaveriakin. Eilen sitten salin jälkeen olin todella väsynyt ja nukahdin päivällä pariksi tunniksi. Herätessäni olin tosi vihainen itselleni, miten voinkin olla niin laiska että nukahdan keskellä päivää ja päivän ainut saavutus on salille raahautuminen. Mietin paria reipasta ystävääni joilla on lapsia ja jotka ehtivät viikonloppuisin touhuamaan ihan hirveästi perheen kanssa. Koin itseni niin luuseriksi. Tänään on jo vähän huvittanut nuo eiliset ajatukset, kyllähän sitä välillä voi päikkäreitä nukkua tai olla muuten vaan laiska. Tää kirjoitus tuli niin oikeaan aikaan, nyt ainakin muistan ensi kerralla olla armollisempi itselleni silloin, kun tuntuu että olen ihan surkea laiskimus 🙂
Ihanan aito teksti taas <3 Oon itse aika kontrollifriikki ja kova suorittamaan. Oon aina ajattelut, että jos tuun vaikka töistä illalla kotiin ja tiedän, että illan aikana pitäisi siivota ja käydä kaupassa, niin ne täytyy tehdä HETI, vaikka olis kuinka väsynyt. Että sen jälkeen tuntuu sitten paremmalta "löysäillä", kun on ensin hoitanut ne velvollisuudet. Mutta viime aikoina oon huomannut, ettei se ihan aina menekään niin. Joskus on vaan yksinkertaisesti parempi nollailla ja levätä hetki ja sitten hoitaa velvollisuudet mahdollisesti hieman paremmalla energialla.
Talvessa on on muuten tosiaan se hyvä puoli, että voi esim. kauppaan mennessä vetäistä ulkohousut ja toppiksen päälle, eikä kukaan tiedä vaikka sulla olis siellä alla joku kulahtanut kotipaita, vähän nuhjuiset kollarit ja jotkut lapselliset pörrösukat 😀 Hitsit kun tuleekin kesä… Käyn nykyään just talviaikaan tuollaisissa kunnon toppavaatteissa kaupoilla ja katson säälien kaikkia nilkat vilkkuen kulkevia teinejä, että voi raukkoja, on se rankkaa yrittää olla cool 😀 Oon selvästi mummoutumassa..
Sun blogiin on aina ihana palata, täällä on niin laadukasta ja ennenkaikkea samaistuttavaa tekstiä!
Itsekin oon juuri flunssassa ja niin samoissa fiiliksissä että ihan nauratti. Järjellä sen yleensä tajuaa miten tyhmiä juttuja sitä kelailee. Tuntuu että erityisesti monia meitä 20+ naisia vaivaa tää hullu itsekriittisyys ja tarve olla tehokas, itsenäinen, jollain saralla hyvin pärjännyt/menestynyt.
Kiitti sun rehellisyydestä, aitous pitää ainakin tän lukijan mukana.
Haa, mun ajatukset tapaavat juosta samaa rataa! Nykyään ei enää niin paljoa. Olen oppinut itseäni kohtaan inhimillisyyttä ja armoa, vaikka joinain päivinä koenkin olevan täysin epäonnistunut ja arvoton ihmiskasa. Tällä hetkellä ajattelen, että ne inhimilliset piirteet ovat juuri niitä, jotka tekevät meistä jokaisesti uniikin ja kiinnostavan yksilön, eikä täydellinen ihminen ole se, joka suoriutuu robottimaisesti jäätävän kokoisista to do -listoista ja jonka ulkokuori on aina siloiteltu. Oma pää on joskus kaikkein pahin 🙂
Ihana Annika!! Huippua, että tuot noita huonompiiki fiiliksiä esiin, koska se on osa ihmisyyttä. Muutenkin sun tekstejä niin kivaa lukea, sulla on niin monipuolisia rakenteita ja sanoja. Kiitos tästä <3
Pakko yhtyä tähän! 🙂 Sen lisäksi, että blogin sisältö on mielenkiintoinen ja tekstit aitoja, lukemiskokemusta parantaa hyvä kieli. Se ei todellakaan tunnu olevan itsestäänselvyys nykyään blogeissa, harmillisesti.
Ihan samat fiilikset oli tänään aamusta. Jouduin jäämään kotiin töistä, koska torstaina leikattiin alaviisauden hanmas pois. Loppu viikko meni kipua ja turvotusta potiessa ja oli pakko turvautua tosi vahviihin lääkkeisiin. Äiti oli pari päivää hoitsuna, kun pyoliso oli just samaan aikaan työreissussa. Äitikin monta kertaa viikonlopun aikana painotti, että töihin ei saa puolikuntoisena mennä, tulee vasn takapakkia. No mä siihen tietysti reagoin, että oakko on mennä, kukasn ei mun töitä hoida, jos oon poissa. Olin viimeiseen saakka menossa tänäänkin töihin, mutta yöllä ei nukkumisesta tullut mitään ja oli taas pakko turvautua vahvaan kipulääkkeeseen. Morkkis oli ihan järjetön, kun aamulla naputteli viestiä töihin. En edes pystynyt soittamaan, koska suu ei vielä kunnolla aukea, joten puhuminen hankalaa. Mulla myös pitkäaikaista masennusta edelleen taustalla ja välillä oikeasti ärsyttää, kun ei vaan tajua antaa itselleen yhtään armoa. Elämä on todella raskasta ja hankalaa välillä, kun ei ymmärrä, että kaikkea eipä pystyä hoitamaan yksin tai täydellisesti. Ja nyt kun kirjoitan tätä kommenttia, niin vasta tsjusn kuinka tyhmä olisin ollut, jos olisin pakottanut itseni töihin. Veikkaan, että viimeistään illasta olisi samanmoinen itkukohtaus seurannut kotona. Tuttuja ovat myös ja yleensä merkki siitä että kroppa yrittää vinkata hidastamaan! On jäänyt taas suoritus nappula pohjaan. Tsemppiä paranemiseen! Onneksi sullakin on tollanen karvanen nappisilmä lohduttamassa (tai kaksikin ;)).
Päivä parani huomattavasti, kun huomasin sun uuden postauksen. Vaikka en ollut iloinen sen sisällöstä, niin silti ihailin taas sun tapaa olla just sä. Oot niin rohkea, kun kerrot avoimesti, sillon kun on ikävämpää. Osaat olla niin samaistuttava ja aito, että mikään blogi ei enää yltä tälle tasolle. Kiitos sun blogista ja kaikista tunteista, mitä saat meissä lukijoissa aikaan. Toivottavasti sun vointi kohentuu ja tää viikko on parempi! Oot paras<3
Tää oli niin hyvä teksti, kiitos! Ja et ole ainoa, joka kamppailee tuollaisten tuntemusten kanssa 🙂
Siis niin monella vaikuttaa olevan samanlaista itsekriittisyyttä! Oon psykologin kanssa koittanut miettiä näitä asioita ja ymmärtää, mistä tää kriittisyys oikein kumpuaa. Oon tullut monenlaisiin tuloksiin. Jollain tavalla kriittisyys tuntuu liittyvän jonkinlaisiin paineisiin, joita itse asettaa itselleen, mutta jotka oikeasti on jollain tavalla saaneet alkunsa yhteiskunnasta. Kun pitäisi olla reipas ja ahkera, aina tehdä oikeat valinnat ja aina olla niin tiptop. Some on paljon vaikuttanut siihen, kuinka itsekriittisiä ihmiset ovat. Nyt kun näkee päivittäin muita tekemässä kaikennäköistä, (mitä hekään eivät välttämättä oikeasti tee), niin tottakai oma suoritus ja pelkkä oleminenkin tuntuu huonolta. Onneksi on sometyyppejä, jotka vievät näitä asioita uuteen suuntaan ja ovat rehellisiä ja aitoja.
Rakastan Annika tätä sun juttua. Jollain tapaa tuot ihmisiä lähemmäs toisiaan. Oot niin inhimillinen, aito ja ihana, että tahtoisin vaan halata sua pitkään. Voisin lukea sun tekstejä nyökytellen monta tuntia putkeen, koska rakastan tätä tunnetta. Tunne siitä, että me kaikki saadaan olla vaan ihmisiä.
En ole koskaan kommentoinut postauksiisi, enkä ole edes ajatellut että minäkinhäm voisin niin tehdä. Nyt on kuitenkin pakko. Komppaan muita siitä, että blogisi on ollut ykkössijalla aina, mutta nyt vuoden – parin aikana se on erityisesti korostunut vieläkin korkeammalle sijalle, jos näin voisi sanoa. Aitous, hyvä henki ja ystävällinen tunnelma tekevät siitä erityisen. Kiitos sinulle siitä! Ihanan aurinkoista kevättä!
Olen itse alkuvaiheessa raskautta ja ihan liian usein tulee itseä moitittua, että pitäisi tehdä enemmän ja jaksaa yhtä sun toista! Samaan aikaan pahoinvoinnin kourissa ja väsyneenä ei jaksaisi edes sängystä nousta. Pitäisi vain osata antaa itsensä höllätä. Aina ei ole pakko viilettää pää kolmantena jalkana, vaan sellainen simppeli kotielämä voi olla ihan yhtä kivaa kaikessa yksinkertaisuudessaan. En sais koittaa monimutkaistaa kaikkea! 😀 Ainakin jos mennään viime raskauden mukaan, pahoinvointi kuitenkin loppuu viikon tai parin päästä, joten sitten on taas virtaa vaikka mihin <3 Nyt mun pitäis vain hyvällä omalla tunnolla osata relata.
Siis niin tuttuja fiiliksiä. Mulla on myös noita itkukohtauksia aina sellaisen ajan jälkeen kun on ollut hirveän reipas ja yrittänyt jaksaa (ja suorittaa, se on mun ongelma). Mutta ne helpottaa. Samaistun siis joka sanaan tässä tekstissä, myös noihin ahdistuksen kun ei ”saa mitään aikaan” vaikka todellisuudessa saa. En vieläkään oo päässyt noista fiiliksistä eroon vaikka oon yrittänyt. Toivottavasti tulevaisuudessa! 🙂
Ihana ja samaistuttava ja niin lohduttava teksti, kiitos tästä! <3
Mää niin tykkään sun blogista, kun kirjotat tänne ihanan aitoja tekstejä! Arvostan suuresti, että uskallat puhua vaikeemmistakin asioista ääneen. <3
Pystyn niin samaistumaan noihin fiiliksiin… Ihanaa loppuviikkoa sulle! <3
Ensimmäinen kommenttini kenenkään blogiin koskaan, mutta pakko sanoa iso kiitos sinulle Annika. Kirjoituksesi ovat niin osuvia, aitoja ja lämminhenkisiä, etten voi olla samaistumatta. Blogisi on myös visuaalisesti erittäin kaunis. Olen lukenut sinun blogia monta vuotta, mutta nyt viime aikoina olen diggaillut erityisen paljon sun meininkiä! Jatka samaan malliin, postauksesi piristää aina päivää ja antaa ajateltavaa. Kiitos! <3
Aina niin ihana Annika. <3 Sulla on niin samaistuttavia, pohdiskelevia ja aitoja tekstejä ja kauniita kuvia. Kiitos että jaat näitä juttuja meidän kanssa!
Kiitos, tää teksti iski ja kovaa! On tullut itsekin sattumoisin juuri pohdittua samoja asioita, omaa päänsisäistä puhetta, herkkyyttä, itsekriittisyyttä… Tää oli taas hyvä muistutus siitä, että samojen asioiden kanssa muutkin kamppailee 🙂
Täälläkin yksi, joka tosi harvoin kommentoi blogeihin, mutta nyt kolahti. Kiitos tästä tekstistä. 🙂 Melkein päivittäin huomaan itsekin pohtivani sitä, riitänkö ja kelpaanko ja olenko arvokas. Ihan naurettavaa, me kaikki ollaan arvokkaita, tärkeitä ja täydellisiä juurikin sen epätöydellisyyden ansiosta! Ihanasti Annika kuvasit, mitä armollisuus sulle tarkoittaa. Voikun itse muistaisin ja me kaikki muistettais, kuinka arvokkaita ollaan. <3