Pysäyttäisin ajan nyt

Elämä täällä ruudun toisella puolella rullaa mukavasti. Rullailu tosin tuntuu tässä tapauksessa vähän turhan verkkaiselta kuvaukselta, sillä päivät ja viikot suorastaan viuhuvat ohitse ja yritän tarrata niistä kiinni kaikkine voimineni. Uuteen kotiin on ehditty asettumaan jo sen verran hyvin, että tuntuu melkein hankalalta muistaa elämää muualla. Täällä tuntuu jotenkin omalta. Siltä, kuin olisi vihdoin saapunut ihan oikeaan kotiin, eikä vaan johonkin tilapäiseen elämänvaiheeseen.

Monta kertaa on kysytty, että onko tuntunut vaivalloiselta lähteä täältä kaupungin laitamilta keskustaan tai tuntuvatko matkat pitkiltä ja yllätyin vähän itsekin siitä, kuinka helppoa se on todellisuudessa ollut. On ollut jopa virkistävää käydä piipahtamassa keskustassa, sillä sieltä palaaminen on niin ihanaa. Siinä huomaa tosi konkreettisesti eron keskustan hektisyyden, melun ja hälinän sekä kotimaisemien hiljaisuuden välillä. Jo pelkät aamulenkitkin ovat mullistuneet täällä, kun kotiovesta unenpöpperössä ulos astuessaan ei pamahda heti aamuruuhkan ja työmaajyskytyksen keskelle, vaan päivän saa aloittaa omaan tahtiin ja omassa rauhassa. Hälinä ei enää valtaa päivien jokaista minuuttia, vaan toisin kuin aikaisemmin, se on väliaikaista ja sieltä pääsee pois. Se on vapauttanut mielestä ihan hulluna kapasiteettia.

Yksi ainoista asioista, joita oon jäänyt muuton myötä kaipaamaan, on meren läheisyys. Asuin viimeiset vuodet käytännössä meren rannassa, eikä mennyt varmaan päivääkään, jolloin en olisi käppäillyt sen äärellä. Lukemattoman monet ahdistukset, harmitukset ja ärsytyksetkin ovat hälventyneet pelkästään rannassa istuessa ja merta katsellessa. Toki istuskella ja mietiskellä voi missä tahansa muuallakin, mutta metsä ei oo koskaan ollut mulle ihan täysin sama asia. Enää meri ei oo kävelymatkan päässä, mutta onneksi on sentään auto – oon viettänyt tän vuoden aikana paljon aikaa Itä-Helsingin rantojen tuntumassa tuulettuen ja ihan yhtä helposti (ellei jopa helpommin) sinne pääsee täältäkin. Myös kovasti rakastamaani ruokakauppaa, Redin K-Supermarketia, oon kaivannut hieman, sillä uusista marketeista ei oo löytynyt runsaasta valikoimasta huolimatta vielä toista sen veroista. Etsintöjen myötä oon kuitenkin löytänyt takaisin Lidliin, jonka myötä kauppalaskut ovat pienentynyt melkein puolella ja mitä mielihyvää se tuottaakaan!

 

Tää viikko alkoi muuten juhlatunnelmissa, kun Luka täytti 7 vuotta.

Muistan vieläkin elävästi sen uudenvuodentoivotuspostauksen vuoden 2013 viimeiseltä päivältä, jolloin aivan vasta taloon tullut, parin kuukauden ikäinen Luka vilahti täällä blogissa ensimmäisen kerran. Pitkäaikainen haaveeni omasta koirasta oli vihdoin täyttynyt ja olemattomista yöunista huolimatta pompin pilvissä. Tunsin silloin, että jotain suurta on alkamassa, mutta että kuinka suurta – sitä en olisi uskaltanut edes kuvitellakaan. Näiden seitsemän vuoden aikana lähes kaikki elämässäni on muuttunut – kavereita, kumppaneita ja koteja on tullut ja mennyt ja ainoa varma on ollut se, että mitä tahansa ikinä tapahtuikaan, niin me kaksi pysytään yhdessä. Vaikka yksinäisyys onkin ollut elämässäni ajoittain läsnä, niin tämän pienensuuren koiran ansiosta en oo koskaan ollut oikeesti yksin ja moni kurja hetki on ollut aika paljonkin vähemmän kurja. Meistä on kasvanut parhaat ystävykset, enkä parempaa ystävää voisi toivoakaan.

Kun Luka oli nuorempi, niin pystyin helposti tarinoimaan siitä pitkät pätkät, sillä tuntui niin epätodellisen kaukaiselta se päivä, jolloin meitä ei muka enää olisikaan. Nykyään en pysty kirjoittamaan edes muutamaa riviä ilman palan nousemista kurkkuun ja kyynelten kihoamista silmiin. Vaikka koira onkin terve kuin pukki ja elää parasta elämäänsä, niin vanhenemisen merkkejä on alkanut näkymään – kuonon harmaus leviää hiljalleen laajemmalle ja väsyttääkin hirveästi. Välillä Lukan kosteat silmät näyttävät kovin surullisilta, jolloin se näyttää ainakin 10 vuotta vanhemmalta ja niissä hetkissä iskee tosi kovaa se, että kaikki on katoavaista. Yritän kuitenkin olla surkuttelematta sitä liiaksi etukäteen, sillä meillä on seitsemän vuotta yhteiseloa takana ja parhaassa tapauksessa vähintään toiset samanlaiset vielä edessä, enkä halua tuhlata siitä sekuntiakaan turhaan murehtimiseen.

 

Mun on vaikeaa muotoilla sanoiksi sitä, että miksi kaikki tuntuu rullaavan nyt niin erityisen kivasti, mutta jos ajan voisi pysäyttää, niin haluaisin tehdä sen juuri nyt. Niin, että tässä ruskan värjäämässä, henkisen lämmön täyttämässä lokakuisessa hetkessä voisi viipyä vähän pidempään. Sormet ja varpaat alkavat pikkuhiljaa kylmettymään, mutta sisällä on lämmin.

(Se kaikkein överikreisiupein ruskahetki meni kyllä jo viikko sitten. Nyt maassa on niin hirveästi lehtiä, että astun vähän väliä niiden alle piiloutuvaan koirankakkaan. Sentään täällä sen tietää olevan nelijalkaiselta peräisin, toisin kuin Kalliossa.)

132