Kello on vähän yli puolen päivän ja istun suojapaperin peittämän ruokapöytämme ääressä. Maalaustarvikkeeni valtasivat pöydän jo useita viikkoja sitten ja koska ketään ei oo hetkeen tulossa kyläilemään, niin en oo vaivautunut keräämään niitä poiskaan – riittää, että läppärille saa tarvittaessa raivattua pikkuruisen tilan sivellinten, lehtiöiden ja maalituubien seasta. Normaalisti kaiuttimistamme raikaisi koko kodin täyttävä, fiilikseen sopiva taustamusiikki, mutta nyt täällä on hipihiljaista. Meneillään on yksi viikon harvoista hetkistä, jonka saan viettää ypöyksin kotona ja haluan nauttia jokaisesta sekunnista täysin rinnoin. Ei yhden yhtä pelinäppäimistön napautusta, työtuolin natinaa, kitaran sointua, tiskien kolinaa tai edes televisiosta tulevaa äännähdystä. Kuvittelin joskus menneisyydessä, ettei hiljaisuus voisi tuntua enää yhtään autuaammalta, mutta kuinka väärässä olinkaan.
(Ironista kyllä: juuri tässä kohtaa naapurin palohälytin pärähti soimaan, enkä voinut kuin naurahtaa ääneen. Se loppui onneksi yhtä nopeasti kuin alkoikin.)
Kaikista ennen niin arkipäiväisistä asioista oon kaivannut yksinoloa eniten. Se on ollut arkeni kantava voima niin pitkään kuin kykenen muistamaan ja nyt oon ensimmäistä kertaa vuosikausiin tilanteessa, jossa en saa sitä käytännössä lainkaan. Suurimman osan ajasta uuteen tilanteeseen sopeutuminen on sujunut ihan hyvin, mutta vastapainoksi on ollut myös niitä päiviä, jolloin pitkään patoutuneet ärtymyksen ja turhautumisen tunteet eivät enää mahdu sisälleni ja purkautuvat hallitsemattomammin kuin toivoisin. Saan toki omaa aikaa lähtemällä ulos kävelemään ja sunnuntaina käppäilinkin ahdistuksissani reilun 15 kilometrin verran (siinä vaiheessa Lukakin luultavasti ajatteli, että voisitko ystävällisesti jättää mut seuraavalla kerralla kotiin). Se ei kuitenkaan oo sama asia kuin yksinolo oman kodin hiljaisuudessa ja rauhassa. Siksi nautin ihan erityisen paljon näistä parista viikottaisesta hetkestä, jotka saan viettää yksin kotona kumppanin ollessa ulkoilemassa. Ehkä pitäisi jakaa päivittäisiä ulkoiluhetkiämme jotenkin niin, että molemmat saisivat joka päivä ainakin lyhyen hetken yksin kotona sen sijaan, että toinen hakee oman ajan lenkkipolulta siinä missä toinen saa viettää sen toistuvasti kotona.
Tästä huolimatta kaikki on kuitenkin suurimman osan ajasta tosi hyvin. Ollaan terveitä, ainakin jotenkuten järjissämme ja tosi onnekkaita, että ollaan (ajoittaisesta hampaiden kiristelystä huolimatta) kotona yhdessä. Työtilanne on suoraan sanottuna ollut parempikin, mutta hyvinä päivinä tilanteen tuomasta vapaudesta pystyy ajoittain saamaan jotain positiivista irti. Unirytmimme on muotoutunut viikkojen saatossa sellaiseksi, että ollaan usein kymmeneltä nukkumassa ja sisäinen kello on herättänyt uuteen päivään jo kello kuuden jälkeen. Päivä päivältä lämpenevät kevätsäät tuovat nykyhetkeen suunnattoman paljon iloa ja samalla helpottavaa toivoa siitä, että vaikka maailmantilanne olisi mikä, niin kesä kyllä saapuu.
Jollain oudolla tavalla tähän yksinkertaistuneeseen, neljän seinän sisälle keskittyneeseen elämään on jo niin tottunut, että tuntuu välillä vaikealta muistaa, ettei oikeasti maata kotona ihan vaan laiskuutemme tähden, vaan että tämän kaiken taustalla on koko maailmaa koskettava syy. Samaan aikaan tuntuu kummalliselta ajatella aikaa – sekä mennyttä että jossain vaiheessa tulevaa – jossa ystävän voi kutsua kylään, ravintoloissa ja elokuvissa käynti on normaalia, allergiasta kutiavia silmiä voi huoletta hieroa ulkonakin, eikä liian läheltä kävelevä ihminen nosta verenpainetta taivaisiin. Tuntuu vieraalta miettiä ystävien näkemistä saati halaamista, harrastusryhmien kokoontumista tai tilannetta, jossa isovanhempien tai perheen luokse voi vaan mennä kylään. Vaikka kuinka odotankin päivää, jolloin elämämme saavat vihdoin luvan alkaa hivuttautumaan aiemman kaltaisiin uomiinsa, niin en voi muuta kuin miettiä, että sekin tulee luultavasti vaatimaan tämän jälkeen totuttelua.
Nyt kello on kaksi ja kotona on edelleen hiljaista. Vaikka kirjoittaminen tuntuisi tänään vievän pitkästä aikaa mukanaan, niin en naputtele tältä erää enempää, vaan aion sulkea koneen sekä puhelimen, istahtaa sohvalle ja nauttia vielä viimeisistä minuuteista yksinäni ennen kuin koti täyttyy taas äänistä ja elämästä. Kun saan edes silloin tällöin tällaisen oman hiljaisen hetken, niin osaan (ja jaksan) taas arvostaa sitä paljon enemmän.
Toivottavasti teilläkin on tänään edes yksi asia, josta löytää iloa päiväänne. 
Ihana postaus?
Kiva, että tykkäsit <3
Me ollaan tehty niin, että molemmat käy (ainakin lähes) joka päivä koiran kanssa pitkällä kävelyllä ja toinen saa olla sillä aikaa rauhassa kotona. Tällöin molemmat saa päivittäin ainakin tunnin omaa aika kotona ja toisen tunnin lenkkipolulla. Ainakin meillä tää on toiminut tosi hyvin. 🙂
Toi kuulostaa kyllä tosi fiksulta! Mä oon meidän perheestä se, joka nauttii ulkoilusta ja pitkistä kävelyistä vähän toista enemmän, joten mä oon myös vähän useemmin se, joka lähtee kävelylle. Mutta täytyy ehdottomasti ottaa joku tollainen ratkaisu käyttöön, sillä sekä ulkoilma että oma aika kotona on molemmille etenkin tällä hetkellä ihan yhtä tarpeellisia 🙂
Moikka, ihana postaus taas kerran! Koiran kanssa ulkoilusta ja yksinolon tarpeesta tuli mieleen, että olisi mielenkiintoista tietää miten koiran ulkoiluttaminen on vaikuttanut mielenterveyteesi? Onko näiden kahden välillä merkittävää ”suhdetta”? Oot puhunut masennuksesta ja itsekin sitä sairastaneena sekä koirasta haaveilevana mietin usein tätä näkökulmaa. Tämä olisi myös kiva postausidea mikäli sulla on tästä ajatuksia 🙂
Keskivaikeaa masennusta sairastavana otin koiran ja en kadu hetkeäkään. Oon kovin vastuuntuntoinen ihminen, joten ei ollut huolta että koira jäisi hoitamatta. Toki oli tukiverkosto olemassa jos näin ikävästi olisi jostain syystä käynyt. Mutta ehdottomasti kannataa miettiä koiran hankintaa, jos todella myös sisäistää, miten paljon se sitoo ja on myös sen verran voimavaroja itsellä käsitellä mahdollisia eteen tulevia tilanteita – eläinlääkärikäynnit ja muut ikävät vastoinkäymiset ja huolenaiheet. Koira tuo rytmin päivään ja pakottaa lähtemään ulos vähintään kolme kertaa päivässä. Koen, että välillä en vienyt koiraa ulos vaan koira vei minua ulos. Mahdottoman tärkeä hän on ollut, ei riitä edes sanat kuvaamaan sitä ja myös herkistyn kun mietin koirani merkitystä masennukseni näkökulmasta. Suosittelen kyllä ja ainakin itsellä siis hyvin positiivinen kokemus. On joutunut asettamaan toisen tarpeet oman pahan olon edelle ja tämä on pitänyt vaikeina aikoina toimintakykyä yllä. Suosittelen harkitsemaan realistisesti koiran hankintaa ja ostamaan kasvattajalta suoraan. Koirasta saa pitkäaikaisen perheenjäsenen, joka on korvaamaton <3
Herkistyin vähän itsekin tästä sun viestistä. Kiitos kun jaoit sun kokemuksen. Kaikkea hyvää sulle! <3
Mäkin ihan herkistyin tästä Elpurin kommentista! Kuulosti niin samoilta ajatuksilta kuin omanikin, että pystyin samaistumaan niihin tosi vahvasti. <3
Koiranomistajuus on ollut mullekin tosi tärkeä juttu myös oman mielenterveyden kannalta. Se tuo säännöllisen rytmin ja lisääntyneen ulkoilun lisäksi myös niin käsittämättömän paljon iloa elämään, että sen merkitystä itselle on vaikeaa edes sanoin kuvailla. Toki lemmikin hankkimisen mukana tulee myös roppakaupalla vastuuta (ja tukiverkko on varmuuden vuoksi hyvä olla olemassa), mutta en oo itse kokenut sitä mitenkään taakkana vaan melkein jopa päinvastoin - koiran ehdoilla menemisestä tuli niin nopeasti normi, etten oikein osaisi enää mitään muuta kuvitellakaan. Koiran tuoma pyyteetön ystävyys ja rakkaus ylipäätäänkin on asia, jota on miltei mahdotonta muualta saada. <3
Jännä muuten ajatella sitä aikaa kun taas pääsee halaamaan kaikkia ja näkemään porukalla. Että miten kummalliselta se tulee tuntumaan tämän ajan jälkeen.
Niimpä! Ja etenkin, jos (ja kun) tää kestää kauankin. Vähän itseni tuntien veikkaan, että siinä vaiheessa musta tuntuu pitkän eristäytymisen jälkeen siltä, etten välttämättä enää edes haluaisi poistua tutusta ja turvallisesta kotikolostani mihinkään 😀
Ei liity niinkään tähän postaukseen, mutta olen jo pidemmän aikaa ihaillut sinun ja Lukan suhdetta. Olette vaan niin ihana parivaljakko <3 Muistelisin, että olisit joskus maininnut, että Luka oli aikoinaan varsin omapäinen pentu? Täälläkin on yksi reilu 1,5v uros spitz, jolla omaa tahtoa riittää vaikka muille jakaa. Olisiko sinulla antaa vinkkejä koiran kouluttamiseen? Meidän pikku ukko joutui vastikään hampaiden poistoon ja pitäisi siirtyä sähköhammasharjaan, mutta tavallinenkin hammasharjaus on jo tahtojen taisto. Miten sait Lukan tottumaan sähköiseen hammasharjaan? Kiitos jo etukäteen <3
Mä en oo kyllä mikään paras lähde koirankoulutusvinkkeihin ylipäätään, mutta hampaidenharjauksessa ollaan onnistuttu! 🙂 Se oli tosiaan aluksi varsinainen tahtojen taisto, mutta meillä sähköhammasharjalla harjaaminen on itseasiassa sujunut huomattavasti kivuttomammin kuin tavallisella harjalla – luultavasti siksi, että on koirallekin helpompaa, kun harjaa ei tarvitse veivata ahtaassa suussa edestakaisin vaan sitä voi vaan pitää paikallaan harjan tehdessä itse tehtävänsä.
Aloitettiin harjoittelu totuttelemalla surisevaan harjaan lyhyiden hetkien ajan samalla ahkerasti palkiten ja kun koira alkoi tottumaan, niin pidennettiin heti aikoja. Me otettiin alusta lähtien vähän sellainen tough love-linja, eli että operaatiosta tuskin tulee koskaan koiran lemppari, mutta sitä tullaan tekemään ja siihen on myös totuttava. Meillä kaikkein tärkeintä on ollut säännöllinen (jokapäiväinen, ei poikkeuksia) toisto sekä vuolas palkitseminen pesun jälkeen. Luka ei varsinaisesti rakasta hampaidenpesua vieläkään, mutta nyt ollaan jo siinä pisteessä, että se menee joka ilta omatoimisesti kylppäriin odottamaan hampaidenpesuvuoroaan <3
Ja säntillinen huolehtiminen on myös tuottanut tulosta, sillä entinen ongelmasuu voi nykyään paremmin kuin olisi koskaan voinut kuvitellakaan, eikä hampaita oo tarvinnut poistaa enää pitkään aikaan. Viimeksi tänään terveystarkastuksessa käydessämme saatiin kommenttia, että hampaat näyttävät tosi hyvältä ja se on täysin säännöllisen sähköhammasharjan käytön ansiota.
Tsemppiä murkkuikäisen pikku-ukon kanssa! <3
Introverttinä ihmisenä tämä tilanne ei ahdista lainkaan. Rakastan kotiani ja kotonaoloa eikä kukaan ole häiritsemässä, kun asustaa kahdestaan kissan kanssa <3