Syvennyin muutama päivä sitten erään podcastin innoittamana pohtimaan sitä, ettei kukaan elämämme merkityksellisistä ihmisistä näe meitä täysin samalla tavalla. Vaikka oltaisiin kaikille täysin omia itsejämme, niin samaan aikaan ollaan kaikille silti täysin erilaisia.
On ehkä se ystävä, joka muistaa sanatarkasti kaukana lapsuudessa yhdessä kokemianne juttuja. Se ystävä, jonka kanssa tutustuitte maapallon toisella laidalla paljain varpain seikkaillen. Se ystävä, joka tuntee sut parhaiten tietynlaisessa työroolissa. Se ystävä, jonka kanssa oli parempi jatkaa eri teille. Se ystävä, joka tietää niistä kaikkein syvällisimmistäkin ajatuksistasi poikkeuksellisen paljon. Se ystävä, joka on aina valmis tekemään ihan mitä tahansa. Se ystävä, joka ei näe sua enää samassa valossa kuin joskus aiemmin. Se ystävä, joka tietää ajatuksesi ilman, että sanaakaan tarvitsee vaihtaa. Se ystävä, joka näkee sut maailman parhaana ja täydellisimpänä olentona joka ikinen päivä. Se ystävä, jolle oot aiheuttanut pettymyksen. Se ystävä, jonka kanssa ette nää pitkiin aikoihin, mutta yhteen palatessanne kaikki on aina kuin ennenkin. Se ystävä, jonka kanssa tuntuu kuin olisitte tunteneet aina, vaikka takana ei oo vielä vuottakaan. Se ystävä, jonka seurassa haluaisit olla enemmän, mutta jonka kanssa tunne ei ole molemminpuolinen. Se ystävä, joka on tuntenut sut elämäsi ensimmäisistä hetkistä tänhetkiseen pisteeseen saakka. Se ystävä, joka soittaa sulle joka ikinen kerta ilman mitään kummempaa syytä, vaikka tietää varsin hyvin, että vihaat puhelimessa lörpöttelyä. Se ystävä, joka viettää sun kanssa enemmän aikaa kuin kukaan muu. Se ystävä, jonka kanssa kaikki on aina vähän vaikeaa. Se ystävä, jonka kanssa kaikki on aina tosi helppoa.
Ja kukaan heistä ei tunne sua täysin samalla tavalla kuin toinen.
Sanotaan, että uusien ystävyyksien luomien näin aikuisiällä on hankalampaa kuin nuorempana. Ja sitä se toki on, mutta ei mahdotonta kuitenkaan. Ajattelin pitkään, että tässä vaiheessa elämää kaikilla on jo tiiviit ystäväporukat valmiina, eikä mihinkään mahtuisi enää mukaan. Jossain tapauksissa näin varmasti onkin, mutta samaan aikaan on myös paljon ihmisiä, joiden elämään uudet ystävyyssuhteet ovat enemmän kuin tervetulleita.
Koin jossain vaiheessa, että uusien ystävyyssuhteiden luominen oli mulle erityisen vaikeaa, sillä monella uudella tuttavuudella oli musta tietynlaiset, sosiaalisen median perusteella muodostetut, ennakko-odotukset. Asetelma on lähtökohtaisesti hankala, sillä on musertavaa huomata, että syvemmin tutustuessaan ihmisen ennakko-odotukset eivät välttämättä täytykään, jolloin hän saattaa pettyä mun ollessa heidän kuvitelmistaan poikkeavanlainen, laittaa sen myötä ns. jarrut pohjaan ja sen seurauksena sitä saattaa alkaa kyseenalaistamaan omaa itseään tosi vahvasti. Näin on käynyt niin kaverillisissa kuin romanttisissakin ihmissuhteissa ja se sai mut nostamaan suojamuurejani entistäkin korkeammaksi.
Saan olla tosi kiitollinen siitä, että pidempiaikaisten ystävieni lisäksi oon tän vuoden aikana onnistunut löytämään elämääni muutamia uusia ihmisiä, joiden seurassa viihdyn erityisen hyvin. Ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse miettiä miten päin sitä pitäisi oikein olla tai mitä seuraavaksi sanoa, vaan tyyppejä, joiden kanssa on vaan jotenkin tosi hyvä olla ja jotka oikein säteilevät suhun tietynlaista hyvää energiaa. Tunnen vieläkin ajoittaista yksinäisyyttä, mutta nykyään sen tunteminen on huomattavasti harvinaisempaa ja johtuu useimmiten esimerkiksi siitä, että oon itse jättäytynyt syystä tai toisesta hieman taka-alalle.
Yksi suurimpia askeleita tähän on ollut se, että tänä vuonna paremmin voituani oon uskaltanut lähteä rohkeammin tilanteisiin, joissa tapaan uusia ihmisiä. Kaikkein synkimpinä aikoinani ahdistuin pelkästään ajatellessani, että mun olisi pitänyt heittäytyä niin sanotusti vieraille vesille. Kenties sen vuoksi, ettei ylimääräisiä voimavaroja sosialisoimiselle ollut liiaksi?
Tänä vuonna oon liittynyt ystäväni seuraan juhliin, joista en oo tuntenut ennestään ketään muuta. Lähtenyt mökkiviikonlopun viettoon porukalla, josta 95% oli mulle tuntemattomia tyyppejä. Istahtanut lounaalle ennestään vieraan ihmisen kanssa. Viettänyt aikaa porukoissa, joista tuttujani on ollut vähemmistö. Ja kaikilla edellämainituilla kerroilla yhteistä on ollut se, että tietynlainen vaikea olo on ollut tipotiessään ja mulla on ollut ihan erityisen hauskaa.
Toimivat ystävyyssuhteet ovat antaneet reilusti perspektiiviä myös sellaisiin suhteisiin, joiden toimivuus on tasapainoisen vastavuoroisuuden sijaan vaan toisen ihmisen harteilla. Moni meistä on varmaan ollut elämässään tilanteessa, jossa toisesta ihmisestä tykkää kovasti ja jossa jutun haluaisi toimivan, mutta yritys toisensa jälkeen lopputuloksena on lähinnä kurja mieli ja epävarmuus itsestään. Oon vihdoin alkanut ymmärtämään, ettei kaikkia ystävyyssuhteita oo vaan tarkoitettu jatkumaan tai jossain tapauksessa edes alkamaan. Ja kun sellaisilta raaskii vapauttaa aikaa ja energiaa, niin on tilaa suhteille, joissa kaikki toimii ilman ylimääräistä murehtimista, päänvaivaa ja harmia. Eli kuten niiden pitäisikin.
Oon viettänyt viimeisen viikon aikana poikkeuksellisen monta tuntia erilaisten ystävieni seurassa ja ollut jokaisen tapaamisen jälkeen ihan erityisen kiitollinen siitä, että sellaisia elämästäni löytyy. Ystävyyssuhde kun ei oo todellakaan mikään itsestäänselvyys, vaan yhteinen valinta. (Paitsi ystävistäni parhaalla, eli Lukalla. Hänen kohdallaan ei voi varsinaisesti puhua valinnasta 😀 )
Siispä teille, jotka tunnistatte itsenne: kiitos.
120
Itsellä oli tosi tiivis ystäväporukka vielä 12 vuotta sitten. Yläaste kun loppu, monien kanssa tiet erkani ja tutustuin uusiin ihmisiin sitten toisessa koulussa. Sen jälkeen palasin vanhan kaveriporukan kanssa iltamiin ja paristi heidän kanssaan istuttiin iltaa – kunnes huomasin etten tuntenut enää kuuluvani siihen joukkoon. Olin silloin jo löytänyt mieheni ja hänen kanssaan olin suht paljon. Vuosia myöhemmin olin joutunut katkaisemaan monen kaverin kanssa välit, sillä ei tultu juttuun enää mitenkään. Toki se harmitti suuresti, mutta huomasin että voin paljon paremmin, kun lähelläni on tietyt ihmiset. Kaveriporukka on pienentynyt huomattavasti, mutta koen silti olevani semi onnellinen näin.
Joskus pitää päästää vanhasta hyvästä irti, jotta voi kokea jotain parempaa.
Kuulostaa mun korvaan aika yleiseltä tarinalta! Kaikkia ystävyyssuhteita ei oo välttämättä tarkoitettu jatkumaan läpi elämän. On niitä, jotka sopivat tiettyyn hetkeen ja elämänvaiheeseen suorastaan saumattomasti, mutta myöhemmin on annettava tilaa jollekin muulle. Tää korostuu musta etenkin siinä vaiheessa, kun kasvetaan teineistä aikuisiksi.
Mulle on ollut tietynlainen ”game changer” ymmärtää toi, etteivät kaikki ystävyyssuhteet ole ns. vaivan arvoisia. Vaikka toinen olisi sun mielestä aivan ihana tyyppi, niin mikäli suhde aiheuttaa sulle enemmän harmaita hiuksia kuin iloa, on hyvä punnita, että kannattaako sellaiseen tuhlata huomattavaa energiamäärää. Tokikaan ihmissuhdeasiat eivät ole koskaan pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta oon sitä mieltä, että oikeanlaisen ystävyyden kyllä tunnistaa – joko ennemmin tai myöhemmin.
Mä oon alkanut ronskisti panostamaan sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joissa viihdyn sataprosenttisesti ja joista saan jotain positiivista – olipa se sitten hyvä fiilis tai vaikkapa tunne siitä, että arvostus on molemminpuolista ja osapuolet antavat suhteeseen tasavertaisesti. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi asioihin, joita on pakotettava 🙂
Tuo game changer on kyllä just se, mitä itsekin totesin. Vaikka tosi moni lapsuudenystävä oli luonteeltaan todella ihana ja tuntu että aina sitä tukea sai. Niin silti myöhemmin huomasi että ajatusmaailmat ei kohtaa ollenkaan enää, eikä sitä tukea saanutkaan. Huomaan välillä somessa, että siellä he samalla porukalla viettävät iltaa (en ole kenenkään kaveri missään, mutta joskus tulee esim IG:ssä vastaan jostain syysä) ja mietin vain, miten paljon asiat on muuttuneet.
Surkuttelin tästä asiasta miehelleni pariin otteeseen, kunnes hän kysyi että koenko olevani onneton tai surullinen tämän takia ja vastasin hieman hämilläni, että en itseasiassa – jolloin tajusin että kaipasin niitä teiniaikoja kun kaikki oli aina samaa mieltä kaikesta jne 😀
Itse myös päätin panostaa niihin ystävyys-suhteisiin mitkä koen tärkeiksi, mutta näin aikusena (27v) on todella hankala löytää pysyviä kavereita, ylipäätään mistään!
Netistä löysin ihan vahingossa yhden kaverin viitisen vuotta sitten ja hänet koen hyväksi kaveriksi. Muuten on kyllä vaikea tutustua, sillä kuoreni on suht kova ja vaikea luottaa kehenkään koko peruskouluaikaisen kiusaamis jakson takia. Mutta kaikki ajallaan 🙂
Olen tottunut tosi paljon olemaan yksin, kun mies välillä asuu töissä, joten sinällään pieni kaveripiiri ei enää haittaa. Nuorempana olisi kyllä haitannut ja paljon. Se on se sosiaalinen paine jonka kohtaa väkisinkin.
Oli kiva kuulla sun mietteitä, en odottanut ollenkaan että vastaat, joten kiitos siitä! ?
Ihana postaus, tä sai mut heti kirjottamaan yhelle vanhalle kaverille josko nähtäis ja mentäis kahville! 🙂 Oot Annika niin ihana
No onpa ihana kuulla <3 Toivottavasti saatte kivat treffit aikaiseksi!
Tosi hyvä postaus! Ja kuvissa vilahti ihana neule, mistä se mahtaa olla?:)
Neulemekko on alkusyksystä Bikbokista hankittu!
Hei, ihana postaus! Ois kiva tietää mistä podcastista sait inspiraation tähän? <3
Kertoisin, jos muistaisin 😀 Ei oo nimittäin mitään hajua siitä. Oiskohan ehkä voinut olla Poks?
Todella kivasti kirjoitettu postaus! Liikutuin ihan, kun luin kuinka kauniisti olit kuvaillut erilaisia ystävyyssuhteita. Olit myös todella hyvin kuvannut tunteita, joita
Itselläni tuli tiukka paikka ystävyyssuhteissa, kun sain lapsen vähän yllättäen. Kaverit suhtautui asiaan tosi positiivisesti, mutta kuitenkin sitten ajan kanssa monet sosiaalista elämää ylläpitävät kaverisuhteet hiipui. Ehkä elämäntilanteet olivat vain sitten niin erilaisia ettei sellainen arkikaveruus kestänyt. Tämä surettaa mua vieläkin ja laski melkoisesti itsetuntoa ja toi epävarmuutta tutustua uusiin ihmisiin muutenkin uudessa tilanteessa. Lisäksi masensi ajatus, että entiset kaverit ja tutut haluavat vaan elää ns. vapaata elämää, johon kuuluvat pitkät illat viinilasien ääressä ja huolettomat viikonloput, ja että he odottavat omilta kavereiltaan rajatonta mahdollisuutta tuollaiseen, jota taas minun kanssani pitäisi ehkä järjestellä enemmän :/ Kummasti siinä tilanteessa hiipi elämään yksinäisyys ja juuri tuo ”vaikea olo”, jota niin hyvin kuvailit.
Mutta toisaalta vanhemmuus on varmaan muuttanut mua jollain sellaisella tavalla, jota en itse huomaa tai ainakaan osaa sanallistaa, että se on väistämättä vaikuttanut myös ihmissuhteisiin elämässäni. Sitten lapsen myötä vuosien aikana aloin tutustua uusiin ihmisiin ja huomasin osan kanssa viihtyväni oikein hyvin, osaa voisi sanoa ainakin kavereiksi, jos ei jopa joskus ystäviksikin. Varsinainen ystävystyminen on vaan aikuisena jotenkin jännittävämpää 😀