Kävin tänään terapiassa. Edellisen kerran kävin siellä kuukausi sitten, seuraavan kerran käyn siellä aika tarkalleen kuukauden kuluttua. Ja se kerta on viimeinen kuntoutuspsykoterapiajaksooni kuuluva, sillä sen jälkeen kolmen vuoden pituinen tuettu jakso päättyy lopullisesti. Eletään jänniä aikoja.
Terapiajakson päättyminen tuntuu yhden merkittävän ajanjakson lopulta ja sitä se oikeastaan onkin. Näiden vuosien aikana on tapahtunut paljon ja hyvä niin. Kun miltei kolme ja puoli vuotta sitten hakeuduin pitkän empimisen jälkeen lopulta terapian pariin, olin yksi iso ihmisraunio. Elämäntilanteeni oli monilta osin epävakaa, yöunet oli enemmänkin poikkeus kuin sääntö ja olin melkein kuin varjo aikaisemmasta elämäniloisesta itsestäni. Kärsin uuvuttavista paniikki- ja ahdistuskohtauksista ja rankimman niistä sain eräänä festariyönä lähes päivälleen kolme vuotta sitten. Onnekseni se jäi tältä erää myös viimeiseksi.
Kriittisimpinä aikoina oon käynyt terapeutilla jopa kaksi kertaa viikossa, viimeisen vuoden aikana käyntiväli on ollut useimmiten viikon verran. Viime kuukausien aikana käyntiväliä on harvennettu muutamaan kertaan kuukaudessa ja kuten mainittua, näiden viimeisimpien kertojen välillä on ollut jo kuukauden päivät. Terapeuttini kysyi tänään, josko jätettäisiin seuraava kerta jo sopimatta, mutta halusin vielä yhden tapaamisen, johon voin varautua jollain tapaa henkisesti. Voi olla, että varsinaisen jakson päättymisen jälkeen tuun jatkamaan terapiassa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Voi myös olla, että palaan sinne seuraavan kerran vasta pidemmän ajan päästä, mikäli joku tietty elämäntilanne niin vaatii. Aika näyttää sen sitten myöhemmin.
Tällä hetkellä olo on varma ja siitä kertoo jo sekin, että ollaan yhdessä pohdittuamme nähty parhaaksi pidentää näiden viimeisimpien käyntikertojen välejä näinkin pitkiksi. Ei oo yksinkertaisesti ollut enää tarvetta viikottaiselle terapiasessiolle. Tää seesteisen rauhallinen tunne on tosi jännä, sillä niin kovin pitkään kuvittelin, etten ikinä tulisi olemaan valmis tähän. Ja nyt yhtäkkiä olenkin, eikä säännöllisten tapaamisten loppuminen hirvitä enää eniten maailmassa. Muutos ei tapahtunut todellakaan itsestään, vaan sen takana on ollut järisyttävän suuri määrä aktiivista työskentelyä, lukuisia epämukavuusalueita ja itseni kehittämistä, mutta on palkitsevaa huomata, että se kaikki on kantanut hedelmää. Saan olla ylpeä itsestäni.
Näillä fiiliksillä on hyvä jatkaa.
Voi Annika! Kiitos tästä postauksesta. Itselleni ajankohtainen, kun oma terapiani päättyi tänään. Itkuhan siinä tuli.
Mullakin meinasi tulla jo tänään, mut ensi kerralla jää tuskin vaan meinaamiseen. Vaikka terapeutin ja potilaan välillä onkin vaan hoitosuhde, niin harva ihminen tuntee nykyistä minääni yhtä hyvin kuin hän 🙂
Moi Annika! Ihana kuulla, että terapiasta ollut apua. <3 Itselläni on juuri sopivan terapeutin etsintä käynnissä. Kävitkö useallakin terapeutilla ennen kuin löysit omasi ja suositeltiinko sinulle tiettyä terapiasuuntausta ja mihin päädyit? Itse käynyt jo parinkin luona tutustumiskäynnillä ja henkilöt eivät ole tuntunut omilta, että uskaltaisin asioistani avautua. 🙁 Ihanaa kesää sulle ja tsemppiä jatkoon!
Heippa! Mä löysin omani onneksiheti ensimmäisellä yrittämällä ystävän suositusten ansiosta ja kävi tuuri, ettei tarvinnut etsiä sen pidempään. Oma terapiasuuntaukseni on ollut kognitiivinen psykoterapia ja oon pitänyt sitä mulle sopivana. Tsemppiä sopivan terapeutin löytämiseen, toivottavasti sen kanssa tärppää pian <3
Olen ylpeä sinusta. <3
<3
Hei! Ihana, että sie tunnet ylpeyttä 🙂 Sillä on tuo hatunnoston paikka! Moni ihminen karttaa sisäistä maailmaansa viimeiseen asti, vaikka sen satuttavat oireet ilmestyykin pitkin elämää. On aihetta tuntea ylpeyttä, sillä matka itseensä on elämässä ehkä tärkein matka <3 Uskon, että vaikka siun terapiaistunnot loppuisivat, on sulle kertynyt niin paljon itsetuntemusta ja työkaluja, miten pääset aina syvälle itsesi kanssa loppuelämän <3 Ehkä siitä se seesteinen olo 🙂 Hymyillyttää, kun joku uskaltaa ja tekee tuon. En tunne sua, mutta ylpeyttä siusta minäkin tunnen 🙂
Oon sun kanssa kyllä täysin samaa mieltä 🙂 Kiitos kauniista sanoista! <3
Hei Annika!
Halusin jättää kommentin, koska blogisi on ainoa jota enää luen. Vaikka blogimaailma on siirtynyt vahvasti vlogimaailmaan, ei ole aika ajanut sinun blogistasi ohi, mielestäni suurin syy on siinä että jaat rehellisesti tuntemuksiasi meille lukijoille ja siksi juuri sinun blogissasi on samaistumispintaa. Teet hienoa työtä ja arvostan suuresti, kuinka avoimesti olet puhunut mm. mielenterveyteen liittyvistä asioista. Mielenterveyden ongelmiin liittyy paljon tabuja vielä tänäkin päivänä ja niistä ei voi koskaan puhua liikaa! Ihana kuulla, että terapia on auttanut suuresti ja sinulla on seesteinen ja rauhallinen olo itsesi kanssa. <3 Oikein ihanaa ja lämmintä kesää, jatka samaan malliin! 🙂
Kiitos, kiitos ja vielä kerran: kiitos. <3 Ihanaa kesää toivotan myös sulle, Marianna! 🙂
Olet rohkea! ??
Harvemmin blogiasi luen, tuo oli ensimmäinen mielikuva joka sinusta tuli kun pitkästä aikaa luin postauksesi. Toivon sinulle hyvää mieltä ja jaksamista!