Upea, upeampi, syksy

 

 

 

 

 

 

Poikaystävän tekemä carbonara on mun lohturuokaa ja siispä sitä syötiin keskiviikkona. Jos se ei olisi ihan niin överiä, niin voisin mahdollisesti elää pysyvän suolapöhötyksen kanssa ja syödä sitä joka ikinen päivä. Erityisen herkullista se on nyt, kun se on valmistettu poikaystävän niin ikään tekemään luomupekoniin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Käytiin pari päivää sitten ottamassa näitä edellisessäkin postauksessa näkyneitä syksyisiä kuvia Luka-herrasta. En kuitenkaan kertonut, miltä kyseinen kuvaustilanne todella näytti…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ei keretty nimittäin ottamaan montaakaan kuvaa, ennen kuin meidän selän taakse oli ilmestynyt kokonainen parvi aasialaisturisteja kamerat ojossa, jotka löysi ilmeisesti jotain Sibelius-monumenttia kiinnostavampaa kuvattavaa. Luka on vähän arka arvaamattomia vieraita kohtaan, eikä näinollen varsinaisesti arvostanut tätä kahden metrin päähän rynnännyttä paparazzirykelmää, joten jouduttiin etsimään uusi kuvausspotti, mutta ainakin saatiin tästä tilanteesta koko viikon makeimmat naurut.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hetkeä ennen kävi myös toinen kummallinen juttu, kun oltiin erään puiston laidalla ottamassa toisia kuvia ja meidän viereen käveli nainen pienen koiransa kanssa. Annoin Lukan moikata vanhaa rouvaa pikaisesti olettaen, että päästäisiin pian jatkamaan hommia, mutta ehei – puhelimeen pälättävä nainen ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen koiransa kanssa minnekään, vaan jämähti niille sijoilleen seisomaan. 😀 Koira pyöri melkein 10 minuuttia mun jaloissa, kunnes puhelu lopulta päättyi ja parivaljakko lähti vihdoin jatkamaan matkaansa. Toi kyseinen kuvauspäivä oli kyllä hämmentäviä kohtaamisia täynnä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Torstaina päädyttiin syömään lounasta terassille! Tällä viikolla oli muutamia niin lämpimiä päiviä, että pihalla tarkeni paremmin kuin hyvin – tossa auringossa syödessä takki piti jopa ottaa pois, kun hikipisarat alkoi äkkiä valumaan selkää pitkin. Ei hullumpaa näin lokakuuksi! En ollut käynyt Ondan lounaalla aikoihin, mutta se oli tälläkin kertaa oikein mainio. Tykkään eniten tosta leivästä sekä runsaasta salaattipöydästä, josta löytyy aina erilaisia kastikkeita ja tahnoja kruunaamaan annoksen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nää molemmat kuvat otettiin samana päivänä. Vielä aamupäivästä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta myöhemmin iltapäivällä sankka sumu valtasi koko kaupungin ja se kesti lopulta useamman päivän.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koiranelämä näyttää niiin rankalta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viikon suosikkibiisi: Pyhimyksen nerokas versio Sireeneistä. Iski todella kovaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tää syksy on ollut yksi kauneimmista aikoihin. Malttamattomimmat puut alkaa jo kaljuuntumaan, mutta suurin osa luonnosta pistää vielä hetken verran parastaan. Tää on sitä aikaa, jolloin haluaisin viettää käytännössä kaiken aikani pihalla ottamassa tosta upeasta väriloistosta kaiken mahdollisen irti.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tän aamuinen minibrunssi vaati kaksi kauppareissua, sillä ensimmäistä kertaa kaupan ovelle kipitettyäni se ei ollut ehtinyt vielä edes avata oviaan. En syö itse oikeestaan kananmunaa, mutta suorastaan rakastan tehdä uppomunia ja oonkin oppinut siinä varsin taitavaksi. Ne on aina kuin ihana pikkuruinen haaste, jossa onnistuminen vetää suupielet korviin joka ikinen kerta.

 

Heti aamiaisen jälkeen käytiin luonnollisesti “no ihan vaan puolen tunnin” päikkäreille, jotka venähti vähän liian pitkäksi, mutta onneksi nyt on sunnuntai – pari sängyssä vietettyä lisätuntia ei nimittäin tänään paljon paina. Nyt ajattelin vaihtaa yövaatteeni hetkellisesti pois, sillä lähdetään Lukan kanssa nauttimaan tosta mahtavasta kelistä, mutta heti sen jälkeen sujahdan takaisin pyjamaani ja alan kokkaamaan lisää. Tällainen on sunnuntai mun makuun.

 

 

 

 

 

0