title image

TOTUUS VIIME VUODESTA

TOTUUS VIIME VUODESTA

 

 

Aika tarkalleen vuosi sitten huhtikuussa tein itseeni yhden tärkeän satsauksen – hakeuduin terapeutille. Enkä voisi olla onnellisempi siitä, että tajusin lopulta kaiken epäröinnin jälkeen tehdä niin.

 

Vuonna 2015 olin ollut aika pitkään satunnaisesti alakuloinen ja jotenkin tosi väsynyt kaikkeen. Tuli loppuvuosi, muutin Helsinkiin ja sen vuoksi ajatukset oli lähinnä uusiin ihmisiin tutustumisessa, uuteen kotikaupunkiin kotiutumisessa ja no, ylipäätäänkin kaiken uuden tiimellyksessä. Alitajuisesti taisin ajatella, että kyllä tää kaikki pian tästä helpottaa, kun pääsen nyt aloittamaan ns. uuden elämän uudessa kaupungissa, mutta ei se lopulta mennytkään ihan niin.

 

Meni enemmänkin niin, että päädyin ojasta allikkoon – viime vuoden kevät oli nimittäin helposti tähänastisen elämäni rankin. Olin henkisesti ihan poikki ja nyt, kun asuin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin, niin ei tarvinnut esittääkkään mitään muuta kellekkään. Jos ei huvittanut, niin laitoit vaan puhelimen kiinni ja sulkeuduit kotiin. Öisin nukkuminen ei enää onnistunut, vaan makasin yöt peiton alla pimeässä, mutta saatoin nousta sängystä seuraavana päivänä vasta myöhään iltapäivällä. Ja silloinkin korkeintaan vessaan tai juomaan, jonka jälkeen käperryin takaisin peiton alle ja pysyin siellä loppupäivän. Oli päiviä, jolloin ei ollut ihan pakko tehdä mitään, joten pidin pimennysverhojani kiinni yötä päivää, enkä noussut sängystä välttämättä koko päivänä. Podin tosi huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut huolehtia koirastani niin hyvin kuin se ansaitsisi ja siitä syystä se viettikin paljon aikaa rakkaassa hoitopaikassaan. Vaikka se tuntuikin pahalta, sillä tunsin epäonnistuneeni koiranomistajuudessa, kun en yksinkertaisesti kyennyt pitämään siitä niin hyvää huolta kuin halusin, niin mieltä kevensi himpun verran se, että tiesin sen saavan toisaalla kaiken ansaitsemansa huomion ja voivan kymmenen kertaa paremmin.

 

Helmikuussa ystäväni katsoi tätä touhua vierestä ja kysyi varovasti, että ehkä mun ois hyvä käydä juttelemassa jollekkin, jotta saan kevennettyä oloani hieman? Sain saman keskustelun yhteydessä erään psykoterapeutin yhteystiedot, johon en kuitenkaan koskaan ajatellut ottavani tosissani yhteyttä, sillä koin, että mulla ei oo jollain tapaa oikeutta siihen. Ajattelin, että en oo oikeutettu voimaan sisäisesti huonosti tai tarvitsemaan ulkopuolista apua, kun ulkoisesti kaikki oli kuitenkin pääpiirteittäin hyvin. Oon ylipäätäänkin aina ollut huono puhumaan ongelmistani kellekkään, sillä oon miettinyt, että kaikilla on kuitenkin omat ongelmansa, joten en halua lisätä läheisteni taakkaa omilla pikkumurheillani tai huolestuttaa ketään turhan takia. Älkää ikinä, ikinä, ikinä ajatelko noin.

 

Olin tottunut reissaamaan jonkin verran ja näin jälkikäteen voinkin sanoa, että tunsin vähänkuin eläväni reissusta toiseen – pysyväni niiden avulla jotenkuten järjissäni. Jo kotiinpalumatkalla laskin päiviä seuraavaan reissuun, vaikka silloin en vielä tajunnut, että tein sen sen takia, jotta pääsen mahdollisimman kauas pois kotoa ja saan ajatukseni hetkeksi johonkin ihan muualle. Aasin selkä katkesi lopulta huhtikuussa, jolloin palasin taas kotiin yhdeltä matkalta. Koin tosi voimakasta kotiinpaluumasennusta – little did I know, että se ei välttämättä ollutkaan pelkästään sitä – ja olin jo katsomassa lentolippuja seuraavaan kohteeseen, kunnes yks mun läheisistä sanoi, että nyt et lähde yhtään mihinkään. Sanoi, etten voi paeta ongelmiani loputtomiin vaan ympäriinsä reissaamalla ja se oli mulle oikeestaan ensimmäinen herätys kaikkeen.

 

Olin taas palannut sängynpohjalle, kunnes eräänä tiistaipäivänä sain useiden peräkkäisten unettomien öiden jälkeen pienimuotoisen hermoromahduksen. Itkin hysteerisesti monta tuntia putkeen, koska olin yksinkertaisesti niin poikki ja lopulta kaivoin kuukausia sitten saamani terapeutin sähköpostiosoitteen esiin. Seuraavan tunnin aikana oksensin kirjoituskenttään kaiken mahdollisen sisälläni olevan ja painoin lähetä -nappia. Ei mennyt varmaan tuntiakaan, kun sain paluumeilillä vastauksen, jossa sanottiin, että vaikka hänen kalenterinsa olikin siihen aikaan miltei täyteen buukattu, niin mun oli selvästi päästävä sinne samantien.

 

Menin ensimmäiselle terapiaistunnolleni heti seuraavana päivänä. Heti ensimmäisen kysymyksen jälkeen purskahdin itkuun, joka jatkui taukoamatta seuraavan tunnin verran. Siihen ei tarvittu mitään muuta, kuin “miten sulla menee?”. Siinä lohduttomasti itkiessäni kerroin ummet ja lammet itsestäni, kuluneista vuosista ja lähimenneisyyden tapahtumista. Tunnin istunnon jälkeen kotia kohti kävellessäni tunsin oloni jotenkin himpun verran keveämmäksi – varmaan siksi, kun olin vihdoin ja viimein päässyt puhumaan jollekkin. En ois ikinä osannut kuvitella, että se voisi tehdä niin hyvää.

 

Siitä alkoi mun terapiajakso. Kävin siellä loppukevään, kesän ja syksyn vähintään kerran viikossa, joskus parikin. Väliin mahtui myös kolmen kuukauden pakollinen psykiatrijakso, jotta sain terapeutilleni vaadittavat todistukset. Kolmen kerran ja kolmen kuukauden jälkeen lähdin viimeisen kerran psykiatrilta myös toisen todistuksen kanssa, sillä sain vähän omaksikin yllätyksekseni keskivaikean masennuksen diagnoosin ja viimeistään silloin tajusin, että ei tässä välttämättä ookkaan kaikki ihan kunnossa. Normaalissa työssä ollessa tossa tilanteessa jäätäisiin samantien sairaslomalle, mutta tässä tilanteessa se ei ihan noin vaan onnistunutkaan.

 

Viime kesä meni oikeastaan yhdessä pitkässä lennossa toukokuun lopusta syksyyn saakka. Niitä huonoja päiviä, jolloin makasin pimeässä kodissa sängyssä aamusta iltaan, alkoi olla kevääseen verrattuna harvemmin, mutta vaikka yleensä viihdynkin hyvin yksikseni kotona, niin nyt en sietänyt sitä ollenkaan. Neljän seinän sisällä oleminen ahdisti suunnattomasti ja sen vuoksi päädyinkin olemaan menossa aamusta iltaan, päivästä toiseen. Aina, kun joku oli lähdössä ulos, niin mä olin mukana menossa ja hulluimpina aikoina kävin ulkona varmaan neljästä viiteen kertaan viikossa – ihan vaan siksi, ettei tarvitsisi olla yksinään kotona. (Ihan kuin sitä ei ois mitään muutakaan vaihtoehtoista tekemistä.)

 

Viime vuoden aikana myös ihmissuhteet joutui kovalle koetukselle, kun huonoina päivinä oli lähes ylivoimaista avata edes puhelinta saati vastata sinne tulleisiin viesteihin. Miesjuttujen suhteen vuosi oli kaikenkaikkiaan tosi kivikkoinen, sillä onnistuin vetämään puoleeni niitä kaikista ajattelemattomimpia tapauksia ja jouduin kokemaan karvaita pettymyksiä yksi toisensa jälkeen, jotka tietenkin veti jo ennestään matalalla olleen mielen vielä surkeempaan jamaan. Oon kuitenkin tosi onnekas sen suhteen, että omistan maailman ihanimmat ystävät, jotka ymmärsi meneillään olevan tilanteen hyvin ja sopeutui kaikkeen niin hyvin kuin vaan voi toivoa. Siihenkin, kun aloin kesällä saamaan yhtäkkisesti paniikkikohtauksia, joista pahimman sain eräillä festareilla myöhään illalla ja josta en varmaan olis selvinnyt ilman ystäviäni. Kiitos, että olitte ja ootte edelleen. <3

 

Noihin samoihin aikoihin täällä blogin puolella alettiin ihmettelemään, että miksi ihmeessä teen tätä hommaa duunikseni, kun bloggaus ei selvästi kiinnosta enää pätkän vertaa, mutta ruudun takana kyse olikin jostain ihan muusta, vaikken sitä siihen aikaan vielä kertonutkaan. Postaustahti hidastui huomattavasti, kuvaaminen ja etenkin kuvissa oleminen tuntui lihomisen vuoksi epämukavalta ja samaan aikaan tänne sateli yksi toisensa jälkeen vihaisia kommentteja siitä, että tää ei enää ollut samanlaista kuin ennen. Aloin itsekkin ahdistumaan siitä, että pitäisi kirjoittaa työkseen omasta elämästä, vaikka pinnan alla kaikki oli tosi pahasti sekaisin ja olin aika pihalla kaikesta. Kesällä tein ison päätöksen bloggaamisen suhteen, kun irtisanouduin silloisesta blogiportaalistani monien yhteisten vuosien jälkeen ja päätin jatkaa omillani – vaan ja ainoastaan omien sääntöjeni ja jaksamiseni mukaan.

 

Pian tuli syksy, jolloin käytiin ystävien kanssa edelleen ulkona, mutta samalla alettiin tehdä myös muitakin juttuja. Ne kaikkein huonoimmat päivät olivat jääneet lähes kokonaan taakse ja kävin edelleen viikottain terapiassa. Edessä häämötti marraskuun alku, jolloin oli tarkoitus pakata kamat rinkkaan ja lähteä pitkälle lomalle Aasiaan. Se jännitti kovasti, sillä vaikka tiesin sen tulevan kovaan tarpeeseen, niin ensimmäistä kertaa elämässäni en ollut ihan varma siitä, että miten tuun pärjäämään. Sovittiin kuitenkin terapeuttini kanssa, että voidaan tarvittaessa meilailla sekä Skypetellä ja jos vaan ikinä tulis tarve, niin voisin soittaa ihan milloin vaan. Ja sit mä lähdin.

 

Elin viikonpäivää tiedostamatta, meikittömänä bikineissä hengaillen ja huolettomana ympäriinsä seilaillen ilman mitään tietoa siitä, millon mä palaan takaisin kotiin. Tutustuin päivittäin uusiin ihmisiin, joiden kanssa saatoin lähteä lounaalle tai pidemmälle seikkailulle heti ensikohtaamisen jälkeen. Parin viikon jälkeen kirjoitin terapeutilleni lupaamani meilin, jossa kerroin senhetkisistä fiiliksistäni uudessa paikassa ja että mulla on kaikki hyvin. Tuntui sanoinkuvaamattoman vapauttavalta olla ensimmäistä kertaa vuosiin oikeesti lomalla ja tuli sellainen tunne, että nyt mä tiedän miltä lomailun oikeesti kuuluis tuntua. Saattoi mennä viikkoja, jolloin en koskenut kameraan laisinkaan ja useita päiviä, kun en edes muistanut omistavani tietokonetta. Unohdin velvollisuudet sekä rutiinit ja samalla mielikin keventyi hurjasti. Voisin melkein sanoa, että tunsin olevani lähes eri ihminen kuin aikaisemmin samana vuonna. Reilun parin kuukauden jälkeen alkoi olla sellainen olo, että nyt tuntuisi ihanalta palata takaisin kotiin. Mulla oli alkanut olla tosi hyvä olo itseni kanssa ja aloin taas nauttia yksinolosta kunnolla, kun tapasin ihan sattumalta yhden ihanan tyypin. Yksi asia johti toiseen ja vajaan kuukauden kuluttua ensikohtaamisesta olin jo täpinöissäni lentokoneessa matkalla kotiin.

 

Ja tässä sitä nyt ollaan. Muuttamassa yhteen, nauttimassa Lukan kanssa aurinkoisesta keväästä mielettömässä kotikaupungissa ja pakahtumassa onnellisuudesta päivästä toiseen. Elämä voi olla yhtä ylä- ja alamäkeä vuoron perään, mutta lopulta kaikki menee aina parhain päin.

 

Vuotta myöhemmin koen olevani miltei eri ihminen kuin viime kevään huonoimpina hetkinä ja mulla on oikeesti hyvä olla. Uskon, että talven pidempi reissu teki juuri tossa vaiheessa erityisen hyvää ja se on yksi iso osasyy siihen, miksi kaikki on tällä hetkellä juuri näin kun on ja viihdyn omana itsenäni paremmin kuin hyvin. Unettomuus, inhottavat paniikkikohtaukset, yleinen väsymys ja jatkuva alakuloisuus on tiessään, mutta käyn terapeutillani edelleen – joskin vähän harvemmin kuin aikaisemmin – ja tuun varmasti jatkamaan samaan malliin pari tulevaa vuotta. Se on nimittäin kaikkein suurin syy siihen, miksi voin tänäpäivänä niin paljon paremmin, enkä vois olla kiitollisempi siitä, että mut aikanaan mahdutettiin mukaan lähes ylibuukattuun kalenteriin. En ees haluu kuvitella missä jamassa voisin olla, jos en ois koskaan pyytänyt apua.

 

Oon halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo jonkin aikaa ja koska viime aikoina on tullut todistettua taas harmillisen paljon nettikiusaamista, niin koin, että nyt on oikea aika muistuttaa, että kaikki ei oo aina sitä miltä somessa näyttää. Miettikää pariin otteeseen ennen sen haukun kirjoittamista, sillä ette voi koskaan tietää mitä joku ihminen on parhaillaan käymässä läpi ja mitä teidän ohimennen kirjoitettu kommentti saattaakaan lopulta aiheuttaa.

 

 

208 Comments
  • Anonymous
    Reply
    April 18, 2017

    <3

  • Sanni
    Reply
    April 18, 2017

    Kylmät väreet. Oon niin ilonen että osaat taas nauttia elämästä ja että oot onnellinen. Ja se selvästi välittyy nykyään postauksistakin. Tee just niin, kun susta hyvältä tuntuu! Oot ihana <3

  • Mirlinda
    Reply
    April 18, 2017

    Erittäin rohkeaa! Meitä on monia, jotka voivat samaistua kys. Tekstiin. Keep going on!! Jaksamisia tulevaan <3

  • April 18, 2017

    Voi Annika oot niin ihanan symppis!<3 Oli mukavaa, mutta myöskin surullista kuulla millaista vuoristorataa sitä joskus ihmisellä voikin olla, mutta ihanaa on se, että kaikki kääntyy yleensä parhain päin! Ja just se, että some ei oo aina sitä miltä se näyttää. Se on niin totta kun olla ja voi! Ihanaa kevättä sulle<3

  • Jenny
    Reply
    April 18, 2017

    Tsemppiä, Annika! Lähes kaikilla elämässä on niitä pohjamuta kausia. Onneksi tajusit hakea apua ja selvästi olet nyt paremmassa kunnossa. :) Ihanaa kevättä ja tulevaa kesää<3

  • April 18, 2017

    <3

  • tttiituu
    Reply
    April 18, 2017

    Annika arvostan suuresti, että kirjoitit tästä. Tärkeä aihe, josta ikävä kyllä puhutaan liian vähän. Paljon tsemppiä ja halauksia jatkoon ??

  • Viivi
    Reply
    April 18, 2017

    En oo varmaan koskaan kommentoinut sun blogiin näiden monien vuosien aikana, mutta nyt on pakko.
    Mulla oli elämässäni superrankka jakso muutama vuosi sitten meneillään ja hakeuduin itse myös terapeutin puheille monien kuukausien pohdinnan jälkeen. Tilanne parani pitkän jakson seurauksena ja koin olevani ehjempi kuin pitkiin aikoihin. Nyt viimesten kuukausien aikana on taas alkanu tuntumään siltä, että ois pakko ottaa taas yhteyttä johonkin ulkopuoliseen tyyppiin ja tää kirjotus herätti mussa ajatuksen paremmasta ja muistutti miten hyvää se puhuminen oikeasti tekee. Kiitos ja ihanaa kevättä sinne <3

      • Matilda
        April 20, 2017

        Kiitos Annika herkästä ja tärkeästä kirjoituksesta. Oot varmasti monen esikuva, ja sua katsotaan ihaillen ylöspäin, joten on erityisen hienoa, että lievität omalta osaltasi mielenterveysvaikeuksien ennakkoasenteita. Opiskelen itse tällä hetkellä terapeutiksi, joten aihe on lähellä sydäntä. On niin mielettömän tärkeää, että saatais madallettua apuun hakeutumisen kynnystä ja lievitettyä siihen liittyviä ennakkoluuloja. Joten kiitos tästä kirjoituksesta! Toivon sulle koko sydämestä kaikkea hyvää, ihanaa että asiat on jo paremmin päin <3

  • Ariela
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos tästä Annika! Tähän on helppo samaistua ja se antaa paljon voimia taistella vastaan! Ihanaa että olet näin rohkea ja jaat elämäsi vaikeitakin asioita. Annoit juuri ihanan positiivisen boostin ainakin tähän suuntaan!

  • Julia
    Reply
    April 18, 2017

    Rohkea kirjoitus! Kaikkea hyvää teille <3

  • Sanna
    Reply
    April 18, 2017

    Oot ihan hurjan rohkee tyttö! Toivon niin paljon naurua, haleja, aurinkoa ja hyvää oloa sun päiviisi. <3

  • Mila
    Reply
    April 18, 2017

    Todella hurja ja mielenkiintoinen tarina! Ihana kun jaoit <3

  • Elisa
    Reply
    April 18, 2017

    Varmaan eka kommentti ikinä mihinkään blogikirjoituksiin, mutta nyt on pakko!
    Vitsi että olet rohkea kun kerroit sun tarinan kaikille. Itsekkin peräänkuulutan ammattiavun hakemista jos tilanne alkaa näyttää siltä, ettei omin avuin jaksa mennä eteenpäin. Ja ihanaa, että oot löytänyt elämääsi hyvän tyypin jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Mukavaa kesän odotusta Annika!

  • nn
    Reply
    April 18, 2017

    Hieno teksti ja kamalaa kuulla, että olet myös uinut syvissä vesissä. Rohkeaa, että kerroit siitä julkisesti. Tällä on varmasti positiivinen vaikutus muihin, jotka painivat samojen ongelmien kanssa.

    Harmittaa myös, kun tietää, että sait tuohonkin aikaan myös negiskommentteja.. Vaikea kuvitella, miltä se tuntuu, kun on jo valmiiksi stressaantunut ja masentunut ja sitten lukijat kritisoivat vielä mahdollisesti päivittäin. Itse kun en tykkää LAINKAAN negatiivisesta palautteesta. Pienikin negatiivinen palaute vaikka gradusta pilaa koko päivän :D

    Toivottavasti ihmiset alkaisivat ymmärtää, että netissä ei kannata huudella mitä sattuu. Mielestäni ylipäänsä elämässä kannattaa seurata sääntöä: “Jos ei ole mitään positiivista sanottavaa toisesta, älä sano mitään”. Krittiikkiä voi antaa silloin kun sitä pyydetään tai jos se kohdistuu lähimmäisiin. Omalta seurustelukumppanilta voi vaatia tietynlaista käytöstä ja huomauttaa, jos tämä tekee jotakin inhottavaa, mutta tuntemattomalta ihmiseltä ei voi kyllä vaatia oikein mitään. Erikseen nyt tilanteet, joissa toinen vaikka haukkuisi jotakuta. Tällöin voi ehkä puuttua ja antaa kritiikkiä…. Mutta että haukkuu toisen työntekoa tai ulkonäköä tai tekstiä…. Ei ole sopivaa.

    Aina sanotaan, että kritiikkiä tulee kestää ja ottaa vastaan. No ei kyllä minusta. Se kuuluu tilanteisiin, joissa joku rikkoo sääntöjä, esim. lääkäri tekee hoitovirheen. Ei siis tilanteisiin, joissa joku toteuttaa itseään ja tekee jotakin luovaa.

    Tulipa saarna. Tsemppiä tulevaisuuteen <3

    Kiva, että uskalsit terapiaan. Itseänikin se auttoi suuresti aikoinaan.

  • Annika
    Reply
    April 18, 2017

    Oot upee!

  • Anonymous
    Reply
    April 18, 2017

    Ei jää mitään muuta sanottavaa muuta kuin että iso <3 sinulle!!!

  • Annikas
    Reply
    April 18, 2017

    Onneksi voit nyt paremmin! Tsemppiä<3 Hyvä kun pystyit kirjoittamaan tästä aiheesta niin rohkeasti:)

  • Usva
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos, että olit rohkea ja kirjoitit tästä aiheesta. <3 Mä oon tapellu omien päänsisäisten demonien kans jo useamman vuoden ja vieläkin masennuksesta puhuminen puolitutuille aiheuttaa häpeää. Aloitin terapian vihdoin syksyllä ja sitä suosittelen kyllä ihan jokaiselle. On ihana laskea hetkeksi suojamuurit ja tutustua siihen kuka oikeasti on.

    Kiva kuulla, että nyt sulla menee jo paremmin! Mä toivon sun elämään paljon iloa ja rakkautta. <3 Vaikutat ihanalta tyypiltä

  • Anonymous
    Reply
    April 18, 2017

    En oo koskaa kommentoimut kellekkään, mutta nyt on pakko! Eli lyhyesti: arvostan!

  • Sini
    Reply
    April 18, 2017

    <3 ! Mielettömän lämmin fiilis tuli, kun kirjotit tästä. Blogimaailma on usein niin turhan pinnallinen, et tälläsiä ihan tavallisia samaistuttavia asioita kaipaa joukkoon. Oon ite kamppailut viime vuoden oikeastaan täysin saman asian kanssa, mut onneks sieltä on noustu ja nyt eletään uudella innolla :-). Ihanaa kuulla että siäkin oot onnellinen – ja tulossa varmasti ihan mahtava kesä :-)!

  • Emilia
    Reply
    April 18, 2017

    Harvoin mitään kommentoin, mutta nyt on pakko. Sanoja ei ole, mutta tämä toivottavasti kertoo kaiken: <3

  • E
    Reply
    April 18, 2017

    Upeaa, että kirjoitit tästä aiheesta. Omasta hyvinvoinnista on muistettava huolehtia eikä avun hakemista pitäisi hävetä. Toivottavasti tää postaus rohkaisee muitakin samankaltaisten ongelmien kanssa painivia hakemaan apua. Tsemppiä jatkoon! ?

  • samat fiilikset
    Reply
    April 18, 2017

    Haluan vain sanoa, että KIITOS kun jaoit tämän asian täällä. Osaan samaistua masennukseen ja paniikkikohtauksiin, ja ekan kerran tuli sellainen olo, että joku kokee saman. Mulla on ihan sama olo ollut, etten mä ole oikeutettu tuntemaan noin kun muuten asiat on niin hyvin. Huh en osaa kuvailla miltä tuntui kun luin tota tekstiä. Ehkä hakeudun itsekkin terapeutille. Tsemppiä superisti! <3

  • Enna
    Reply
    April 18, 2017

    Ihan super rohkea teksti, arvostan paljon että jaoit! Mä oon itsekin ollut alakuloinen ja ahdistunut jo jonkin aikaa ja miettinyt varaavani aikaa jollekin ammattiauttajalle, mutta en oo uskaltanut tehdä sitä koska en tiedä mitä sanoisin. Ei oo mitään varsinaista syytä, tai ainakaan en osaa nimetä sellasta, miks masentaa ja ahdistaa, joten osaisitko auttaa että mitä mun pitäis tehdä? Osaako ne lypsää musta ongelmat ulos vai onko “turhaa” ottaa yhteyttä?

  • Laura
    Reply
    April 18, 2017

    Toivon paljon iloa, naurua ja rakkautta sun elämään! <3

  • Jenni
    Reply
    April 18, 2017

    Harvoin kommentoin mitään mutta nyt on pakko sanoa että ihanaa että otit asian puheeksi ja jaoit kokemuksesi! Uskon ja toivon että tämä kirjoitus madalsi edes yhden nuoren kynnystä hakea apua mielenterveysongelmiin, joten suuri kiitos sinulle! Kaikkea hyvää
    <3<3<3

  • jasu
    Reply
    April 18, 2017

    ihana ja rohkea postaus. oon onnellinen sun puolesta ja ihan hymyilytti miten hyvin sulla menee nyt! toivottavasti onnellisuus olisi pitkäikäistä vaikka mutkia matkalle sattuisikin <3 haleja!

  • Mel
    Reply
    April 18, 2017

    Harvemmin kommentoin blogipostauksiin mutta nyt on melkeimpä pakko. Uskomattoman rohkee ja upea teko kirjoittaa näin avoimesti tälläisesta asiasta. Mielenterveysongelmista ja erityisesti masennuksesta puhutaan aivan liian vähän ja niihin liittyy lukemattomia ennakkoluuloja. Harvoin nää asiat myöskään näkyy ulkopuolelle päin ja monesta tuntuu että on asian kanssa yksin. Tää teksti avaa varmasti monen silmiä asiaan liittyen ja myös rohkaisee niitä joilla on samanlaisia vaikeuksia. Upee teko & teksti :-)

  • Alina
    Reply
    April 18, 2017

    <3

  • E
    Reply
    April 18, 2017

    Sata sydäntä sulle Annika!! Ihanaa että voit nyt paremmin ja mahtavaa, että kirjoitit tän tekstin – tietoisuuden lisääminen lisää myös ymmärrystä :)

  • eldel
    Reply
    April 18, 2017

    <3 oot niin rohkea ja upea! on ollu myös hienoa nähdä, miten oot vuosien varrella se sama ihana annika mut sit toisaalta muuttunu tosi paljon – hyvään suuntaan siis!

  • Nimetön
    Reply
    April 18, 2017

    Tämä teksti tuli sattumalta vastaan facebookissa juuri oikeaan hetkeen. Juuri tänään mä selailin nettiä, että mihin kannattaisi ottaa yhteyttä jos itkee joka päivä halua kuolla. Kerroin tästä poikaystävälle, joka kehoitti hakemaan apua, mutta se suunnaton häpeä valtasi. Ajattelin että mielummin koitan selviytyä ite ja “tsempata” kuin leimaan itseni hulluksi – mielenterveysongelmaiseksi. Miten ikinä kehtaisin kävellä psykiatrin rakennukseen edes? Entä jos joku näkee? Mutta tämän tekstin jälkeen sain rohkeutta ottaa lääkäriin yhteyttä heti parin päivän päästä.

    • Kata
      Reply
      April 18, 2017

      Ota pikimmiten yhteyttä johonkin terveysalanammattilaiseen! Parantuminen sieltä syvistä vesistä lähtee liikkeelle heti siitä hetkestä. Ja se tosiaan on mahdollista! Sulla on jo hetken päästä paljon helpompi elää, kun vaan pääset juttelemaan terapeutin kanssa. Jos et tiedä mistä muualta aloittaa, niin voit soittaa ihan paikalliseen terveyskeskukseen ja pyytää pikaista apua masennukseen tai netistä löytyviin auttaviin numeroihin, esim. päivystävä kriisipuhelin. Tsemppiä ihan hirveesti! <3

  • NL
    Reply
    April 18, 2017

    <3

  • Jenna A
    Reply
    April 18, 2017

    Ai vitsit oot niin inspiroivan rohkea! Toivotan sulle kaikkea hyvää ja kiitos siitä että uskalsit kirjottaa, tästä oli mun lisäks varmasti hyötyä monelle! :-)

  • Maria
    Reply
    April 18, 2017

    Mieletöntä!
    Olet älyttömän rohkea nuori nainen. Luin tekstiäsi hymy huulella syystä että joku osaa olla näin rohkea ja kertoa täysin puhtaasti omista tunteista ja kokemuksista. Bloggaajat ovat myös ihmisiä vaikka some antaakin usein hyvin erilaisen kuvan todellisesta elämästä. Oot mieletön! <3

  • April 18, 2017

    Moikka Annika!

    Loistava teksti. Mahtavaa, että avaat syvällisempiä ajatuksia pitkän tekstin muodossa – ilman minkäänlaisia kuvia. Joutuu myös itse miettimään tilannettaan tarkemmin tekstin edetessä. Moni varmasti voi samaistua suurilta osin näihin mietteisiin. “Aina” annetaan kuva sosiaaliseen mediaan, että kaikki on hyvin ja pintaliitoa, vaikka todellisuus voi tuntua aivan muulta.

    Energistä kevättä! :)

  • Aino
    Reply
    April 18, 2017

    Samaistun täysin tuntemuksiisi ja itsekin sairastan keskivaikeaa/vaikeaa masennusta tällä hetkellä. Lääkkeiden ja terapian voimilla mennään parempaa päin toivottavasti. Tärkeästä aiheesta kirjoitat, koska monet eivät ymmärrä masennusta ja sitä millaista on olla masentunut. Että olo ei paranekkaan sormia napsauttamalla ja, että masennus ei ole vain “paha mieli”. On tärkeää tuoda ihmisille tietämystä asiasta jonka kanssa todella monet ihmiset kamppailevat. Monet munkin ystävät ovat todenneet etteivät ole tajunneet minun olevan masentunut, koska eihän se aina päällepäin näykkään. Näistä asioista pitäisi puhua enemmän. Jaksamista ja kaikkea hyvää sulle jatkoon :)

  • Laura
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos tästä tekstistä ja paljon iloa ja aurinkoa tulevaan!

  • Jasmin
    Reply
    April 18, 2017

    <3 Vau, hienoa kuinka avauduit aiheesta. Tsemppiä sulle Annika!

  • Anonymous
    Reply
    April 18, 2017

    <3

  • H
    Reply
    April 18, 2017

    Eka kerta kun kommentoin tänne (oon yleisesti tosi huono kommentoimaan blogeihin) vaikka jo nelisen vuotta oon sun blogia lueskellut enemmän tai vähemmän. Harvoin sitä lukee postausta noin intensiivisesti kuin nyt – kaikki muu unohtui ympäriltä. Itsekin huomasin että kaikki ei ole nyt todellakaan kunnossa, mutta todennäköisesti tosi harva itseni mukaanlukien on tajunnut mitä pinnan alla Oikeasti on ollut. Todella hienoa ja arvostettavaa että jaoit tän ja ihanaa että asiat on nyt paljon paremmin. Vaikka itse en ole tällaisessa tilanteessa, uskon että tää kirjoitus voi auttaa monia. Lähipiiristäkin tiedän kuinka vaikea masennuksesta on parantua.

    Ps. Itseasiassa meinasinkin just viime postaukseen kommentoida miten hyvältä näytit niissä kuvissa. Onnellisuus tekee hyvännäköiseksi. :)

  • April 18, 2017

    Kiitos täältäkin että jaoit tän tarinan. Pakko kysyä, että kävitkö siis psykoterapeutilla? Yksityisellä vai miten? Paljonko makso ja saitko siihen kela-tukee? Oon itse myös pitkään harkinnut terapiaa paniikkikohtausten vuoksi mutta mietin vaan että onko mulla siihen varaa ja miten sitä löytäis itselleen sopivan terapeutin ym… mutta huippua että sulla menee nykyään paremmin!

    • Miia
      Reply
      April 18, 2017

      Mä kävin paniikkihäiriöön tk-lääkärin lähetteellä nettiterapian mikä autto ja oli siis ilmanen. Mulla tosin on lievänä joten en tiiä auttaako jos on paha paniikkihäiriö:)

  • Anonymous
    Reply
    April 18, 2017

    Sait mut kyyneliin, koska oon käyny just ite ihan samanlaisen vaiheen läpi ja jouduin olemaan töistä sairauslomalla pitkään.. oot kyllä onnekas että sun ystävät ymmärsi sua niin hyvin ja osas olla auttamassa sua <3 ite edelleen toipumisvaiheessa ?

  • Sara
    Reply
    April 18, 2017

    Upea ja tosi rohkea teksti! Ei saisi ikinä ajatella, että some kertoo ihmisestä koko totuuden. Kaikilla meillä on välillä vaikeampia hetkiä ja hyvin harva niistä haluaa tai uskaltaa julkisesti kertoa. On aivan kamalaa, että kuitenkin jotkut kehtaavat haukkua ja kritisoida, vaikka eivät todellisuutta tiedäkään :(
    Ihana kuulla, että sulla menee nyt paremmin ja elämä hymyilee vastoinkäymisten jälkeen. Ihanaa kevättä sulle ja loppuun vielä mun lemppari quote, joka sopii tähän paremmin kuin hyvin :)

    Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always <3

  • NOORA
    Reply
    April 18, 2017

    Olen lukenut blogiasi vuosia enkä ole kommentoinut ikinä aiemmin. Mutta huhhuh, nyt on sanottava, että ihan kuin olisin lukenut omaa vuottani 2016. Oman avuntarpeensa tunnistaminen on kaikkein haastavinta, mutta kun sen myöntää itselleen on apua helpompi vastaanottaa. Omalla kohdalla diagnoosin saaminen auttoi asian käsittelyssä ja antoi pohjaa toipumisprosessissa. Diagnoosin kanssa oppii myös elämään.

    Toivottavasti jokainen lukija muistaa, että blogin kuin blogin takana on vain ihminen, ei superotus. Vaikutat huipputyypiltä! :)

  • Sanna
    Reply
    April 18, 2017

    Annika<3 Rohkea kirjoitus vaikeista mutta hyvin yleisestä aiheesta. Olet upea, kaikkea hyvää<3 lämmin halaus

  • H
    Reply
    April 18, 2017

    Eka kerta kun kommentoin tänne (oon yleisesti tosi huono kommentoimaan blogeihin) vaikka jo nelisen vuotta oon sun blogia lueskellut enemmän tai vähemmän. Harvoin sitä lukee postausta noin intensiivisesti kuin nyt – kaikki muu unohtui ympäriltä. Itsekin huomasin että kaikki ei ole nyt todellakaan kunnossa, mutta todennäköisesti tosi harva itseni mukaanlukien on tajunnut mitä pinnan alla Oikeasti on ollut. Todella hienoa ja arvostettavaa että jaoit tän ja ihanaa että asiat on nyt paljon paremmin. Vaikka itse en ole tällaisessa tilanteessa, uskon että tää kirjoitus voi auttaa monia. Lähipiiristäkin tiedän kuinka vaikea masennuksesta on parantua.

    Ps. Itseasiassa meinasinkin just viime postaukseen kommentoida miten hyvältä näytit niissä kuvissa. Onnellisuus tekee hyvännäköiseksi. :)

  • Emilia
    Reply
    April 18, 2017

    Olet mahtava! <3

  • sanniiiiis
    Reply
    April 18, 2017

    Opiskelen ite kliinista psykologiaa ja täytyy sanoa että mua melkein hävettää, koska muistan kun vuosi sitten luin sun juttua joista tuli ilmi että kaikki on hyvin, ja jotenkin mieleeni ei tullut mitään muuta kuin joku FYYSINEN sairaus. Mietin että onkohan sulla jotakin tosi vakavaa menossa, ja muistan kun kirjottelit ulkomuodon muuttumisesta, mutta en kertaakaan miettinyt että se vakava vois oikeesti olla jotain mielenterveyteen liittyvää. Oon ite ollut aina siitä onnekas että oon aina kokenut olevani tosi henkisesti “terve”, mutta oon tosi altis stressille ja vaikka opiskelihuin liittyvään ahdistukseen ja stressiin. Se on onneksi ollut kausiluontoista, ja mun mielestä on tärkeää että heti kun huomaa itessään niitä merkkejä niin pitää tehdä kaikkensa jotta itellä ois parmpei olo. Mulla se on vaan tarkoittnaut että kiellän itseäni syyllistämästä siitä että liikunta jää viikoksi pois, tai että nukun paljon tai syön epäterveellisemmin pari päivää jos se tarkoittaa että mulla on aikaa rauhoittua ja levätä ja saada taas mieli parempaan kondikseen. Pelkästään tänään oli yhden huonosti nukutun yön ja riidan jälkeen ihan kamala lohduton olo, joten tää postaus ei oisi voinut tulla parempaan aikaan. Oon lukenut sun blogia jo vuosia, ja mun mielestä oot ihan mahtava roolimalli itseniikäisille, ja niin vanhemmille ja nuoremmillekin tyypeille. Tiedän että tän kirjoittaminen vaati varmaan ihan sairaasti rohkeutta, ja haluan vain sanoa että kunnioitan sen vuoksi sua ihan hirveästi, koska et voi arvatakaan kuinka montaa ihmistä vaan tää yksi postaus voi auttaa. Ihanaa loppukevättä sulle Annika :)

  • Silja
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos oikeesti et kirjotit tästä. Tän tekstin luettuani varasin vihdoin ajan psykologille. Tsemppiä mielettömästi jatkoon <3

  • Selviytyjä
    Reply
    April 18, 2017

    Aivan äärettömän silmiä avaava teksti. Ei sitä tajua aina, että siellä kirjotusten takana saattaa olla niin eri ihminen, minkä kuvan teksteistä saa. Olen itse käynyt jo muutaman vuoden terapeutilla ja oon kyllä sitä mieltä, että ilman sitä en ois selvinnyt. Itellä kans ollu unettomuutta ja paniikkikohtauksia. Ne on järjettömän vaikeita asioita, varsinkin siksi, että ne on tavallaan pään sisällä. Oon tällä hetkellä toteuttamassa yhtä suurimmista ja pelottavimmista unelmista ja koitan kovasti taistella näitä pään sisällä olevia “mörköjä” vastaan. Ei oo helppoa, mutta nii se vain on, että elämä on täynnä ylä- ja alamäkiä ja niistä selviää ihan varmasti. Kunhan vain uskaltaa hakea apua, kun tuntuu ettei enää selviä. ?

  • Laura
    Reply
    April 18, 2017

    Ohan ihan sanoinkuvaamattoman hienoa että kirjoitat tästä! <3 Itelläkin on takana sellanen henkinen breakdown, että tuli itkettyä lattialla tunteja joka päivä reilun kuukauden putkeen ja pystyn niin samaistumaan noihin fiiliksiin.

    Olin nimittäin saanu unelmieni opiskelupaikan, joka ei kuitenkaan sopinu mulle yllätyksekseni ollenkaan ja siitä seuras niin paha ahdistus, ettei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin jättää se paikka. Koska kyseessä oli paikka, jonka tuhannet ihmiset olis halunnu, tuntu aivan järjettömältä ahdistua sellasen asian takia ja olihan siinä sitten syyllinen fiilis myös.

    Mulla kaikki ratkes vuoden välivuodella, yheksän viikon reppureissulla ja uudella opiskelupaikalla. En loppujen lopuks vaihtais mitään pois, koska niin monet upeet kokemukset olis jääny kokematta ilman tota päätöstä vähät välittää siitä, mitä muut multa odottaa. Joskus on vaan pakko olla itsekäs, että järki pysyy päässä.

    Haluun vielä sanoa, että sun blogi on aina ollu mun ihan ykköslemppari ja oot ihan uskomattoman inspiroiva ja upee :) Mitkään bloggaustauot ei sitä muuta, pitäis ymmärtää että bloggaajakin on ensisijaisesti olemassa itseään, ei lukijoita varten :)

  • Anonymous
    Reply
    April 18, 2017

    >21-vuotias
    >tuntuu että en ole vuosiin ollut oikeasti lomilla

    Nyt vittu! :D

    • Julle
      Reply
      April 19, 2017

      Voi sua raasua, sulla on varmaan aika vaikee olla itsesi kanssa? Otan osaa… Toivon ihan itsesi puolesta, että pääset jonain päivänä eroon tuosta sun katkeruudesta mikä loistaa niin pahasti läpi tästä kommentista :) Se nimittäin syö sua sisältäpäin.

      • Julle
        April 19, 2017

        Annikalle: Tänne onkin tullut jo hirveästi kommentteja, mutta munkin on vielä pakko kehua, että tää kirjoitus osoittaa sulta todellista rohkeutta. Mielenterveysongelmat on edelleen, uskomatonta mutta totta, jonkinlainen tabu, ja sun kaltainen suosittu bloggaaja auttaa tällä tekstillään varmasti monia nuoria (ja miksei vanhempiakin), jotka ei kehtaa/uskalla hakea apua. Iso hatunnosto sulle ja kaikkea hyvää tulevaan! <3

        "Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind."

  • Kia
    Reply
    April 18, 2017

    Ei muuta sanottavaa, kun että vau!! Upee ja rohkee teksti sekä tyyppi. Kiitos sullekin että oot :)

  • Heidi
    Reply
    April 18, 2017

    kiitos kun kirjoitit rohkeasti! tosiaan koskaan ei voi tietää mitä kukin käy läpi. onneksi voit paremmin, aurinkoista kevättä sekä onnea uuteen kotiin. :)

  • A
    Reply
    April 18, 2017

    Lukiessa tätä postausta mulle tuli ihan sellanen olo, kun oisin ite kirjottanut sen. Mullakin on ollut vaikeita hetkiä, varsinkin viime syksynä. Nyt on kuitenkin ainakin hetkellisesti helpottanut, mutta välillä tuntuu että romahtaa hetkellisesti taas ihan alas. Noi sun tunteet ja ajatukset on niin samanlaisia etten voi uskoa. En oo kuitenkaan koskaan päätynyt hakemaan apua ulkopuolisilta vaikka oisin tavallaan halunnutkin, enkä sen suuremmin avautunut olostani ystävillekään, koska tuntuu vaan ettei mun ongelmat oo tarpeeksi suuria. Mulle on kyllä aina ollut tosi vaikeeta puhua tällasista asioista. Arvostan ja kunnioitan kovasti sua kun kirjotit tästä super vaikeasta aiheesta. Oot ihana <3

  • -A
    Reply
    April 18, 2017

    Rohkeeta. Inhimillistä. Avointa. Upeeta. Onnea. Tseemppiä. <3

  • Milja
    Reply
    April 18, 2017

    Mulla nousi oikein kyyneleet silmiin, sillä voin samaistua niiiiiin moneen asiaan. Mä oon ollut myös se tyttö, joka on porukan iloisin ja sellainen joka kuuntelee muita, mutta ei valita. 14-vuotiaana kun oon sairastunut masennukseen mä mietin samoja asioita et saanko mä voida huonosti sisältä jos ulospäin kaikki näyttää hyvältä? 2015 sain “terveen” paperit – 6vuoden masennuksen ja 4vuoden terapiakäyntien jälkeen.

    Kiitos et kerroit tän. Haluan antaa sulle voimahalin ja toivotan niin paljon tsemppiä tulevaan!

    “Sometimes you gotta fall, before you fly.”

  • Sonja
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos tästä kirjoituksesta! Ja ihana kuulla miten sun asiat on kääntynyt lopulta parhain päin <3

  • Kaijsa
    Reply
    April 18, 2017

    Tiedän mitä olet käynyt elämässäsi läpi. <3 itse olen aloittamassa pian terapiaa ahdistuneisuuden takia. Kertomuksesi todellakin herkisti minut! kiitos ja kaikkea hyvää! <3

  • Salla
    Reply
    April 18, 2017

    Voi Annika <3
    Tuntuu just siltä että joku olis pukenu mun mietteet lauseiksi. Samaistuin tähän sun tekstiin niin täysin, sillä mulla oli ihan samanlaista kun sulla juurikin samaiseen aikaan. Mutta niinkun kirjoitit, sieltä noustiin ja entistä vahvempana! Onni on omistaa ystäviä jotka huomaa että jotain on vialla. Sun kohdalla voin vaan kuvitella miten ahdistavaa kaikki on ollut, kun sun elämää kuitenkin seuraa todella moni verrattuna esimerkiksi itseeni.
    Ihanaa että sullakin sujuu nykyään paremmin ja olo on huomattavasti virkeämpi kuin vuosi sitten.
    Kunnon tsemppihali täältä <3

  • SisuNotSilence
    Reply
    April 18, 2017

    Halaus ja rutistus. Et ole yksin. Sillä minä myös. Vihdoin sain sen lähetteen psykiatrille vuosi sitten keväällä ja terapian aloitin viime syksynä. Tämän hetkinen syy mun hymyyn on terapia ja sen myötä parantunu elämän laatu – paras satsaus ikinä omaan hyvinvointiini minkä oon koskaan ja mitä tuun varmaan koskaan tekemäänkään. Itsekkin olen pikku hiljaa alkanut olemaan avoimempi tästä, että käyn terapiassa. Ihan vaan rohkaistakseni ihmisiä, jotka epäilevät ja pohtivat josko itsekkin pitäisi hakeutua. Rankinta on se alkuvaihe. Itse ainakin KELAn kuntoutustuen hakeneena se prosessi saada se kuntoutustukipäätös on sekava ja hidas eri vaiheineen ja kaipaisi kyllä omasta kokemuksestani isoa päivitystä ja selkokielelle kääntämistä. Mielettömän rohkeaa jakaa tarinaasi. Tiedän tasan kuinka vaikeaa se on. Joskus on helpompaa ku ei tarvi selittää, mut sitku selittää, nii on helpompi hengittää monestikkin. Aurinkoa kevääseesi Annika<3

  • Tiia Horppu
    Reply
    April 18, 2017

    Ihan supertärkeä aihe, jota edelleenkin hyssytellään, hävetään, ja josta ei puhuga tarpeeksi tällaiseen positiiviseen sävyyn miten just kirjoitit. Pystyin samaistumaan niin moneen juttuun sun tekstissä ja toivon kaikkea hyvää sulle jatkoon! Kiitos tästä tekstistä, tää anto voimaa sille et isoimmankin hullunmyllyn keskellä on mahdollista olla onnellinen. Ja oon samaa mieltä siitä, et kaikille ihmisille tekis hyvää käydä jossain juttelemassa. Oppii niin paljon itsestään lisää!

  • Kajsa
    Reply
    April 18, 2017

    Ihanan koskettava ja samaistuttava teksti. <3Itse olen läpikäymässä samoja asioita tosin ahdistuneisuuden takia ja olen aloittamassa pian terapiaa. Kiitos, että jaoit kokemuksesi, melkein itku pääsi, kun tiedän tasan tarkkaan miltä susta tuntuu! Tsemppiä ja kaikkea hyvää! <3

  • Anonymous
    Reply
    April 18, 2017

    Ihan kyyneleet silmissä luin tätä. Kiitos että uskallat olla rehellinen näinkin vaikeasta aiheesta. Blogiasi on monta vuotta tullut luettua ja vaikka tän kautta saa vain hyvin pintaraapaisun bloggaajan elämästä niin arvostus sua kohtaan ihmisenä nousi aivan valtavasti. Moni varmasti pystyy samaistumaan, itseni mukaan lukien siihen kun ei halua vaivata muita ja sitten asiat hautuvat liian kauan vain oman pään sisällä. Ei se elämä vaan mene niin että vaikka asiat näyttää ulospäin hyvältä ettei silti voisi olla ongelmia. Onneksi asiat ovat parempaan päin ja hirveesti tsemppiä jatkoon <3

  • Katja
    Reply
    April 18, 2017

    Tosi rohkeeta, että oot kirjottanu sun kokemuksista ja annat tätä kautta niin paljon apua muille. Tsemppiä kevääseen ?

  • Janina Waris
    Reply
    April 18, 2017

    Tosi rohkeeta että kirjotit tästä vähän “vaietusta” mutta liiankin yleisestä ongelmasta ja päästät meidät lukijat näinkin henkilökohtaisen mutta vakavan asian sisälle.
    Uskon, että tää teksti antaa tsemppiä ja rohkeutta monille hakeutumaan ammattilaisen puheille. Musta tuntuu, että ihmisillä on liian iso kynnys mennä puhumaan asioistaan ammattilaiselle, mikä on TODELLA harmillista. Musta tuntuu, että se tekisi hyvää monelle (jokaiselle), vaikkei ongelmat olisikaan ehkä niin painavia. Kaikista asioista on hyvä puhua, jottei taakka / stressi lähde sisällä vyörymään isommaksi lumipallon lailla.
    Tää kuulostaa todella huvittavalta, mutta oon jotenkin ylpeä susta! Teillä bloggaajillä ei oo kuitenkan minkäännäköstä velvollisuutta avata tällaisia asioita meille. Kiitos vielä, että puhuit tästä asiasta näinkin avoimesti. Ihana kuulla, että pääsit vuodessa noinkin kurjan kuulosesta tilanteesta täyttä häkää ylöspäin jaloillesi onnellisempaan elämäntilanteeseen.

    Toivon sulle pelkkää hyvää miesrintamalle, perhe- ja ystävyyssuhteisiin ja elämään yleisestikkin!!

    -Janina

  • L
    Reply
    April 18, 2017

    Ihana kirjoitus :-) Voi hyvin!

  • April 18, 2017

    Ihana ja aito teksti Annika! <3

  • Liisi
    Reply
    April 18, 2017

    Hurjan rohkea kirjoitus! <3 Monesti olen miettinyt samaa, että tekisi hyvää ihan jokaiselle käydä välillä jonkun luona juttelemassa. Monesti olen miettinyt samansuuntaisesti että mikä "oikeus" itsellä on olla alakuloinen kun kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Onnea on ystävät, joiden kanssa jutella ja puhua omista tuntemuksista. Monesti olen miettinyt että missä jamassa sitä itse olisi ilman ystäviä<3 Iso peukku tästä postauksesta, ei näistä asioista voi liian avoimesti puhua!

  • April 18, 2017

    Eka kertaa kommentoin sun blogia, mutta halusin sanoa miten hienoa on että päätit kertoa näin henkilökohtaisesta aiheesta. Some esittää niin paljon kiiltokuvia ja täydellisyyttä, että monet kokee syyllisyyttä jos oma elämä ei vastaa niitä kuvia. Itsekin syyllistyn liian monesti suorittamiseen ja oikeastaan vasta tänä talvena havahduin miten väsynyt mä olin kolmen vuoden työn ja opiskelun tasapainottelun jälkeen. Kaikista vaikeinta oli myöntää itelleen että enää ei jaksa, mutta kun vihdoin sain sen sanottua eka itelleni, niin pystyin jakamaan sen läheisten kanssa, jotka oli heti mun tukena. Nyt teen joka päivä tietosesti ratkasuja niin etten enää ajautuis tilanteeseen, jossa tasapainottelen liian montaa lautasta kerralla, sillä siitä ei seuraa kuin sirpaleita. Tsemppiä sulle kevääseen <3

  • April 18, 2017

    Vautsi Annika! Rohkee kirjoitus, just sitä mitä moni tarttee. Ihanaa, että rohkesit puhua tästä! Tsemppiä ihan sikana jatkoon & ihanaa, että asiat on nyt paremmin! <3

  • Ammikka
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos että edes joku löytää rohkeutta puhua tästä avoimesti. <3 Kiitos.

  • April 18, 2017

    <3 <3 <3

  • Rosa
    Reply
    April 18, 2017

    Voin niin samaistua suhun tällä hetkellä! Ulkoisesti kaikki on hyvin, opiskelen ammattikorkeassa unelma-ammattia, mulla on maailman ihanin poikaystävä ja hyviä ystäviä niin täällä opiskelukaupungissa kuin sielläkin mistä olen kotoisin. Siitä huolimatta mun olo on tosi usein masentunut, alakuloinen ja ennenkaikkea negatiivinen! Kadehdin kaikkien muiden elämää somen ja kuulemani perusteella ja tuntuu kuin oma elämä menisi siinä sivussa ja unohdan oikeasti elää sitä omaa elämää.

    Lisäksi mulla on nykyisin kauhean huono itsetunto ja olen myös todella (siis oikeasti todella) mustasukkainen ja tämä aiheuttaa parisuhteeseen riitaa, sekä ennen kaikkea valtavaa ahdistusta minulle. Vaikka ystävät, poikaystävä ja tuntemattomatkin ihmiset kehuu ulkonäköäni, en silti osaa itse ajatella niin, vaan vertaan itseäni jatkuvasti toisiin ja koen olevani muita huonompi. Omassa mielessäni olen ruma ja huono tyttöystävä jolla on “paska elämä”.

    Sun teksti sai miettimään, että ehkä munkin kannattais ottaa se ensimmäinen askel ja hakeutua terapiaan, sitä poikaysyäväkin on tässä jo pariin kertaan ehdottanut. Mulla on edelleen tosi negatiivinen ajattelutapa terapiassa käymistä kohtaan ja jollain tapaa pelkään juurikin sitä, että murrun ihan täysin kun menen ensimmäisen kerran jonkun juttusille. Jotenkin vierastan järkyttävän paljon ajatusta siitä, että kerron vieraalle ihmiselle kaikki ahdistavimmatkin jutut omasta elämästä ja ajattelumaailmasta. Mutta sun teksti sai ajattelemaan ettei se ehkä olisi niin kauheaa! Varsinkin kun siitä voi oikeasti saada apua ja helpotusta ja saattaisin sen jälkeen jopa osata olla pitkästä aikaa aidosti onnellinen.

    Kiitos tästä avoimesta ja hyvästä kirjoituksesta joka varmasti saa itse kunkin miettimään! Aurinkoista kevättä sulle Annika, oot ihana ihminen!?

  • silja
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos että kirjoitit tämän tekstin <3 Et ehkä ymmärräkkään mikä vaikutus tällä on niin monille :-) Ihanaa kuulla, että voit hyvin.

  • Henna
    Reply
    April 18, 2017

    Täältäkin päin paljon halauksia <3 Ota nyt kaikki irti onnellisuudesta, auringosta ja lähestyvästä kesästä.

  • alex
    Reply
    April 18, 2017

    Ei ole tapana lukea blogeja, mutta fb:n feediin päätynyt otsikko kiinnitti huomion. Älyttömän arvokas teksti ja teit kirjoituksen myötä maailmasta piirun verran paremman paikan, kun luot toisille uskoa hakeutua pattitilanteessa oikean avun pariin. Nostan hatun ilmaan, kumarran ja toivotan kaikkea hyvää jatkoon. Rohkea, upea ja kannustava kirjoitus!

  • Sanni
    Reply
    April 18, 2017

    Ihana kirjoitus. Tsemppiä jatkoon, muista että sun oma jaksamisesi on tärkeintä! Älä ota stressiä tai murheita turhan takia. <3

  • H
    Reply
    April 18, 2017

    Avun hakemiseen on useilla ihmisillä turhankin korkea kynnys ja sitä ajattelee juuri, että onko omat ongelmat tarpeeksi isoja, jotta voi ottaa yhteyttä ammattiauttajaan. Itsekin pyörittelin asiaa mielessä vaikka kuinka kauan, kunnes uskalsin tänä keväänä ystävän rohkaisemana soittaa psykologille ja en kadu hetkeäkään sitä päätöstä. Oot Annika ihanan rohkea, kun uskallat kertoa tällasesta<3 Sun teksti rohkasee varmasti monia pyytämään apua!

  • Anonymous
    Reply
    April 18, 2017

    Samaistuin tähän tekstiin niin paljon, että rupesin ihan hysteerisesti tän lukemisen jälkeen itkemään. Tuntuu ihanalta kuulla, että joku muukin elää normaalin oloista elämää, käy paljon ulkona ja reissailee aina kun pystyy, mutta voi silti voida oikeasti sen kaiken takana tosi huonosti, koska mä oon vähätelly omia ongelmiani sillä, että jos olis oikeesti masentunut niin ei sitten pitäis jaksaa mitään, vaikka tää reilu vuoden kestäny huonovointisuus on nytkin totta kai vaikuttanut paljon ihmissuhteisiin ja koulunkäyntiin. Kiitos tästä. Arvostan hirveesti tätä tekstiä ja tukea, mitä tästä sain oman asiani hoitamiseen. Toivottavasti kolmas kerta toden sanois kun jo kahdesti oon koittanu ite hakea apua. Hirveesti jaksamista sullekin ja toivottavasti nyt ylämäki jatkuu pitkään.

  • Minna
    Reply
    April 18, 2017

    Ihana et päätit kirjoittaa tästä aiheesta! Oon itse kärsinyt viimeisen vuoden keskivaikean ja vaikean masennuksen välimaastossa, ja musta on ihana kuulla että en oo yksin. On tietyllä tavalla lohduttavaa tietää miten yleistä masennus on Suomessa, ja että moni muukin ymmärtää miten paskalta musta on tuntunut ja tuntuu välillä vieläkin. Mutta tsemppiä sulle ja kiitos avoimuudesta! <3

  • Suvi
    Reply
    April 18, 2017

    Arvostan sua suuresti, kun tästä kirjoitit. Vaikea aihe ja niin henkilökohtainen. Kiitos. Olen lukenut blogiasi ihan alkuajoista lähtien, mutta harvoin kommentoin. Nyt oli kuitenkin aivan pakko. Paljon sydämiä ja halauksia elämääsi. Pakko myöntää, että muutama kyynelkin vierähti. Veti jollain tavalla sanattomaksikin. Paljon tsemppiä jatkoon. Ihana lukea, että olet löytänyt vierellesi ihanan ihmisen

  • Sanna
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos upeasta tekstistä. Oma vuosi 2016 oli juurikin sun kuvaukseen sopivaa säätämistä yhden jos toisenkin toivottoman tapauksen kanssa tietämättä itsekään, mitä oikein halusin kumppaniltani. Olin täysin hukassa ja ihan yksin ajatusteni kanssa, kaikki muut ympärillä näyttivät löytäneen rakkauden ja onnen ja mä yritin pitää itseni kiireisenä ravaamalla konserteissa ja muissa tapahtumissa, jotta elämä ei tuntuisi niin tyhjältä. Täytin instagramini kuvilla ja videoilla, en muita, vaan itseäni varten. Yritin todistella itselleni, että olen onnellinen yksin, pystyn tekemään kaiken yksin enkä tarvitse ketään vierelleni. Oikeasti tarvitsin tukea enemmän kuin koskaan. Vuoden vaihduttua tapasin uuden ihmisen, joka teki elämästä silmänräpäyksessä helpompaa. Olin tottunut siihen, että kaikki katoavat ympäriltäni löytäessään parempaa. Mutta tää tyyppi ei ollut menossa minnekään, ainoastaan yhdessä mun kanssa samaan suuntaan. Uusi, oikea rakkaus vapautti mut. Enää mun ei tarvitse teeskennellä, ei itseni eikä muiden takia. Kaikki on nyt – oikeasti – just niin hyvin kuin miltä näyttääkin.

  • M
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos.

  • Venla
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos tästä tekstistä. <3 
    Tiiän niin miltä susta tuntuu ja tää teksti antoi paljon mietinnän aihetta omaankin tilanteeseen, varsinkin kun oon aina vältellyt terapeutille tms menoa, koska musta tuntuu etten ansaitse sitä, että jollain on aina asiat paljon huonommin..
    Oot todellakin ansainnut onnellisuutesi <3

  • Anonymous
    Reply
    April 18, 2017

    Oot ihan mielettämän rohkea, kun kirjoitit sun vaikeista ajoista näin avoimesti kaikille sun lukijoille. Uskon, että tää teksti kolahti aika moneen muuhun mun lisäksi ja haluankin kertoa kuinka tajuttoman paljon sua ihailen!! Oon sua muutamia vuosia nuorempi ja toivon todella, että mäkin oon joku päivä yhtä kypsä ja vahva tyyppi kuin sä olet! Toivon sulle super valoisaa kevättä ja kaikkea hyvää tulevaan!! <3

    ps. Oon viime aikoina odottanu kun kuuta nousevaa sun uusia postauksia, koska ne on ollu niin ihanan aitoja ja niistä on jäänyt niin hyvä fiilis! Kiitos siis siitä! <3

  • Suvi
    Reply
    April 18, 2017

    Moikka Anniina!

    Rohkea postaus ja upeeta että puhut julkisesti näistä asioista. Allekirjoan sun ajatukset ihan täysin, mulle kans avun hakeminen oli elämäni paras päätös. Löysin lopulta maailman ihanimman psykologin, jolla oon käyny puhumassa unettomuudesta ja elämästä. On ollu jokasen sentin arvosta. Paljon tsemppiä jatkoon ja aurinkoista kevättä!

  • Emmi
    Reply
    April 18, 2017

    Oon lukenut sun blogia jo vuosia, mutta harvoin tulee kommentoitua. Mutta nyt pakko sanoa: oot rohkea!
    Tsemppiä ja kaikkea hyvää tulevaan?

  • Tanja Keskinen
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos ihan mielettömän rohkeasta tekstistä!!! Mietin kesällä sun vointia, kun kirjotit johonkin postaukseesi, että normitilanteessa olisit sairaslomalla. Ihana kuulla siitä, kuinka hyvin sä oot toipunu. Tää kirjoitus herätti toivoa sekä omaa toipumista että yleisen mielenterveyden ongelmien stigmaa ajatellen. Paha olo ei katso ikkunasta täydellistä kämppää ja käänny pois, jokaisella on oikeus terapiaan, oli ulkoiset puitteet sitten kunnossa tai ei. Toivon sulle paljon aurinkoisia kevätpäiviä ja kiitän tärkeästä asiata puhunisesta. T.omaa terapiaprosessia läpikäyvä psykanopiskelija

  • Tanja
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos ihan mielettömän rohkeasta tekstistä!!! Mietin kesällä sun vointia, kun kirjotit johonkin postaukseesi, että normitilanteessa olisit sairaslomalla. Ihana kuulla siitä, kuinka hyvin sä oot toipunu. Tää kirjoitus herätti toivoa sekä omaa toipumista että yleisen mielenterveyden ongelmien stigmaa ajatellen. Paha olo ei katso ikkunasta täydellistä kämppää ja käänny pois, jokaisella on oikeus terapiaan, oli ulkoiset puitteet sitten kunnossa tai ei. Toivon sulle paljon aurinkoisia kevätpäiviä ja kiitän tärkeästä asiata puhunisesta. T.omaa terapiaprosessia läpikäyvä psykanopiskelija

  • Henna
    Reply
    April 18, 2017

    <3

  • Tami
    Reply
    April 18, 2017

    Arvostan niiiin paljon että kirjotit tän postauksen!!!!!! Masennuksesta (ja muista psyykkisitä sairauksista) puhutaan iha liian vähän edelleenki. Jännä että vielä nykyään se monesti menee sillein että jos tulee joku fyysinen vaiva nii ei mitään ongelmaa mennä lääkäriin, mutta auta armias jos mieli ei voi hyvin nii sitte kyllä koitetaa viimeseen asti pärjätä. Toivottavasti siihen tulee muutosta :) Psyykkinen hyvinvointi on ihan yhtä tärkeetä kuin fyysinen, usein ne vielä kulkee käsikädessä. Hienoo että hait apua ja olo tuntuu paremmalta :)

  • April 18, 2017

    Kiitos, kun päätit jakaa tämän! Se – ja erityisesti masennuksesta selviäminen – vaatii voimaa ja rohkeutta <3

  • ...
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos että jaoit tämän meidän kanssa, varmasti avaa monen silmät. Itsekin olin tosi huonossa jamassa 3v sitten, kun läheiseni kuoli – purin kaiken miehelleni, jonka kanssa olimme tavanneet vain puoli vuotta aiemmin. Hän kuunteli ja tuki ja monesti ehdotti, jos menisin ammattilaiselle, mutten suostunut.
    Nykyään olen todella kiitollinen miehelleni, sillä en tiedä miten alas olisin vajonnut, jossei hän olisi huomannut hätääni – jota en itse huomannut <3

  • Hanna
    Reply
    April 18, 2017

    <3 kiitos, että uskalsit olla rohkea ja kirjottaa aiheesta. Ihana kuulla, et menee hyvin, oot kaiken ton onnellisuuden ja onnen ansainnu <3

  • April 18, 2017

    Kiitos Annika. Oon ollu todella ahdistunut ja pahassa jamassa syksystä asti, enkä oo vaan osannut hakea apua. Nyt aion heti seuraavaksi avata terveyskeskuksen ruudun ja etsiä itselleni apua. Et edes tiedä miten korvaamaton tämä teksti oli, enkä näemmä ole ainoa. Kiitos.

  • Aino Matilda
    Reply
    April 18, 2017

    Olipas ihanan aitoa tekstiä!

    Oot Annika niin rohkea, kun oot uskaltanu hakea apua ja nyt vielä jaoit tän asian sun lukijoiden kanssa. Voin samaistua niin moneen asiaan tässä tekstissä, että melkein alkoi itkettämään, kun luin tätä. Onneksi oot saanut apua ja varmasti opit taas uudelleen nauttimaan elämästä.

    Aloin vaan jonkin aikaa sitten miettimään, että mistä tämä johtuu, että niin monen nuoret ja nuoret aikuiset kärsivät nykyään mielenterveytensä kanssa. Toki asiasta puhutaan nykyään enemmän, mutta mielestäni yhteiskunta asettaa aivan liikaa paineita, kuinka pitäisi elää ja tavallisesta elämästäkin on tehty todella hankalaa. Syitä on varmasti todella monia, mutta mielestäni asialle pitäisi tehdä jotain.

    Toivottavasti muutkin ihmiset rohkaisuisivat hakemaan apua vaikkapa tämän postauksen myötä, eikä kukaan joutuisi kärsimään itseksensä. <3

  • Isa
    Reply
    April 18, 2017

    ??

  • T
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos. En voi muuta sanoa. Oon ollu tosi pahassa kunnossa ja mietinny avun hakemista, mut läheisten tuella pystyn esim nauttimaan yksin olosta ja kaikesta mistä ennen hyvinä aikoina. Silti mieli on maassa aika ajoin sotkusen eron ja ihmissuhteen vuoksi. Tä autto mua niin paljon, koska oot ollu aina ihminen jota oon ihaillu. Oon aatellu, et sulla on kaikki, mitä mä haluun ja se, että sä oot sairastanu masennusta tekee siit sairaudesta vähän turvallisemman olosen, koska sullaKIN on se ollut. En osaa kertoa, miten paljon tarvitsin tätä, mut tä oli paras masennukseen liittyvä postaus, sillä se tuli niin oikeelta ihmiseltä. Kiitos ja ihanaa alkavaa kesää, toivottavasti se on sulle paras ikinä! <3

  • Isa
    Reply
    April 18, 2017

    <3 emojit näyttävästi näkyy pelkkänä ??

  • Anna
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos kiitos kiitos! Varmasti monet muutkin mun lisäks kuuluttaa tätä, mut tää postaus tuli kyllä tarpeeseen. En kyllä ollut yhtään yllättynyt et jotain “oli meneillään” sun blogia muutaman vuoden tässä seuranneena, mut rehellisesti se mitä yksityiselämässä tapahtuu ei kuulu kyl kenellekkään muulle ku sulle ja niille tyypeille kenen kaa haluut jakaa sen. Ärsyttää ihmiset jotka saa jotain siitä et ne dissaa ihmisiä kun omassa elämässäki on tarpeeks varmasti pohdittavaa. Mutta ihan huippu juttu et oot saanu apua ja asiat on alkanu selkeentymään. Tollaset tuntemukset on niin tuttuja ja niin monilla. Tälläset kirjotukset onneks antaa sellasta toivoo tulevaan ja rohkaisee ihmisiä oikeesti pohdiskelemaan sitä omaa oloaan ja ehkä kynnys avun pyytämiseen ja hakemiseen sitä kautta sit pienenee. Tää oli ihana ajatuksia herättävä ja sellasta empatiaa huokuva teksti – jollain tavalla – ja oli vaan pakko sanoo, että kiitos!

  • HK
    Reply
    April 18, 2017

    <3 x1000

  • Noora
    Reply
    April 18, 2017

    Tää tuli niin oikeaan aikaan. Kiitos <3 ja niin paljon tsemppiä!

  • Viveka
    Reply
    April 18, 2017

    Nyt tuli tämä postaus niin hyvään saumaan kun voi vaan tulla. Ensinnäkin, oot ihan mielettömän rohkea! Ihailen sua valtavasti. Itse oon sairastanut keskivaikean masennuksen muutama vuosi sitten. Selvisin silloin lääkkeiden ja psykologin avulla. Nyt kuitenkin, suureksi järkytyksekseni, huomaan taas lipuvani kohti pahaa oloa. Huolestuttavan usein itken vaan monta tuntia kotona ja pakolliset hommat tulee hoidettua itku kurkussa hammasta purren, happi tuntuu loppuvan. Ja vaikka itse sen masennuksen on kerran jo sairastanut, tuntuu silti älyttömän vaikealta myöntää itselleen että tässä sitä taas ollaan. Vaikka välillä velbvollisuuksien ajattelu aiheuttaa paniikkikohtaukseia. Uskomatonta mutta totta. Sä rohkaisit mua kuitenkin tosi paljon, harkitsen avun hakemista todella vakavasti. Kiitos siitä. Ja parempia päiviä sulle <3

  • K
    Reply
    April 18, 2017

    Moikka Annika! Aivan ihanan aito teksti, kiitos siitä. Olin lukenut puoliväliin asti kunnes purskahdin täyteen itkuun. Todellakin harmittaa sun puolesta, mutta mä itkin nyt helpotuksesta. Siitä helpotuksesta, että mä en oo ainut. Mulla pääasiallinen ongelma on ahdistus, mutta muuten kuulostaa erittäin tutulta. Päällisin puolin kaikki näyttää sujuvan, mutta sisällä kaikki on ihan päälaellaan. Mä käyn myös tällä hetkellä arviointikäynneillä psykalla, että pääsisin terapiaan. Tuntuu tosi hyvältä nähdä, että ihan normaalit ja mun ihailematkin ihmiset tarvitsee apua, eikä siinä ole mitään hävettävää. Mä oikeasti haluaisin kiljua riemusta, että sä kirjoitit tästä aiheesta. Tää kun on oikeasti niin tärkeä ja normaali aihe, joka koskettaa varmasti jokaista suomalaista jossain vaiheessa, vähintäänkin jonkun läheisen kautta. Tää rohkaisee ainakin superisti mun mieltä ja antaa lisäboostia omalle jaksamiselle. Tosi ihanaa myös lukea, että nyt menee hyvin ja elämä hymyilee. Oon aidosti onnellinen sun puolesta, vaikka en sua tunnekaan. Kaikkea hyvää ja vielä kerran, kiitos. :)

  • Anna
    Reply
    April 18, 2017

    Ihana, rohkea postaus! Tavallisena pulliaisena sitä helposti kadehtii täydelliseltä vaikuttavaa bloggaajaelämää – enpä olisi arvannut sunkaan tapauksessa, että pinnan alla kaikki olikin toisin. Ihana kuulla, että sieltä suosta on noustu ja asiat on nyt hyvin!

    Tää postaus varmasti auttaa monia samojen asioiden kanssa painiskelevia. Apua on vaikea pyytää, mutta se lienee aina sen arvoista.

  • Susu
    Reply
    April 18, 2017

    Huh, voin niin samaistua noihin sun tunteisiin, ja tää teksti saa mut tekeen sen että haen apua itelleni. Tärkee aihe ja hienoo, että uskallat ja pystyt kirjottaan tästö! Hulluna tsemppiä sulle ja onnea yhteen muutosta ym! ?

  • Bea
    Reply
    April 18, 2017

    Aivan mielettömän rehellinen ja upea postaus Annika! Tämän tyyliset kirjoitukset tekee just blogien lukemisesta niin kivaa – tai että on muutakin kuin asuja jne. On niitä tavallisia asioita ja samaistumispintaa mikä joskus katoaa kun bloggaamisesta tulee niin ammattimaista. Voin samaistua sun tarinaan hyvin paljon, itse aloitin noin kuukausi sitten psykoterapian. Raskaat opinnot, elämän suorittaminen, kova työtahti ja menneisyyden haavat aiheutti totaalisen väsymyksen. Mut jo kuukaudessa oon huomannut terapian auttavan. Upeata et kirjoitit tästä, tosi rohkea postaus ja anto mulle uskoa ja voimia tähän prosessiin ja siihen et tulevaisuudessa on mullekin hyviä asioita tulossa. Kiitos ja ihanaa kevättä sulle ja sun ihanalle tyypille ?

  • L
    Reply
    April 18, 2017

    Kommentoin nyt varmaan ekaa kertaa ikinä sun blogiin, vaikka oon seurannut sua jo monia vuosia!
    Ei vaan sanat riitä kertomaan, miten paljon toivon sulle hyvää! Oot fiksu ja rohkea, kun hait apua. Tuo sun teksti muistuttaa tosi paljon mun parin vuoden takaista elämää, ja näin jälkeenpäin on ihanaa huomata, että elämä kantaa!

    Niin paljon hyvää sulle! X

  • April 18, 2017

    Tässä huomaa, että bloggaajan elämä ei oo aina sellasta mitä oletetaan. “Bloggaajan elämä on täydellistä ja koskaan ei oo huonoja päiviä.” Täysin väärä ajatus. Mahtavaa, että pystyit kertomaan niiin monelle ihmiselle itsellesi tosi vaikeasta asiasta. Oot todella rohkea! Tämä sun kirjoitus kannustaa varmasti muita samassa tilanteessa olevia hakemaan itselleen oikeasti apua.

    Tee tätä hommaa sillon ku huvittaa, älä koskaan pakolta. Mä tiedän itse bloggaajana, että välillä on pakko hengähtää ja ottaa aikaa vain itselleen ja ajatella välillä vähän itsekkäästikin.

    Kiitos, että jaoit tämän asian meidän kanssa! Paljon haleja <3

  • Sinä riität
    Reply
    April 18, 2017

    Sinua monia vuosia seuranneena ja itse samoja asioita kokeneena osasin olettaa ettei asiat ole todellisuudessa ihan hyvin. On iso asia osata avautua internetissä nykyaikana ja se kertoo siitä miten sulla on hyvä elää itsesi kanssa. En ole ennen kommentoinut blogiisi, mutta nyt teki mieli. Tällä hetkellä tekisi mieli halata sinua ja olla sulle tukena, koska olen itse samanlainen – en halua rasittaa ketään omilla ongelmillani. Onnea kaikkeen Annika <3

  • Lotta
    Reply
    April 18, 2017

    Mulla tuli ihan kyynel silmään, ku luin tätä. Tunnistan itseni joka lauseesta. Elän tällä hetkellä noita hetkiä, mutta onneksi valoa on jo tunnelin päässä. Ihanaa, että uskalsit jakaa tämän. Itsekin tajusin, että en ole ainut, joka kärsii tällaisista ongelmista, vaikka välillä tuntuukin siltä. Kaikkea hyvää sinulle! :)

  • Lea
    Reply
    April 18, 2017

    <3

  • HannaK
    Reply
    April 18, 2017

    <3

  • S
    Reply
    April 18, 2017

    <3 halit ja tsempit ja tulevaisuudesta innostushyppelyt <3

  • Salla
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos Annika! Mä oon jo kauan aikaa kamppaillu omassa päässä pyörivien ajatusten kanssa. Tänään taas tein sen päätöksen, varmaan sadannen kerran, että hakisin apua. Mieli muuttui kuitenki aika nopeesti just sen takii, että mä rupesin ajattelemaan etten mä ansaitsis sitä. Sitten tää ihana teksti pomppas mun facebookin etusivulle. Luin tän läpi itkien, koska sä sait mut ymmärtämään, että mä todellakin ansaitsen apua ja että kaikki voi muuttua vielä paljon paremmaks jos annan itelleni sen mahdollisuuden <3

    • Kata
      Reply
      April 18, 2017

      Kaikki voi tosiaan muuttua paremmaksi kun vaan rohkenet hakea apua! Sä oot ansainnut sen. Oo rohkee, oothan! <3

  • April 18, 2017

    Oli todella ihanaa lukea tätä postausta. Ihanaa kuulla, että sulla menee nyt paljon paremmin. Oon lukenut sun blogia vuosia ja nyt se vanha onnelliselta kuulosta Annika on tullut takaisin. En missään kohtaan ajatellut pahaa vaikka jonkin näköistä apeutta bloggaamiseen aistikin. Ihana kuulla sulla menevän näin hyvin.

  • Henni
    Reply
    April 18, 2017

    Siis niin suuri hatunnosto sulle Annika! <3 Ensinnäkin siitä, että uskallat avautua tänne kaikesta noista vaikeista hetkistä ja kerrot avoimesti, että käyt terapeutilla – joka valitettavan usein koetaan hullujen ja luusereiden hommaksi. Päinvastoin. Toiseks, mielettömän rohkeeta hakea sitä apua!
    Ja toi on niin totta, there is two sides every story. Kaikki ei oo lähestulkoon ikinä sitä miltä näyttää, ja se on mun mielestä hitokseen mielenkiintosta.
    Ihanaa, että uskalsit jakaa tän tarinan. Tästä on varmasti monelle suuri apu! Hurjasti tsemppiä jatkoon ja paljon onnea ja rakkautta elämään! ?

  • me
    Reply
    April 18, 2017

    Voi Annika, mielettömästi rakkautta ja tsemppihaleja! Rohkea nainen, ansaitset niin paljon hyvää. ?

  • Strawberrycake
    Reply
    April 18, 2017

    Tsemppiä annika! Muista, että vaikeudet voi selättää! Ihanaa, että oot paranemaan päin. <3

  • Mia
    Reply
    April 18, 2017

    Tää oli hyvä ja rohkea kirjoitus. Näistä asioista ei koskaan voi puhua liikaa, jotta ihmiset tajuaisi kuinka yleistä tällainen on, eivätkä jäisi yksin ajatustensa kanssa häpeästä yms syystä! Kuulostaa onneksi siltä, että sulla alkaa olla elämä taas raiteillaan ja upeita ihmisiä ympärillä. Sulla on todellakin oikeus olla onnellinen ja elää just sellaista elämää, joka tuntuu sulle oikealta. Keep your head high and do your thing! :)

  • Anonymous
    Reply
    April 18, 2017

    Juuri toi avoimuus tällaisten asioiden suhteen on tosi tärkeetä. Monet ihmiset kamppailee näiden ongelmien kanssa, mutta niitä hävetään ja pelätään muiden reaktioita. Mutta katsokaa nyt miten hyvin tämä otettiin vastaan ! Todella ihailtavaa, että kerroit. Ihanaa kevättä <3

  • Sofia
    Reply
    April 18, 2017

    Oot upee ja niin rohkee kun kirjotit tästä. Äärettömän tärkee aihe, ja tää kirjotus tulee auttamaan monia. :) + Ihanaa, että elämä hymyilee taas!

    <3

  • Anonymous
    Reply
    April 18, 2017

    Mun on kans pakko kommentoida, mullakin oli paha romahdus 2015 vuonna( paniikkikohtauksia,ahdistuskohtauksia, paniikkihäiriö..) ja nää kyllä sai miettimäön asioita uudelleen ja otti kyllä kaikki voimat multa että voin kans sanoo että asiat menee eteenpäin kunhan jaksaa ottaa apua vastaan ja hakea sitä!
    Kuinka paljon henkistä työtä sun piti tehdä puoles – vuodes vuodessa? Miten sä hyväksyit tuon psykiatrin diagnoosin(masennus?)

  • Oona S.
    Reply
    April 18, 2017

    Oot aivan mielettömän rohkea kun kirjoitit tästä ! Muistan kun itse kävin parisen vuotta ravitsemusterapeutilla ja ensimmäisten kuukausien käynnit olivat lähinnä pahan olon vuodatusta sillä sitä löytyi ,löyty vielä senkin jälkeen kun luulin että kaikki kyyneleet olis jo käytetty.
    Joskus vaan tuntuu että ystäville ja perheelle on vaikeampi puhua omista vaikeista asioista kuin sitten ulkopuoliselle,sillä he on niin lähellä. Kun sitä tuppaa aina kelaamaan ettei halua “vaivata” toisia omilla “pienillä “ongelmilla.. Vaikka ei sen niin pitäis olla. Ystävät on sitä varten että mie autan heitä ,kuuntelen ja oon tukena ja he tekevät saman minulle. Tuo oli yksi asia mikä mun oli vaikea sisäistää. Terapeutilla käyntiä ei mun mielestä pitäis hävetä tai pitää tabuna sillä siitä voi saada ison avun ja on rohkeaa myöntää että aina ei jaksa. Eikä tartekkaan jaksaa..
    Ihana kuulla että sie oot löytänyt itelles sopivan tukihenkilön ystävien lisäksi ja että oot päässy purkaan pahaa oloa pois.

  • Saratickle
    Reply
    April 18, 2017

    <3 <3 mä oon niin onnellinen sun puolesta just nyt!

  • Paula
    Reply
    April 18, 2017

    Oot mielettömän rohkea! Kiitos tästä tekstistä. Oon itsekin viime ajat paininut valtavan ahdistuksen kanssa. Eipä se ulospäin pahemmin näy, mutta kamppailen jatkuvasti ajatusteni kanssa. Itkukohtauksiakin saan tämän tästä. Täytyy varmaan itsekin harkita terapiaa ihan tosissaan.

  • April 18, 2017

    Kiitos, että oot niin rehellinen. On helppoo tuomita kun ei tiedä totuutta. Oon tosi iloinen, että nyt nautit taas elämästä ja tilanne on paljon parempi kun vuosi sitten. Viime aikoina musta on tuntunu ihan kauheelta. Ahdistaa, masentaa, ei huvita tehdä mitään… mutta en ole kuitenkaan uskaltanut kertoa tästä kenellekään. Mua pidetään tosi aurinkoisena, positiivisena ja iloisena tyyppinä, enkä halua ”pettää” muita olemalla jotenkin masentunut. Eihän mulla oo edes syytä olla masentunut… Mä oon kolmesti taistellut syöpää vastaan, enkä masentunut silloin. Miks siis nyt, ”kun kaikki on oikeesti hyvin”, pitäisi masentua? Onneksi törmäsin tähän tekstiin. Aion ehdottomasti ottaa yhteyttä terapeuttiin, sillä näin ei pitäisi tuntea. Kiitos vielä kerran, tästä tekstistä on monelle varmasti paljon apua.

  • Katja
    Reply
    April 18, 2017

    Nyt iski superhuono omatunto kiukkusesta viime vuotisesta blogia kritisoivasta kommentista… ei tiedetty tästä, ja suoraan sanoen luulin että sulla on kaikki mahtavasti ja elämä on ihanaa niin kuin blogimaailma aina antaa ymmärtää (ja siksi oma elämä tuntuu vertailussa aina ihan surkealta heh), ja siksi ihmetytti että miten et voi jaksaa edes blogata kun tästä kerran rahaa saat, ja harmitti tason lasku kun olen jo vuosia sua seurannut ja oot ihan lemppari. Mutta nyt tietysti ymmärrän, ja harmittaa että olet joutunut kaiken ton päälle kokemaan vielä kovaa painetta ja kritiikkiä tän blogin suhteen. Siinä tosiaan yksi bloggaamisen huono puoli, töistä saisi lomaa mutta blogista oikein samalla tavalla… Joka tapauksessa, tosi hyvä että avasit meillekin tätä aihetta, tästä on varmasti hyötyä monille ketkä miettii avun hakemista tai vaikkei miettisikään, niin voi tän tekstin avulla silmät avautua että hei toihan kuulostaa ihan mun tilanteelta ja mäkin tarviin apua. Ihanaa että sait apua ja asiat on jo paremmin, ja isot tsempit jatkoon!!

  • H
    Reply
    April 18, 2017

    Kiitos että kirjoitit<3 isoja asioita, mutta ihana kun kerroit rohkeasti. Tää teksti antoi luottamusta että aurinkoiset päivät on mahdollisia, vaikkei sitä masennuksen synkimpinä hetkinä voi uskoa. Terapiaan meneminen oli itsellenikin iso kynnys, kun ajatteli että enhän minä voi, kyllä minä pärjään. Mutta yks parhaista asioista mitä oon ikinä itelleni tehnyt on just se että on hakenut apua. Kun oikeasti ei tarvi pärjätä yksin, ei olla niin vahva ja niin itsenäinen, vaan saa olla inhimillinen, hauras ja haavoittuvainen ja silti aivan hyvä ja riittävä. Aurinkoista kevättä!

  • Roosa
    Reply
    April 18, 2017

    Kirjoitit hyvin tärkeästä aiheesta.
    Lohduttavaa kuulla et vuodessa sun tilanne on muuttunut noinkin paljon positiiviseen suuntaa. Auttaa uskomaan siihen et itsellekkin terapiasta on varmasti apua eikä siellä turhaan käy. Kaikkea hyvää sulle!

  • Marju
    Reply
    April 18, 2017

    Tsempit ja jaksamiset sinne! Täältä vertaistukea paniikkihäiriöiseltä, joka jostain syystä eli paniikkikohtausten ja niiden välttelystä syntyneessä kierteessä ihan liian kauan, ennen kuin ymmärsi että välillä apua voi, saa ja pitää hakea. Jopa mulla on oikeus elää normaalia elämää. Mulla on mielikuva, että puhumattomuus eskaloituu loppujenlopuksi paniikkikohtauksina melko monella. Vaikka välillä haluais niin tunteet ei vaan häviä, perkele. Pointti oli, että saa myöntää että tarvitsee apua. Saa muistaa, että koska muilla on oikeus puhua ongelmistaan ja sulla kuunnella, se toimii myös toisinpäin. Jostain syystä terapia tuntuu olevan yhä tabu ja ikinä ei sais myöntää että joku käy voimille, mutta jospa tää suorituskeskeinen yhteiskunta relais kans joskus. Onnea uuteen elämänvaiheeseen uudessa kodissa ja hyvää kevättä :-)

  • Annika
    Reply
    April 19, 2017

    <3 ihan mieletöntä että uskalsit kirjoittaa tästä. Oon itsekin nuorempana kamppaillut syömishäiriön ja masennuksen kanssa ja viimeaikoina huomannut niiden piirteiden puskevan taas esiin. Tää kirjotus muistutti että ikinä ei pitäisi hävetä avun pyytämistä ja sitä pitäisi pyytää mahdollisimman nopeasti.

    Ihanaa kuulla että sulla menee jo paremmin vaikka kaikista mielenterveysongelmista toipuminen vie pitkän aikaa, usein ne kulkee mukana koko loppuelämän. Tsemppiä <3

  • J
    Reply
    April 19, 2017

    Rohkea kirjoitus! Kiitos kun kerroit niin rehellisesti kuulumisiasi. <3

  • Maiju
    Reply
    April 19, 2017

    Hieno, aito ja rohkea kirjoitus! Paljon olet joutunut kokemaan, mutta onneksi uskalsit hakea lopulta apua ja kohdata itsesi. On hienoa, että kirjoitit aiheesta näin avoimesti, tekstistä voi joku saada rohkeutta, joka kamppailee saman kaltaisessa tilanteessa. Olet rohkea ja voimakas nuori nainen.
    Voimia sinulle ja ihanaa kevättä ja tulevaa kesää!

  • Anna
    Reply
    April 19, 2017

    Luin sun blogia sattumalta ekaa kertaa ja onneksi luin! Paljon rakkautta ja kiitos, kun otit aiheen puheeksi – niin itsesi kuin muidenkin samassa tilanteessa olijoiden kannalta. Askel kerrallaan, välillä eteen ja taakse, mutta kuitenkin hiljaa eteen! <3

  • Carita
    Reply
    April 19, 2017

    No eipäs edellinen emoji näkynyt, mutta lyhyesti ja ytimekkäästi: <3

  • Anonymous
    Reply
    April 19, 2017

    No voi voi sua raukkaa…tyhmintä miyä ikinä oon lukenenu…oot ihan älykääpiö… ja huomion kipee pikkukakara..mut vau.upeeta et viäl saat palkanki to.mosesta paskab jauhannasta…kasva aikuseksi…

    • Emilia
      Reply
      April 19, 2017

      Ai tyhmintä mitä olet ikinä lukenut? Tais jäädä sun oma kommentti lukematta…

  • Jenna
    Reply
    April 19, 2017

    Iso kiitos tästä postauksesta!! Oon saman ikäinen tyyppi ja vältellyt terapeutille hakeutumista nyt syksystä saakka, koska jollain tasolla hävettänyt, että tarve sellaiseen itsellä on. Tavallaan myös tullut vähäteltyä niitä oman elämän vaikeuksia ja uskoteltua itselle, ettei sitä apua oikeesti tarvitse! Tän postauksen motivoimana otin just yhteyttä terapeuttiin ja varasin ajan. Propsit sulle rohkeudesta, että avasit näinkin henkilökohtasen asian täällä, oot huipputyyppi :) !

  • Sissi
    Reply
    April 19, 2017

    Tää on niin tärkee aihe, yks tärkeimmistä. Ja se, että vieläkin terapiassa käymiseen ja siihen, että ois vaan tarve puhua jollekkin ulkopuoliselle liitetään niin paljon negatiivisuutta tuntuu tosi pahalta. Tää teksti on nyt jo tavoittanu tosi monta avun tarpeessa olevaa tyyppiä, mikä on upeeta. Onneks päätit jakaa oman kokemukses. Ihanaa kesän odotusta Annika, mut ennen kaikkea, nauti ihan jokaisesta päivästä <3

  • salla
    Reply
    April 19, 2017

    Hieno kirjoitus! Itse viime keväänä saman diagnoosin saaneena tunnistan tekstistä paljon itseäni. Nyt kuitenkin kaikki on paremmin ja elämä hymyilee :) Olet vahvempi ja rohkeampi kuin uskotkaan!

  • L
    Reply
    April 19, 2017

    Oon lukenut sun blogia varmaan jo viisi vuotta, mutta tä on eka kommentti. Kiitos tästä tekstistä! Rehellistä, rohkeaa ja tarpeellista, että näitä asioita tuodaan ilmi. Blogin ja somen välityksellä ei todellakaan tarvitse kertoa kaikesta mitä elämässä on meneillään, ja usein näissä kanavissa nähtävä sisältö on itse kullakin siloiteltua. Bloggaajana varmasti kynnys kertoa yhtään mistään henkilökohtaisemmasta on tosi suuri. Musta on kaameeta, että sait tuolloin akuuteimmassa vaiheessa negatiivisia kommentteja ja jopa syyllistämistä osaksesi… Mahtavaa että asiat on menneet parempaan suuntaan ja oot onnellinen! Muistutus kaikille, että uskalletaan hakea apua kun sitä tarvitaan, ja että suhtaudutaan toisiimme armollisesti ja ymmärtäen. <3

  • RO
    Reply
    April 19, 2017

    Tää teksti… sanattomaksi vetää, varsinkin kun samaistuu täysin sun sanoihin. Kiitos kun jaoit tän meidän kanssa. <3 Ihanaa kevään jatkoa sulle Annika! <3

  • Emilia
    Reply
    April 19, 2017

    <3!!

  • Camilla
    Reply
    April 19, 2017

    Haluan vaan kertoo että tän sun tekstin takia laitoin vihdoin pomolle viestiä ja kysyin että maksaako firma mulle psykoterapiakäynnin, kun puol vuotta on nyt mennyt mieli maassa ja se alkaa heijastua duuniin ja muuallekin. Oot ihana <3

  • Johanna
    Reply
    April 19, 2017

    Kiitos Annika tästä postauksesta! Mä aloin myös käymään terapiassa muutama kuukausi sitten enkä oo päivääkään katunut. Edelleen yksi hankalimmista kysymyksistä on “mitä sulle kuuluu”, sillä tekis mieli vastata aina vaan ihan hyvää kiitos. Kaikkea hyvää sulle! ?

  • Minttu
    Reply
    April 19, 2017

    Kiitos, kiitos sulle tosi paljon että kerroit tän. Kamppailen ite samojen asioiden kanssa kun sä vuos sitten, mutta oon yrittänyt uskotella että kyllä tää tästä. Mun pitäis oikeesti auttaa itteäni.

  • Elli
    Reply
    April 19, 2017

    Oot tosi rohkea ihminen, kun uskalsit jakaa tarinasi meidän kanssa. Uskon, että tästä on apua myös muillekin! Kiitos ihanasta blogistasi ja ihan parasta kevätä ja tulevaa kesä sulle <3

  • Milja
    Reply
    April 19, 2017

    En tiiä mitä sanoa mutta jotain haluun kuitenkin kommentoida. Ihana ja rohkea postaus, oot upea Annika<3 kiitos rehellisyydestä.

    Itekki oon jotain epämäärästä ahdistusta ja masennusta ja paniikkikohtauksia kokenu viime vuoden ajan, nyt pari kuukautta on kuitenki jo menny paremmin, kiitos ystävien ja psykologin. Ammattiavun merkitystä ei voi liiaksi korostaa.<3

    Arvostan sua todella paljon!

  • Allu
    Reply
    April 19, 2017

    Monessa kohdassa tekstiä menin aivan sanattomaksi. En edes tiedä mitä tässä kommentissa haluaisin tuoda esille, tosiaan sanattomaksi kuin vetää. Koko kirjoitus käsittelee niin mahdottoman tärkeää asiaa ja sitä, kuinka niin moni tässä yhteiskunnassa ei koe olevansa oikeutettu omaan oloonsa, sillä silloin leimataan laiskaksi ja saamattomaksi. Tätä leimaa sitten juuri omassa otsassa korostaa entisestään se, että sosiaaliseen mediaan vuodatetaan epätodellisia suorittamiseen perustuvia tavoitteita onnellisuudesta. Olet todella rohkea tyttö kun uskallat tuoda omakohtaisesti tällaisen asian esille omassa blogissasi ja toivon teille kaikille mitä ihaninta kesää tänä vuonna :)

  • Lispe
    Reply
    April 19, 2017

    Ihana ihana Annika!! Kiitos kun jaoit tän meille<3 vaikka aihe on rankka niin ihan täydellinen teksti! Ainakin omalla kohdalla tuli taas semmonen olo et ei pitäis ikinä puhua toisista arvostellen jos ei tiedä mitä on pinnan alla. Eikä muutenkaan kun kukaan ei oo täydellinen. Ikuinen projekti lopettaa toisten arvosteleminen ja vertaaminen itseen vaikka sitä aina yrittänytki kitkeä enemmän ja enemmän pois.. En nyt tiiä saako tästä mitään ideaa mut kuiteski.

    Ihanaa että oot nyt onnellinen ja jaksoit kertoa tän<33 Ehkä mäki uskallan tän tekstin jälkeen hakeutua terapeutille jos on tarve vaikka se mua niin pelottaaki. Aurinkoa teijän elämään :*

  • Heli
    Reply
    April 19, 2017

    Hei Annika,

    hienoa että päätit kirjoittaa aiheesta, tosi rohkeaa! Mukava kuulla, että voit jo paremmin. Kirjoituksesi luo toivoa muillekin vastaavanlaisten asioiden kanssa kamppaileville ja voi olla jollekin se sysäys joka saa hänet hakemaan myös apua, niin kuin olet täältä kommenteista ehkä lukenutkin. Aurinkoista kevättä! <3

  • E
    Reply
    April 19, 2017

    Kiitos että kirjotit tästä. Mulla on myös rankat ties kuinka monta vuotta takana, ja oon aina vaan tsempannu eteenpäin ja ottanu lisää tekemistä lautaselle ettei tarttis pysähtyä miettimään, koska uskoin etten nousis siitä enää jos kerran pysähtyisin.
    Nyt vihdoin terapia alkamassa ens kuussa, ja sun tekstin lukeminen vähens siihen liittyvää jännitystä paljon. Miten se kynnys avun hakemiselle voikin olla niin korkee? Onneks on läheisiä jotka tsemppaa, tukee ja potkii persuksille! Ihanaa ja aurinkoista loppukevättä ja kesää sulle!

  • Kata
    Reply
    April 19, 2017

    Ohoh! Eipä olisi arvannut mitään tällaista. Todella kunnioitettavaa, että kerroit totuuden meille lukijoille ja olet osaltasi poistamassa mielenterveysongelmien ympärillä pyörivää häpeää. Paljon tsemppiä ja toivottavasti tämä kesä on edellistä onnellisempi! <3

  • Anni
    Reply
    April 19, 2017

    Juuri tälläset jutut erottaa sut kaikista muista bloggaajista, oot niin aito ja avoin. Kaikkea hyvää sulle Annika <3

  • Krista
    Reply
    April 19, 2017

    Ihanan aito teksti. Tsemppiä ja halauksia<3

  • T
    Reply
    April 19, 2017

    Kiitos Annika! Tää kirjotus anto mulle viimein rohkeutta hakea apua uudelleen. Otin tänään yhteyttä opiskelijaterveydenhuoltoon ja toivottavasti mut tällä kertaa otetaan siellä tosissaan.
    Ihanaa kesän odotusta ja paljon haleja <3

  • Olli
    Reply
    April 19, 2017

    Täytyy myöntää, että oot super rohkea, että jaoit tän näinkin isolle yleisölle. Ja ihanaa, että jaoit, koska tää tulee auttamaan muitakin, jotka on siinä alkupisteessä itsekin. Itselläni tää liippaa hyvin läheltä, kun olen juuri ollut yli kuukauden pois töistä samanmoisen tilanteen takia ja myös on psykoterapia alkamassa. Tsemppiä Annika jatkoon <3

  • Anonymous
    Reply
    April 19, 2017

    Tän kirjoituksen tärkein anti mulle – ja kommenteista päätellen monelle muullekin – oli uskallus hakea apua, jos jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että omin voimin ei enää jaksa. Korostit vakuuttavaan ja myönteiseen sävyyn, miten tärkeää ammattiavun saaminen on. Voin myös samaistua moniin kertomiisi juttuihin. On niin helppoa jäädä sänkyyn ja peittää ikkunat niillä pimennysverhoilla, koska ei yksinkertaisesti jaksa kohdata muuta maailmaa. Itsekin ajattelin tuossa viime kesän lopussa, että muutto uuteen kaupunkiin ja sen mukanaan tuomat uudet kuviot helpottaisivat oloa ja olisin taas tyytyväinen, mutta todellisuudessa muuton jälkeen tapahtuikin erinäisiä asioita, jotka pahensivat asioita entisestään. Tällainen kokemus niin vahvistaa sen tosiasian, että ongelmia ei voi paeta – ne pitää kohdata. Edelleen olen kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että ajattelen voivani pärjätä yksin, koska teoriassa tiedän, miten lukuisilla eri tavoilla voin itseäni auttaa. Joko olean oikeassa tai sitten en itse tiedosta, että oikeasti tarvitsisinkin ammattilaisen apua. Mutta hyvin itsenäinen ihminen kyllä olen ja mulla on voimakas halu pärjätä itse. Oli miten oli, tarkkailen nyt olotilaani huolellisesti tässä muutaman seuraavan kuukauden aikana ja jos mitään edistystä ei tunnu tapahtuvan, aion tästä postauksesta inspiroituneena hakeutua terapiaan. Jos nimittäin en sitä tee, alan hyvin pian unohtamaan, miltä hyvä olo joskus aikoinaan tuntuikaan ja se ajatus karmii.

    Tästä kirjoituksesta tuli just sellanen fiilis että vitsit, mitä jos minäkin hakisin apua. Tämä teksti tuskin olisi kolahtanut samalla tavalla, jos kirjoittaja olisi ollut joku tuntematon tyyppi, mutta sun blogia olen lukenut useiden vuosien ajan ja juuri sun samaistuttavuus ja aitous on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen siihen, että luen tällaisia pitempiä tekstejäsi aina ajatuksella, jolloin ne myös saavat mut miettimään.

  • Tuija
    Reply
    April 19, 2017

    Kiitos hienosta kirjoituksesta. Ihanaa, että olet nyt onnellinen. Itselläni oli aikoinaan vaihe kun en muuta tehnyt kuin itkin ja pelkäsin kuolemaa. Menin terapeutille. Siellä kysyttiin, että oletko itsetuhoinen. Kun vastasin etten ole niin todettiin ettei jatkohoidolle ole tarvetta.
    Todella muulta kuullut samaa. Sinulle ilmeisesti osoittautui hyvä terapeutti.

  • TTS
    Reply
    April 19, 2017

    Rohkea kirjoitus tärkeästä aiheesta, kiitos. Tuli minullekin hyvin ajankohtaiseen saumaan, kuten selvästi myös useille muille lukijoille. Olet mahtava, kaikkea hyvää uusiin elämänmuutoksiin!

  • Anonymous
    Reply
    April 19, 2017

    Annika <3 oot uskomattoman upea ja oon seurannut sua useemman vuoden koskaan kumminkaan mitään kommentoimatta, mutta en oo varmaan ikinä samaistunut kehenkään yhtä paljon kun suhun tässä postauksessa. Itkin tätä lukiessani, koska en tajunnut että kaiken tämän takana on tällainenkin puoli susta ja näinkin siisti tyyppi. Kiitos. Mun tarina on aikalailla samanlainen, paitsi pahimmat pudotukset tapahtuivat joskus viime syksynä. Nyt alkaa vihdoin vähän helpottamaan ja komppaan sua niin 110% että terapia on ihan törkeen tärkeä juttu ja suurin syy munkin olon paranemiselle. Kiitos että olit näinkin rohkea- et usko kuinka ison positiivisen yllätyksen koin. Ihanaa, että oot lisännyt tähän blogiin tällasta syvyyttä. Uskomattoman urheeta ja kunnioitettavaa. Oot inspiraatio tosi monelle ja nyt myös mulle. Ihanaa kevättä.

  • Ann
    Reply
    April 19, 2017

    Olipa rohkea postaus sinulta Annika. Olet ollut monelle esikuva ja se, että avasit omia haavojasi näinkin avoimesti, on ihailtavaa. Näistä asioista pitäisi ehdottomasti puhua enemmän ja tuoda niitä päivänvaloon. Siitä olisi suuri apu ja vertaistuki muille, jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa yksin. Ja sä annoit asioille yhdet kasvot lisää. Moni kun luuli että sä elät sellaista ns. dream life elämää, niin tämä toi esiin sen, että jokaisella meillä on omat murheet ja vaikeudet, eikä se blogi tai kuva todellisuudessa kerro yhtään mitään. Itse lukijanasi vaistosin jo pitkän aikaa, että kaikki ei ole hyvin ja toi sun jatkuva reissaaminen ei ollut enää ns. normaalia. Sulle on lyhyessä ajassa tapahtunut paljon asioita ja meet ja tuut koko ajan, niin jossain kohtaa kroppa sanoo, että nyt riittää. Toivottavasti jatkossa kuuntelet itseäsi enemmän ja olet itsellesi armollinen, joka juttuun ei ole pakko venyä, eikä asioita ole pakko tehdä vaikka yhteiskunta/muut ihmiset niin odottavat. Ja hienoa, että toimit Lukan parasta ajatellen ja että sulla on hyvä tukiverkko. Liikaa on masentuneita ihmisiä joilla jää eläimet ja lapset hoitamatta, eikä ne kykene hakemaan apua itselleen, lapsilleen ja lemmikeilleen. Tämä sun uudistunut tyyli olla avoimempi ja luonnollisempi sopii sulle ja sitä itse toivon lukijana jatkossa enemmän. Kaikkea hyvää sulle Annika :)

  • julia
    Reply
    April 19, 2017

    Kiitos, että uskalsit kirjoittaa tästä. Oot rohkea! Itse en oo vieläkään uskaltanu olla yhtä rohkea, vain mun toinen puolisko ja ammattilaiset tietää mielenterveysongelmistani. Vaikka kaikki sisällä onkin päin helvettiä, on niiden kulissien ylläpitäminen yllättävänkin helppoa. Viime keväänä, kun vihdoin sain haettua apua, meni myös mun ensimmäinen terapiakerta pelkkään itkemiseen. Nyt yli vuoden myöhemmin itkin kunnolla tällä viikolla terapiassa uudelleen, itkin koska pystyin vihdoin sanoa olevani onnellinen. Nyt tuntuu, että jokin ympyrä on sulkeutunut ja tästä mennään vihdoin vain ylöspäin. Vuosi sitten olin vaikeasti masentunut, nyt vihdoin onnellinen. Siellä kuoren takana voi tosiaan olla mitä vaan, ei kaikki näy ulos, eikä kaikkea voida/haluta kertoa. Voi kun ihmiset ymmärtäisi sen.

  • Mamace
    Reply
    April 19, 2017

    Oot niin symppis! Tsemppiä!

    Sylikaupalla onnea ja iloa kaikkeen elämässäsi!

  • Anna
    Reply
    April 19, 2017

    “Vaikka olisit rikki, älä pelkää. Rikottu rakastaa hellemmin. Rikottu huomaa herkemmin. Rikottu tuntee syvemmin. Rikottu rakentuu vahvemmin. Ehjimmät meistä on koottu sirpaleista.” -Lainattu.

    Kaikkea kaunista elämääsi Annika! Ihailen rohkeutta puhua näin vaikeasta asiasta julkisesti. < 3

  • April 19, 2017

    Kiitos rohkeasta kirjoituksesta, joka sai ajattelemaan myös omaa henkistä hyvinvointia. Lyhyesti: <3

  • Miia
    Reply
    April 19, 2017

    Haleja! <3

  • Mirka J
    Reply
    April 20, 2017

    Oletpa rohkea! Ite olen käyny terapiassa nyt vähän päälle vuoden ja pikkuhiljaa alkaa elämä taas hymyillä. Pitkiä prosesseja ne kuitenkin on. Teki vaan mieli kommentoida, että oli kyllä suuri wake up call tää. Oon aina välillä oikeen kadehtinu bloggaajia, kun näyttää siltä että he matkustaa jatkuvasti ja muutenki nauttivat elämästä täysillä. Mutta niinhän se on, että koskaan ei voi tietää mitä pinnan alla oikeesti on. Nyt oikein hävettää se kadehtiminen. Haleja sulle! :)

  • Sanni Hujanen
    Reply
    April 20, 2017

    Aika tyhjentävä teksti. Tosi hieno teko sulta, miten uskallat avata noinkin rankan asian muiden luettavaksi. Se on uskomattoman jaloa, sillä joku samojen asioiden kanssa painiva voi saada tästä viimeisen rohkaisun avun hakemiselle. Mieletön määrä sydämiä sulle <3 ihailen sua suuresti!!

  • Maija
    Reply
    April 20, 2017

    Kiitos Annika, jollakin ihmeellisellä tavalla sain kirjoittamastasi valtavasti voimaa <3
    Kaikkea hyvää <3

  • Anonyymi
    Reply
    April 20, 2017

    Luin vain alkupään kommentteja, joissa sinua kehuttiin rohkeaksi ja moni kertoi omankin tarinansa. Oletan, että loputkin kommentit olivat samanlaisia. Hyviä kommentteja.

    Anna kuitenkin kun arvaan: yksikään silloin huonona aikana ilkeitä kommentteja laittanut ei ole tullut kertomaan olevansa pahoillaan kirjoituksistaan?

    • HK
      Reply
      April 20, 2017

      Kyllä ainakin yksi on, sentään. :) (sekin on alku)

  • julia
    Reply
    April 20, 2017

    voi annika, olet ihana!! kukaan ei puhu näistä asioista ääneen vaikka ne ovatkin niin hurjan yleisiä, toivottavasti muutkin julkiset hahmot seuraavat esimerkkiäsi ja uskaltavat jatkossa puhua vaikeistakin asioista siellä näennäisen kiiltokuvaelämän lomassa <3 iso kiitos tästä tekstistä, onneksi olkoon oman mielenterveyden huolenpidosta ja kaikkea hyvää ja ihanaa sulle tulevaisuuteen!

  • Mm
    Reply
    April 20, 2017

    Hienoa, että kirjoitat vaikeasta asiasta. Jospa joskus kenenkään ei tarviis miettiä, että kehtaako tämmöistä asiaa tuoda julki. Ihanaa kevättä ja onnea uuteen kotiin! <3

  • Riina
    Reply
    April 20, 2017

    Voi Annika! Haluaisin rutistaa sua niin kovaa täältä ruudun takaa! <3 On todella rohkeaa, että uskalsit kirjoittaa näinkin vaikeasta aiheesta blogiin, mutta kiitos että teit sen. Tsemppiä hurjasti jatkoon ja ihana kuulla, että olet löytänyt tärkeän ihmisen rinnallesi!

    T. Kauan blogiasi tiivisti seurannut lukija

  • Anetta Väänänen
    Reply
    April 20, 2017

    Palautin viime viikolla kandini, jossa tutkin sosiaalista mediaa ja mobiilisovelluksia mielenterveystyössä. Jatkotutkimusaiheeksi kirjoitin sosiaalisen median tabujen rikkojana mielenterveysongelmissa. Tämä on yksi mahdollinen graduaiheeni, joten sun kirjoitus herätti mussa heti tunteita. Oot valtavan rohkea, ja oikeesti monet hyötyy näistä, kun julkisuudenhenkilö kirjoittaa avoimesti esimerkiksi blogiin. Työskentelen itse mielisairaalassa ja se on oikeesti ihan valtava roolimalli nuorille mitä te bloggaajat/vloggaajat näytätte.

    Ja valtavasti tsemppiä sulle, oon sitä mieltä että kuka tahansa meistä höytyisi juttelusta ammattilaisen kanssa. Ihanaa kun olet saanut asioita eteenpäin! Hyvää kevättä!

  • Inkkuuu
    Reply
    April 20, 2017

    Annika<3

  • Pilvi
    Reply
    April 20, 2017

    Kiitos että kirjoitit tästä aiheesta. Ihanaa että voit jo huomattavasti paremmin. Pysy rehellisenä itselles ja kirjoita kaikesta mistä itse haluat. Ruudun toisella puolella on yllättävän moni, jotka saa suunnattomasti voimaan tästä tekstistä – kiitos xxx

  • Neea
    Reply
    April 20, 2017

    Vau miten rohkea teksti ja aivan ihanan onnellinen loppu. <3 Hyvää kevään jatkoa!

  • Salla
    Reply
    April 21, 2017

    Kiitos kun jaoit tän<3 Noin henkilökohtaisen asian jakaminen vaatii suurta rohkeutta varsinkin, kun näistä asioista ei vieläkään uskalleta kunnolla puhua. Juuri tällaisten tarinoiden vuoksi pyrin nyt opiskelemaan psykologiaa. Oon myös itse pari vuotta sitten saanut tulipaloon joutumisen johdosta paniikkihäiriön, mikä meni niin pahaksi etten saanut nukuttua, pelkäsin tehdä ruokaa, pestä pyykkiä… Henkinen kuorma oli ihan valtava, sitä on hankala edes selittää. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Hakeuduin itse nuorten kriisikeskukseen, josta sain korvaamatonta apua ja oon edelleen todella kiitollinen, että mut otettiin niin nopeasti siellä vastaan. Se ei tosiaan maksanut mitään eli apua saa myös ilmaiseksi, jos näitä kommentteja lukee joku, joka pohtii avun hakemista. Ei oo liian vähäpätöistä asiaa hakeutua juttelemaan jollekin, se tekee hyvää, vaikka päällisin puolin elämässä olisikin kaikki hyvin.

  • Laura
    Reply
    April 21, 2017

    Oot Annika rohkea, hieno ja kaunis nuori nainen! Toivon sulle pelkästään hyvää tulevaisuudelle ja onneksi tajusit hakea apua ongelmiisi. Iso kiitos myös siitä, että uskalsit kertoa tämän kaiken täällä! <3 Ilkeille kommentoijille, joita itekin viimisen vuoden ajalta muistan, mulla ei sen sijaan ole muuta sanottavaa kuin että toivottavasti häpeätte. Ikinä ei voi tietää, mitä pinnan alla on. Lukalle rapsutuksia ja pusuja ja ihanaa kevättä koko teän pienelle perheelle! :-)

  • Anonymous
    Reply
    April 21, 2017

    Löysin tieni tähän postaukseen ihan sattumalta kaverin Facebook-seinän kautta. Haluan sanoa että KIITOS, olet rohkea kun jaoit tämän näin monen ihmisen kanssa! Mutta oikeastaan mun mielestä vielä rohkeampi, kun uskalsit mennä terapiaan! Oli aika pelottavaakin lukea jonkun ihan tuntemattoman tekstistä sellaista asiaa, mikä ois yhtä hyvin voinut tulla omasta suusta, ajoittuen vielä aika samalle ajanjaksolle. Ainoana suurena erona on se, etten mä ole uskaltanut vielä(kään) ottamaaan yhteyttä kehenkään ammattilaiseen, varsinkin nyt elämän ollessa jo pääosin tosi hyvää!! Uskon silti, että keskusteluapu tekis mulle hyvää, juurikin nyt tilanteessa, jossa saatan olla kans kohta muuttamassa ekaa kertaa yksin asumaan. Jaan niin noi sun entiset fiilikset siitä, että en halua rasittaa ketään muuta mun pienemmillä murheilla (tai uskaltaa myöntää, että en jaksa kaikkea yksin). Varsinkin nyt, kun menee ihan oikeasti hyvin ja ahdistus on harvemmin edes sellasta, joka itkettää. Toisaalta kuitenkin pelkään, että jos (joudun) muutan asumaan yksin, en kestä ees niitä “haamuja” mun menneestä pahasta olosta. Kysymys kuuluu, mikä auttoi sua uskaltamaan?

  • Minävaan
    Reply
    April 22, 2017

    Mahtavaa että puhut tuosta. Toivoisin että sinun kaltaiset vaikutusvaltaiset bloggaajat kävisivät kiinni näihin ja kaikkiin vaikeisiin aiheisiin.

    Itse luin sun blogia ja mietin että mikähän on. Kun et postaillut. Toisaalta se kiinnostaa, mutta eihän ne asiat kuulu meille tippaakaan ja sen ymmärrän. Voin uskoa että on rankkaa kuunnella negatiivista kommenttia, itsekin kirjoitin blogia ja en vain jaksaisi.

    Kaikkea hyvää sulle :)

  • Anonymous
    Reply
    April 22, 2017

    Kiitos ja mahtavaa että kirjotit tästä. Itsellä oli koko viimevuosi hankala masennuksen, syomishäiriön ja ahdistuskohtauksien takia. Kuten sulla, myös mulla oli paljo stressia, ogelmia ihmissuhteiden kanssa jne.. kaikki kasautui ja voin todella huonosti, psyykkisesti mutta myös fyysisesti koska laihduin varmaan 20 kiloa.. En uskaltanut hakea apua koska häpesin niin paljon. Vuodenvaihteen jälkeen muutin kuitenkin uuteen maahan ja nyt voin sanoa parantuneeni, koska täällä en koe samanlaista stressiä, en ole tammikuun jälkeen saanut yhtään ahdistuskohtausta ja ennen kaikkea oon kasvanut henkisesti niin paljon kja tehnyt mahtavia ihmissuhteita.

  • Aino
    Reply
    April 24, 2017

    <3

  • April 25, 2017

    Hieman näin mattimyöhäisenä on minunkin aivan pakko tulla kommentoimaan, vaikka yleensä en mitään minnekään kirjoitakaan. Mutta tämä teksti kosketti ja kovasti ja laittoi hieman miettimään omaakin elämää. Itse kävin reilu vuosi sitten myös aika alhaalla unettomuudesta kärsiessäni ja silloin oli päiviä, milloin olisi tehnyt lähinnä mieli itkeä. Siitä kuitenkin selvisin, mutta nyt on taas alkanut unettomuus nostamaan päätään, mikä ainakin minulla vetää myös koko mielen ja olemuksen alas ja tällä hetkellä olo onkin jo melko kurja. Itselläni on todennäköisesti muutto Helsingin suuntaan syksyllä odottamassa ja poikaystävä lähdössä armeijaan, joten nyt jo valmiiksi mietityttää mitenköhän selviän, mutta tämä sinun teksti kyllä valoi uskoa!

    Aivan valtavan rohkeaa kertoa täällä tälle koko ihmispaljoudelle, kun itsellä tuntuu, että yhdellekin ihmiselle kertominen nostaa palan kurkkuun. Mutta aivan valtavan ihanaa kuulla, että sinulla on asiat hyvin! Jaksamista, sillä elämä ja maailma on loppu peleissä aika mieletön :)

  • annina
    Reply
    April 25, 2017

    Ihan Super hienoo ja rohkeeta et uskalsit tämmösestä aiheesta kirjottaa! Toivon sulle ihan mielettömästi kaikkea hyvää, oot sen ansainnu!<3

  • Ilona
    Reply
    April 26, 2017

    Harvoin kommentoin, mutta nyt täytyy. Vaikka monet ovat jo kommentoineet tänne samaa asiaa, niin halusin vielä itsekin tulla jakamaan oman kiitokseni. Ekaksikin, kiitos tästä aitoudesta ja rohkeudesta, joka tän tekstin jakamisen taustalla on varmasti ollut. Olen itse käynyt viime aikoina hirveästi pohdintaa sen suhteen, että pitäisikö omasta elämäntilanteesta ja stressistä puhua jollekin, mutta aina olen ajatellut, että omat ongelmat on liian pieniä, kun eihän mulla ole esimerkiksi kuollut joku läheinen. Upeaa, että kirjoitit tämän tekstin. Tästä sai niin paljon voimaa ja ymmärrystä siihen, että meillä kaikilla on omat ongelmamme ja on myös okei olla joskus ei-okei. Lisäksi tämä teksti antoi susta entistä maanläheisemmän ja aidomman kuvan; elämä kun ei yleensä ole pelkkää kiiltokuvaa. Oon lukenut sun blogia jo vuosia ja just se aitous on yksi isoimmista syista. Kiitos Annika!

  • Annika
    Reply
    April 26, 2017

    Oot aivan ihana ja aito. Kiitos tästä rohkeasta kirjoituksesta, ansaitset kaiken hyvän ?

  • Anna
    Reply
    April 26, 2017

    Hei,
    ihana postaus! Toivon lisää syvällisiä postauksia! Kaikkea hyvää sinne<3 Kiitos tästä tekstistä
    T. Anna

  • Meri
    Reply
    May 1, 2017

    Aika säälittävää, jos nyt elämä masentaa ku ei oo poikaystävää., Heti sit kun semmonen löytyy niin sit on taas kaikki niiiiin hyvin. Ootappa vaan kun ero taas tulee niin rämmit taas siellä pohjamudissa.

  • souphie
    Reply
    April 21, 2018

    Kiitos rehellisestä avautumisesta! Tunnistan itseni 100% tuosta sängyssä makaamisesta ja tänäänkin olen noussut klo.14:30 nimenomaan syömään ja juomaan ja takaisin sänkyyn. Opiskelen yliopistossa ja kaikki hommat vaan kusevat ja kaatuvat niskaan mutta en vaan jaksa! Erosin kuukausi sitten 7,5 vuoden parisuhteesta (tai poikaystävä siis jätti/halusi taukoa/pyysi muuttamaan pois) ja tätä eroa ennen hän viimeisen vuoden ei tiennyt haluaako olla yhdessä vai ei ja se kulutti todella paljon. Olen ollut aivan loppu ja rikki. Nähtävästi myös masentunut.

Leave a Comment: