Rakas päiväkirja

 

 

Torstai, 3.1.2019, kello 17:12.

Levoton yö ja säälittävät puoli tuntia unta, aamuvarhaisen reissu päivystykseen ruudulliset pyjamahousut jalassa ja kello kymmenen päikkärit. Niillä alkoi tämä päivä. Meidän taloudessa riehuu ärhäkkä influenssa ja toivon niin kovasti, että olisin tällä kertaa tarpeeksi onnekas (vastustuskykyä multa kun ei ilmeisesti löydy lähes nimeksikään) säästymään tartunnalta. En jaksaisi aloittaa tätä vuotta makaamalla voimattomana sängyn pohjalla, siispä täytyy vaan pitää sormet tiukasti ristissä ja kitata ekstrapaljon kurkkua kiristävää sitruuna-inkiväärimehua. Vuoden ensimmäinen terapiasessio tuntui helpottavalta, vaikka kaikki onkin tällä hetkellä (sairastapausta lukuunottamatta) ihan mukavasti – temperamenttini analysointi toi pieneen päähäni taas lisää ajateltavaa ja konkreettisten ajatuskarttojen tekeminen täytyisi ottaa osaksi omaakin käyttäytymistä pohdiskellessa. Kaikki tuntuu aina niin paljon selkeämmältä, kun mietteet kirjoittaa mustaksi valkoiselle.

Kävin viemässä pari viikkoa sitten hajonneen kameran huoltoon, jossa se tulee olemaan seuraavat pari viikkoa. Yritän pitää pääni kylmänä ja ajatella, että pärjään sen ajan tällä puhelimella. Se on oikeastaan ihan virkistävääkin vaihtelua järkkärikuvaamiseen, johon oon tällä hetkellä muutenkin vähän kyllästynyt. Ehkä kameran yhtäkkisen hajoamisen tarkoitus oli antaa hieman välimatkaa ja uutta näkökulmaa kuvaamiseen.

Vaikka aamun alkuasetelmassa oli aineksia vähän kehnompaan päivään, niin tää on ollut kirpeine auringonlaskukävelyineen ja höyryävine kanakeiton jämineen kaikkea muuta. Tykkään niin näistä kevyemmistä laskeutumisista rutiinien pariin, jolloin arki on jo tavallaan alkanut, mutta koska moni lomailee vielä pari päivää, niin omat päivät saa luvan kanssa olla vielä vähän hakemista. Ehtisinköhän lukea vielä muutaman sivun eilen aloittamaani kirjaa ennen agilitytreeneihin lähtöä?

Kunpa en vaan sairastuisi.

30