Tänäkin perjantaina tekee mieli höpötellä. Olin valmistellut tälle päivälle ihan muunlaisen postauksen, mutta jotenkin näin loppuviikosta haluun monesti kirjoittaa senhetkisiä fiiliksiä auki, kuten edellisinäkin viikkoina on ehkä jo tullut huomattua.
Kävin tänään aamulla lääkärissä B-lausunnon kirjoittamisen merkeissä, sillä toinen vuosi Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa tuli pari viikkoa sitten päätökseensä ja on aika tehdä hakemus kolmatta vuotta varten. Stressasin tätä lääkärikäyntiä ihan liikaa, sillä aikaisemmat lausunnonhakemiskokemukseni ei oo aina olleet mitenkään erityisen mukavia, mutta tällä kertaa pääsin onnekseni mukavanoloiselle lääkärille, eikä kotiin tarvinnut lähteä itkua nieleskellen. Nää on aina vähän pelottavankin jännittäviä hetkiä, sillä vaikka hakemus tulee toivottavasti tälläkin kerralla menemään läpi, niin siitä ei voi silti olla koskaan täysin varma. Tuntuisi suoraan sanottuna hullulta olla yhtäkkiä tilanteessa, jossa en “saisikaan” jatkaa tätä kolmevuotista hoitojaksoa loppuun asti, vaikka tehtävää onkin vielä todella paljon. Myös se ajatus on vähän outo, että viimeistään vuoden päässä oon tilanteessa, jossa hoitojakso on tullut kokonaisuudessaan päätökseen, eikä jokaviikkoinen terapia kuulukkaan enää arkirutiineihini. No, siitä aiheesta lisää pian ihan omassa postauksessaan.
Lääkärikäynnin ja muutamien juoksevien askareiden hoitamisen jälkeen palasin kotiin ja hymy nousi korviin nähdessäni ikkunasta, että Luka istui ikkunalaudalla tarkkailemassa maailman menoa ja mut bongatessaan lähti kiireenvilkkaa kipittämään ovelle vastaan. Aikaisemmassa kämpässämme yksinollessaan Luukas lähinnä nukkui eteisessä kotiintulijoita hartaasti odotellen, mutta täällä se viihtyy ikkunalla omalla paikallaan ohikulkijoita, etenkin nelijalkaisia sellaisia, vahtien. Tulee jotenkin hyvä mieli siitä ajatuksesta, että jopa senkin kotonaolo on tässä asunnossa astetta mukavampaa. Ei varmaan raaskita muuttaa tästä enää koskaan mihinkään, jossa hänen ylhäisyydelleen ei oo omaa tarkkailuaitiota valmiina.
Istun tällä hetkellä taas tässä samaisessa sohvannurkassa, jossa tunnun istuvan joka ikinen kerta kuulumisia kirjoitellessani ja jossa on varmaan pian jo pyllyn muotoinen kuluma. Miksiköhän sitä valitsee aina sen tietyn saman paikan, esimerkiksi juurikin näin sohvalle tai vaikkapa keittiön pöydän ääreen istahtaessa? Sängyssäkin oikea puoli on aina automaattisesti mun ja jopa yksin nukkuessani pysyttelen satunnaisia x-asentovariaatioita lukuunottamatta oikeassa reunassa. Taidan olla varsinainen rutiinien orja. Myöhemmin illalla jatkan höpöttelyä ystävän kanssa, mutta tää riittäköön tältä erää – nyt lähdetään pihalle väistelemään pudonneiden lehtien alle naamioituneita koirankakkakasoja (oon astunut tällä viikolla jo kolmeen), kun aurinko on vielä hetken aikaa ylhäällä. Oon vasta viime päivinä herännyt siihen faktaan, että aamuisin herätyskellon soidessa on vielä hämärää ja illan pimeys alkaa hiipiä jo heti kuuden jälkeen. Neljän tunnin pituiset päivät, täältä tullaan ja vauhdilla…
Aurinkoista perjantaita, nauttikaa!
knit Only // jeans Bik Bok // hat Weekday // sneakers Vans
0
Sun asut on aina niin ihania 🙂
Kiitos! <3
Millasia ne aikasemmat lääkärikäynnit on ollu ku oot itku kurkussa lähtenyt? 🙁
No, ei luonnollisestikaan kovin mukavia. Ensimmäistä lausuntoa hakiessani psykiatri oli tosi vähättelevä ja sai mulle jopa aikaan sen olon, etten olisi ollut oikeutettu voimaan huonosti, vaikka siinä vaiheessa voin huonommin kuin koskaan ja olin esimerkiksi parhaillaan keskellä viikkokausien unettomuusjaksoa. Toki hän varmaan haki lähestymistavallaan ainoastaan sitä, että todistaisin avuntarpeeni perinpohjaisesti, mutta silti siitä jäi tosi kurja maku suuhun ja sen jälkeen oonkin vähän kammonnut näitä lausuntokäyntejä. Onneksi tän päiväinen meni kuitenkin paremmin! 🙂
sun blogi on ollu mun lemppari jo moonta moonta vuotta ja rakastan ku tää ei oo muuttunu sellaseks pinnalliseks jonninjoutavaks höpötykseks vaatteista ja muusta materiasta. Aina ku lukee näitä sun höpöttelytekstejä nii tuntuu ihanku kuulis vanhan ystävän kuulumisia, jotenki tulee oikein sun persoona esille näistä teksteistä ja ihanaa kun uskallat olla ‘oikee ihminen’, että näytät myös niitä ei niin kivoja puolia elämästä etkä esitä että elämä on kuin lehtien kiiltokuvissa.
En tiiä, tuli vaan tällänen fiilis kiittää sua iha sikana! Vaikutat niin ihanalta ihmiseltä, tekis mieli vaan halata eikä päästää irti??
Tällaisesta palautteesta tulee aina niin hyvä mieli, kiitos. <3 <3
PAKKO kysyä; mistä toi sun nenkoru on ja mikä on sen halkaisija? Oon yrittäny löytää sopivaa, mut tuntuu että missään ei oo tarpeeks ohutta 😮
Mä oon tilannut nenäkoruni sellaisesta osoitteesta kuin savanni.com! En itekään koskaan onnistunut löytämään mistään kaupasta tarpeeks siroja ja ohuita renkaita, mut tuolla niitä on. Anyway, näiden mun renkaiden paksuus on muistaakseni 0,6mm ja halkaisija 8mm! 🙂 Avonaiset, lukottomat renkaat on ollu musta helppokäyttöisimpiä.
Sun blogi on niin aito eikä kaupallinen ja pinnallinen, tykkään <3
Kiitos! <3 Toki tää on edelleen yksi mun "työalustoista", eli kaupallista sisältöä tulee jatkossakin aina silloin tällöin, mutta tasapaino on kaiken a ja o 🙂
Olipa ihana postaus ja upeat kuvat! Sun blogi on vaan vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen edelleen ja aina lemppari! Ihanaa syksyn jatkoa 🙂
Mahtava kuulla. Kiitos, Karo ja samaa toivottelen myös sulle! <3
Heippa Annika! Lopetin itse kolmivuotisen terapiajakson tänä kesänä ja siksi ajattelin tulla tsemppaamaan terapian lopettamiseen liittyvän jännityksen kanssa. Muakin pelotti vielä vuosi sitten, että miten tulen pärjäämään ilman terapiaa, mutta vikana vuonna juteltiin paljon tulevaisuudesta ja siitä, mitä tapahtuu kun ei enää viikottain nähdä. Vikana vuonna tulikin jo vähän sellanen tunne, että terapeutti oli tehnyt itsensä tarpeettomaksi 🙂 Ja ainahan voi myös mennä käymään jos siltä tuntuu. Antoisaa vikaa terapiavuotta sulle – toivottavasti saat tällaisen samanlaisen kokemuksen siitä, kun mulla on ollut.
Moi! Onpa kiva kuulla. Mäkin rehellisesti sanottuna ajattelin vielä loppukeväästä/alkukesästä, että tää kolme vuotta on varmasti oikein sopiva aika tälle “projektille”, sillä siinä vaiheessa (eli ensimmäisen 1,5 vuoden aikana) oli tullut edistyttyä niin kovasti, mutta vähän heikommin menneen syksyn jälkeen toi on alkanut taas vähän mietityttämään. Onneksi tässä on kuitenkin vielä sen verran aikaa jäljellä, että uskon, että aktiivisella työskentelyllä ollaan vuoden päästä toivottavasti siinä pisteessä, että oon valmis jatkamaan matkaa yksin ilman säännöllistä terapiatukea 🙂 Ja kuten säkin sanoit, niin ainahan siellä voi halutessaan käydä myöhemminkin.