Oli jotenkin koomista, kun viime viikon loppupuolella erään postauksen kommenttiboksissa useempikin kommentoija innostui kehumaan kuluneen kuukauden hyvää meininkiä sekä flow’ta ja heti seuraavana päivänä se loppui kuin seinään. (Jälkimmäiseksi mainittu siis, hyvä meininki jatkuu toivottavasti tulevaisuudessakin.) Lähes koko lokakuun ajan oon ylläpitänyt huomaamattani melkein jokapäiväistä postaustahtia ja asiaa on riittänyt, mutta heti kyseiset kommentit kirvoittaneen postauksen jälkeen homma muuttui – viikon sairastelun aikana olin nimittäin ehtinyt käyttää kaiken varastossa olleen materiaalin loppuun ja sinne meni samalla se flow’kin. Perus.
Siinä missä viime päivien aikana on tullut kuultua kylmyysvalitusta vähän joka tuutista, niin mä oon puolestani nauttinut siitä täysin rinnoin. Monen päivän sisälläoleilun jälkeen ulospääseminen tuntui taivaalliselta ja kirpeä nollakeli vielä sitäkin ihanammalta, kun raikas ilma oikein tulvi keuhkoihin. Kunhan vaan malttaa pukeutua lämpimästi (ja kosteuttaa pikavauhtia kuivahtavaa ihoa), niin tollanen ujosti pakkasen puolelle tippuva lämpötila on parhaimpia juttuja tähän aikaan vuodesta. Nilkat piiloon, lämpimät takit tiskaan ja ulkoilemaan!
(Kuva liittyy tapaukseen siten, että tätä näkyä tulee siltikin vähän ikävä.)
Tein hetki sitten postauksen, jossa erittelin käyttämäni rahat yhden viikon ajalta ensimmäistä kertaa aikoihin ja kauhistuin lähinnä täysin turhista ulkonasyöntimenoista. Otin loppuvuoden tavoitteeksi vähentää tarkoituksetonta ravintolassa syömistä pysyvästi ja pakko sanoa, että ainakin alku on lähtenyt lupaavasti käyntiin. Oon kokkaillut lähes kaikki ruuat omassa keittiössä (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) ja esimerkiks tota seuraavan kuvan Aasia-vivahteista katkarapuriisiä on tullut tehtyä jo ainakin viisi kertaa. Tänään saatiin meidän perhe kyläilemään ja ravintolaan lähdön sijaan tein koko porukalle mun suosikkilihapullapastaa. Mut vaikka kuinka tyytyväinen oonkin, niin ootan ylihuomiselle sovittuja lounastreffejä ystävän kanssa kovasti!
Oon vielä tänäkin päivänä välillä yllättynyt siitä, kuinka matalaksi masennus voi yhtäkkiä mielen vetää. Tänään on ollut ihan tavallinen mukava tiistai, mut eilinen sen sijaan oli tosi kurja päivä. Kaikki tuntui kaatuvan päälle, ahdistava epäonnistumisen tunne velloi koko kropassa ja rintaa puristi niin kovasti, että hengityskin tuntui tuskalliselta. Pari yksinkertaista hoidettavaa juttua tuntui ylivoimaiselta ja menotkin oli pakko peruuttaa.
Ja vaikka tollaisia epätoivon hetkiä ajoittain iskeekin, niin koen silti olevani pääasiassa tosi onnellinen. Jännää. Sellaisina hetkinä se ei nimittäin kävisi edes pienessä mielessä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu melkein siltä, kuin olisin niissä tilanteissa täysin eri ihminen. Että miten se voin muka olla minä, jolla on toisessa hetkessä noin sanoinkuvaamattoman paha mieli, sillä muulloin se tuntuu niin kovin kaukaiselta.
Näitä asioita tekisi mieli pohdiskella lisääkin.
Viides jäi katkonaisen ajatuksen vuoksi johonkin matkanvarrelle – säästettäköön se siis tuleviin postauksiin, eikä viivytetä tämän julkaisua enää yhtään enempää. Lokakuun viimeistä viikkoa viedään! <3
Syöttekö yleensä samaa ruokaa vain kerran, vaiko useamman päivän peräkkäin? Mahtaakohan noi katkaravut säilyä päivää kauempaa?:-)
Ei kovin montaa kertaa, mut monesti syödään edellisen päivän illallista seuraavana päivänä lounaaksi! 🙂 Katkisten säilyvyydestä en osaa valitettavasti sen tarkemmin sanoa, mutta ihan yhtä hyvältä ne on vielä seuraavanakin päivänä maistunut.
kiitos taas kerran ihanasta postauksesta! näitä on aina ilo lukea. tuli mieleen, että vieläkö oot ajatellut ottavasi tatuointeja? Jos ottaisit joskus isomman tatskan, niin millainen se olisi?:) mulla on kauhee tatska kuume, mutta liian monta ideaa:D
Varmaan vielä joskus! Nyt toistaiseksi ei oo mielessä mitään suunnitelmia, jotka aikoisin toteuttaa tässä lähitulevaisuudessa <: Mulla on ollu yks isompi tatska (käsivarteen) mielessä nyt jonkin aikaa, mutta täytyy kypsytellä sitä ajatusta vielä pidempään.
Ihanaa, kun oot alkanut kirjoittaa asioista myös sieltä kulissien alta! <3
Tuntuis jotenkin ihan raivostuttavan valheelliselta kirjoittaa vaan niistä kaikista asioista mitkä on milloinkin hyvin, kun välillä totuus on jotain aivan muuta. Sellaisia blogeja on jo ihan tarpeeksi (vaikka toisaalta ymmärrän myös miksi joku tekee niin) 🙂
Ihanaa Annika ku kirjotat sieltä kulissien takaa. Arvostan sua ihan hirveesti kun uskallat tuoda kurjempiakin fiiliksiä esiin. <3
<3
Ihana postaus taas kerran 🙂 tykkään tosi paljon sun persoonallisesta tyylistä kirjoittaa asioista postauksissa. Itse pidän paljon kirjoittamisesta ja kiinnitän kirjoitustyyleihin aina huomiota. Sun tekstiä kiva lukea, kiitos! <3
Kiitos palautteesta, tällaisesta tulee hyvä mieli! Oon aina pitänyt itseäni enemmän visuaalisena ihmisenä ja tekstintuottaminen on ollut mulle suhteessa hankalampaa, mutta oon kyllä onnekseni kehittynyt siinä kaikkien näiden vuosien aikana. Kiva, että luet <3
Kuulostaa (ja näyttää) ihanalta tuo katkarapuriisi! Olisiko siitä mahdollista saada reseptiä 🙂
Mainitsinkin siitä jotain pari postausta takaperin, mutta tosiaan! Riisiä, katkarapuja (tiikerirapuja mielellään), tomaattia, sipulia, limeä, korianteria, oliiviöljyä, suolaa, pippuria, paprikajauhetta ja chiliä (mä laitan sambalia). Ensin riisi keittymään ja sulatetut katkikset maustumaan (suola, pippuri, paprikajauhe, sambal) ja pilkotut tomaatti + sipuli pannulle kypsymään. Sekaan katkaravut (nää valmistuu nopeasti!), keitetty riisi sekä tarvittaessa vähän vettä. Sit vaan ruoka lautaselle ja limeä sekä korianteria päälle ja voilá! Bongasin reseptin hetki sitten Alexan blogista, mutta muokkasin sitä hieman 🙂 Välillä ollaan laitettu sekaan myös srirachaa/soijaa/kalakastiketta ja kaikki toimii tosi hyvin.
Miten sä saitkaan puettua mun ajatukset noin hyvin sanoiksi. Itse kärsin myös masennuksesta ja viime aikoina on jotenkin ollut taas vaikeampaa. Hyvinä päivinä sitä taas ei itsekään voi ymmärtää mistä se paha olo oikein tulee.
Ihania kuvia muuten. Sun blogi kaikessa rehellisyydessään sellainen hyvän mielen paikka. <3
Tsemppiä tulevaan, Linda <3
Olipas ihana ja rehellinen postaus! Tykkään tosi paljon sun blogista, koska se erottuu edukseen muista nykyään niin kaupallisista blogeista.
Kiitos, kiitos, kiitos <3
komppaan täysin nimimerkin inkiväärikerma kommenttia! oot annika ihana <3
Vitsi mitä kommentteja taas. <3 Siinä missä kommenttibokseissa on ennen ollut vähän ristiriitaista kamaa, niin nykyään nää on mulle kunnon hyvänmielen paikka 😀
Ja komppaan myös aiempia kommentteja, ihanaa kun oot rehellinen ja ihanaa kun täältä kommenteista saa lukea että muillakin vaikeeta. Koska täällä sama homma – eilen tultiin alas ja kovaa niistä yllättävän pitkään säilyneistä hyvistä fiiliksistä. Illan menot peruttiin ja toivoin jopa poikaystävän olevan mahdollisimman pitkään treeneissä, jotta saan yksin itkeä ja rauhoittaa itteni. Inhottavaa, mut pitää vaan muistaa et kyllä täältäkin noustaan. 🙂
Ei noi hetket koskaan loputtomiin kestä, vaikka just siinä tilanteessa kaikki tuntuukin vaan ja ainoastaan siltä. Hurjasti tsemppiä sullekin tulevaan, Oona! <3
Hei Annika! Mukava lukea blogiasi, koska se on niin aito ja siinä näkyy elämäsi sellaisena kuin se on. Minua kiinnostaisi lukea postaus siitä miten poikaystäväsi ottaa huonot päiväsi ja osaako hän tukea sinua mielestäsii oikein, vai koetko nämä huonot päivät jotenkin parisuhteenne väliin tulevina ongelmina? Kysymys on ehkä huonosti muotoiltu, toivottavasti ymmärrät mitä haen takaa! Ymmärrän jos asian käsitteleminen on liian henkilökohtaista, etkä halua asiaa avata. Minulla itselläni on todettu masennus ja tunnistan teksistäsi kirjoittamasi huonot päivät hyvien kausien keskellä. Minä kuitenkin koen, että näinä huonoina päivinä olen vain rasite poikaystävälläeni ja poden huonoa omatuntoa sekä syyllisyyttä huonoista päivistä. Lisäksi tuntuu ettei poikaystävä ymmärrä miten huono päivä voi vaan tulla ilman kunnollista syytä.
Voi, onpa kurja kuulla tollaista. Mulla on niinkin onnekas tilanne, että poikaystävä osaa ottaa huonotkin päiväni niin hyvin kuin mahdollista. Suurin ongelma on ehkä se, että mä itse koen vahvasti huonoa omatuntoa siitä, että hän joutuu niitä vierestä katsomaan, kun tiedän, että hänestä tuntuu sisimmässään pahalta nähdä mut niin huonona. Poikaystävä ymmärtää onneks kuitenkin, että välillä (ja jopa yleensä) ne huonot päivät vaan tulee ilman mitään sen kummempaa syytä ja se on mulle tosi tärkeetä, sillä tuki itse tilanteessa auttaa tosi paljon siitä ylipääsemiseenkin.
Toivottavasti sunkin poikaystävä osaa alkaa suhtautua asiaan paremmin mahdollisimman pian. Tsemppiä tulevaan, Titta! <3
Voi vitsit mää tykkään susta Annika! Susta on tullu ihan uus puoli esiin – oot tosi aito ihminen <3 Vaikkakin masennus ei ole kiva juttu, on kiva, että uskallat kirjottaa siitä täällä. Se kuitenkin on hyvin yleistä, ja musta on väärin vaijeta niinkin isosta asiasta.
Oon ite sairastanu masennusta 11-vuotiaasta (kyllä vain), eli about 10 vuotta. On ollu hyviä vuosia, jollon masennus on lievää, ja niitä kauheita, jollon se on vaikeaa. Joskus oon terveempi, joskus vähemmän terveempi, eikä ne kaudet edes aina riipu ympärillä tapahtuvista asioista (eli vaikka kaikki olis hyvin, jokin päässä väittää muuta, mut toisaalta myös päinvastoin).
Mutta oon huomannu saman ku sääki – paskan fiiliksen vyöryessä sitä ikäänku muuttuu ihan eri ihmiseks. Sitä ei hoksaa sillon, vaan vasta sitten ku on selvinny siitä, ja kun mieli on paljon kirkkaampi. On vaan päiviä, jolloin mieli vaan pimenee, asioita ei nää kunnolla, vaan on kaikki on sumuista ja synkkää. Sellasta masennus vaan on.
On niin ihana kun uskallat kertoa tästä meillekin. Se myös helpottaa sun oloa, ja auttaa näkemään asioita vähän objektiivisemmin. Isot tsempit sulle sinne ja muista, että valo kyllä voittaa aina! 🙂
Kiitos, että kirjoitit tän kommentin – voin samaistua ihan jokaiseen sanaan. Noita juttuja on monen hankala ymmärtää, jos ei oo kokenut samaa. Liian usein tulee kuultua niitä ”nyt vaan otat itteäs niskasta kiinni ja lähdet salille ja töihin, ei se oo kuin viitsimisestä kiinni” -kommentteja, joiden laukojille tekis vaan mieli huutaa päin naamaa, että kun ei se vaan mene niin. Tsemppiä myös sulle tulevaan, Mima! <3
Tykkään todella paljon tästä nykyisestä avoimemmasta kirjoitustyylistä, kuin tuulahdus raikasta ilmaa 🙂
Kiva kuulla! Tästä onkin tykätty tosi paljon <3
Sun blogi nousee kyllä koko ajan vaan enemmän ja enemmän mun lemppariksi. Sun tyyli on nykyään niin ihanan avoin ja aito. Tuntuu että sun kirjottamana voin lukee ihan vain niistä arkisistakin asioista, tai vaikka siitä miten ei keksi edes kirjoitettavaa. Tosi harva blogi on sellainen, että koen ihan kaiken mielenkiintoiseksi. Ehkä se on just toi aitous, joka sen tekee – ihmiset on ihan hurjan mielenkiintoisia silloin kun uskaltavat avata sitä ”piilevää ajatusmaailmaansa”. Kiitos kun kirjoitat! <3
Kiitos, kun luet. Säkin. <3 Tällaiset kommentit saa mulle niin sanoinkuvaamattoman fiiliksen aikaan!
Mistä ensimmäisen kuvan harmaa villapaita on, mahtaisikohan vielä löytyä kaupoista? Ihana!!