Mun yksinasumista on takana nyt reilun parin kuukauden verran ja hengissä ollaan edelleen. Pahimmasta, eli täysin uuteen totuttelusta, on selvitty ja vieläpä ihan kunnialla!
Mähän muutin pois meidän kotikotoa jo 16-vuotiaana. Mä olin ollut monen läheisen mielestä yks viimeisimmistä ihmisistä, jonka ois aatellut muuttavan noin nuorena pois vanhempien siipien suojasta – en tosin siksi, ettenkö siihen ois kyennyt, vaan lähinnä siksi, että meidän perheen välit on ollut aina tosi tiiviit ja lämpimät. En mä silloinkaan muuttanut sellaisella ”nyt mä kerään kamppeeni ja lähden lopullisesti, moikka!” -tyylillä, vaan siirryin vaivihkaa tavaroineni poikaystävän nurkkiin ja kun mulla oli siellä enemmän omaa kuin porukoideni luona, niin tuli sellainen fiilis, että ois varmaan kaikkien kannalta järkevää tehdä tästä niinsanotusti virallista. Ja niin me sit tehtiin! Nyt kun katson 16-vuotiaita, niin koko ajatus sen ikäisenä omilleen muuttamisesta tuntuu jotenkin utopistiselta, mutta pienintä hetkeäkään en oo kyllä katunut.
Mut tosiaan. Elämäni ensimmäiset 16 vuotta elin useamman ihmisen taloudessa, josta siirryin puolivahingossa avoliittoon seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Ja nyt, reilu parikymppisenä, asun ekaa kertaa ihan ypöyksin. Oottelin tätä vähän kauhunsekaisella jännityksellä, mutta tää on ollut oikeestaan jopa yllättävänkin kivaa.
Aluksi kaikki oli luonnollisestikkin ihan tosi outoa. Koti tuntui poikkeuksetta aivan törkeen hiljaiselta ja telkkarinkin ostin pikaisesti muuton jälkeen ihan vaan sen takia, että se toisi jotain taustamelua yksinolemiseen (ja no worries, sittemmin sitä on kyllä käytetty myös siihen mihin se on oikeesti tarkoitettu). Oli omituista, kun et yhtäkkiä voinutkaan kertoa toiselle niitä typerimpiä mieleen juolahtavia juttuja sen kummempia ajattelematta, kun nyt juttukaveri oli vähintäänkin tekstiviestin tai puhelinsoiton päässä. Vaati paljon totuttelua oppia ostamaan kaupasta ruokaa vaan yhden ihmisen tarpeisiin ja muistamaan, että jos et oo itse pessyt sitä pyykkikorissa lojuvaa paitaa, niin se makaa siellä hyvin todennäköisesti edelleen. Pian tuli myös koettua ne vähän vähemmän innolla odotetut hetket, jolloin makaat kuoleman kielissä sängynpohjalla ja sun on paskasta olosta huolimatta pakko lähtee käyttämään koiraa ulkona, koska kukaan muu ei voi tehdä sitä sun puolesta. Paljon tollaisia pieniä juttuja, joita piti toisen ihmisen kanssa asuessa melkein itsestäänselvyytenä.
Mut kuten aika moneenkin muuhun juttuun, niin siihenkin tottuun. Hetken kuluttua opit nauttimaan täysillä siitä, kun saat maata sängyssä aamusta iltaan, jos peiton alta ei huvita nousta minnekkään. Siitä, kun tiedät pitkän päivän jälkeen kotiin tullessa jääkaapin sisällön melkein millimetrin tarkkuudella, sillä kukaan ei oo syönyt sieltä yhtään mitään sen jälkeen, kun avasit sen edellisen kerran. Siitä, kun saat joka yö koko sängyn kahdella peitolla ja neljällä tyynyllä vaan ja ainostaan sulle. Siitä, kun voit tehdä just sitä ruokaa mitä milloinkin mieli tekee sekä siitä, kun kukaan muu ei oo levittelemässä tavaroitaan ympäriinsä – kun on puolet vähemmän sotkijoita, niin on myös vähän vähemmän siivottavaa. Ja ennenkaikkea tietty siitä, kun saat syödä vaikka koko purkillisen lempijätskiäsi ihan yksin. Yks karvakuono yrittää ehkä änkeä nokkaansa apajille, mut ei kukaan muu.
Pakko myöntää, että vaikka silloin tällöin on niitä (hyyyvin pian ohimeneviä) hetkiä, jolloin toivoisi jakavansa kodin jonkun kivan tyypin kanssa, niin moneen otteeseen on kyllä tullut mietittyä, että miten sitä voi enää koskaan pystyä asumaan kenenkään kaksilahkeisen kanssa tähän ihanaan ikiomaan rauhaan tottumisen jälkeen.
Kaikessa on aina puolensa ja niin myös tässä yksinasumisessa.
28
johanna sanoo
Täällä myös yksi 16 vuotiaana kotoa pois muuttanut 🙂 sitä ihanaa rauhaa kesti kaksi vuotta yksin asuessa.se hiljaisuus ? nyt kotiympäristöön viimeisen muuton jälkeen tullut ihmisiä lisää, joten nyt jos millon osaa arvostaa omaa rauhaa jota yksin asuessa oli. 🙂 ota kaikki ilo irti yksin asumisesta!
Roosa sanoo
Kiitos tosi paljon tästä postauksesta! Itsekin olen muuttamassa ekaa kertaa omilleni, ja kieltämättä jännittää. Oli mukava kuulla sun fiiliksiä yksinasumisesta, niin niistä hyvistä kuin huonoistakin puolista 🙂 Ihanaa alkanutta vuotta sulle!
Nina sanoo
Siis mun on vaan pakko hehkuttaa (olen tehnyt sen ennenkin), että oot ihan ehdottomasti mun lempparibloggaaja ja rakastan sun snäppejä, koska oot vaan niin älyttömän sulonen 😀 en ole ikinä kehdannut sitä snäpissä sanoa, mut nyt kerron sen tässä. Sun instagramia voi selailla vaikka kuinka monta kertaa alusta loppuun, koska sun kuvat on vaan niin upeita 🙂 ihanaa talvea sulle <3
Annika sanoo
Kiitos paljon Nina, tällaiset kommentit on vaan aina kerta toisensa jälkeen niin päivänpiristäjiä! ?? Näihin ei kyllästy koskaan.
Samaa toivottelen sullekkin ja hei, ihanaa, että jaksat lueskella (ja kattella) näitä mun turhanpäiväisiä löpinöitä! <:
Hanna sanoo
Itsekin muutin omilleni/poikaystävän kanssa 16-vuotiaana ja juuri nyt itsekin 20-vuotiaana asun ensimmäistä kertaa omillani ja sinkkuna. Uuteen totuttelu on ollut kammottavaa. Itkenyt harvase ilta kun ei ole sitä seuraa. Kauan on ollut mielessä hankkia lemmikki, tähän elämäntilanteeseen (vuorotyö ym) sopisi kissa. Nimittäin olen myös pari vuotta elänyt ilman lemmikkiä ja sitä ennen aina on ollut joku karvakuono taloudessa. Nyt kun ei ole kaksilahkeistakaan niin on todella hiljaista. Jopa piinaavan hiljaista että nyt jos koskaan on pentukuume kasvanut! Siinä missä viihdyn yksin, on silti ns. yksinäisyys toisinaan aika ankeeta 😀 lemmikit on aina piristänyt yksinäisinä iltoina. Hyvää alkanutta vuotta sulle! Ja niinhän sitä sanotaan että avoliittoon ei pitäisi hypätä ennenkun on kokeillut ensin asua yksin ja totutellut siihen itsenäiseen eloon. Mun mielestä se on ihan totta.
Essi sanoo
Olipa kiva postaus! 🙂 Mä muutan kans nyt just pois kotoa, yksin, ja vähän jännittää miten tulee sopeutumaan siihen hiljaisuuteen! Onneksi on kaks koiraa kaverina ja seurana, ettei ihan täysin hiljaista kuitenkaan ole. Suurimmilta osin kuitenkin kaipaan jollain tapaa sitä omaa rauhaa ja yksinoloa, kunhan vaan sitä ei ole liikaa!
essi-bltn.blogspot.fi
milla sanoo
Tää postaus tuli niin tarpeeseen! Muutin vasta 19v viime syksynä pois kotoa, ja aiemmin olin aina tottunut hälinään. Muutto meni kevyesti, sillä muutin poikaystävän kanssa saman katon alle asumaan ja muuttoa oli oikeastaan jo odotellutkin. Nyt tuo toinen kuitenkin lähti inttiin, ja vasta nyt tuntuu että ”kunnon” itsenäistyminen alkaa. Toki varusmies tulee tänne aina viikonloppuisin. Mutta on tää pari ekaa viikkoa ollut aika mielenkiintoista! Ehkä pahimpana koen sen, että jos mulla on piiitkä koulupäivä (vaikka 9-20) niin kämppä ja jääkaappi on just sen näköisiä nitä aamukiireessäkin. Mutta onhan tää yksinasumiseen opettelu tosi terveellistä ja kasvattavaa, vaikkei aina kivaa oiskaan!
Nimetön sanoo
Ehkä se on niin, että jos joku sellainen tyyppi ilmaantuisi elämään, joka hajottais poikamies(tyttö)boksin, on hänen oltava sitten jo astetta spessumpi tapaus 😉
Kiva postaus!
Annika sanoo
Joo, toi on kyllä totta. Tätä ei ihan kuka vaan hajota! 😉 😀
emzi sanoo
Oon nyt asunu yksin yli vuoden enkä tiedä että miltä tuntuisi olla se toinen pyörimässä. Nautin kyllä siitä että asun yksin.
sanni sanoo
Ite muutettiin poikaystävän kanssa kotikodeistamme aikalailla samaan aikaan. Toinen muutti vaan toiseen kaupunkiin. Nyt vuoden omissa kodeissa asumisen jälkeen ollaan asuttu muutama kk yhdessä. Ja vaikka tää onkin tosi jees, niin kyl välillä haikailee sitä täydellistä omaa rauhaa <3:D
TiiaK sanoo
Itse oon kans asunut nyt 1,5v ensimmäistä kertaa yksin, vaikka kotikotoa olenkin muuttanut jo 6 vuotta sitten. Ymmärrän äärimmäisen hyvin postauksessasi esiin nostamat miinukset, haastavinta mulle on ollut että se ruoka ei tosiaankaan itsestään valmistu vaikka olis kuinka pitkä päivä takana.. Mutta silti tää on ollut mulle kasvattavinta aikaa ikinä, nyt oon todella aikuistunut (joko olis aikakin, ikää kun on 24v.. 😀 ). Lisäksi nyt kun on hyväksynyt kaikki ”miinus”-puolet niin nautin ihan täysin rinnoin siitä, että mulla on paikka jonne voin välillä paeta maailmaa ja viettää vaikka koko viikonlopun peiton kanssa sohvalla 🙂 Uskon, että löydät vielä paljon hyviä juttuja tuosta yksin asumisesta!
hanna sanoo
Yksin asuminen on kyllä kultaa! Mutta niin on avopuolisonkin kanssa. Silloin tosin pitää sopeutua, siinä kun on se toinenkin puolisko. Mutta on se niin ihanaa, että sen tekee ihan mielellään. Huomaa aina, kun toinen on pidemmän aikaa pois, miten sitä toista kaipaa, vaikka osaakin arvostaa niitä hetkiä kun saa asunnon aivan täysin omakseen 😀
hanna
http://www.hannamariav.com
Annika sanoo
Molemmissa on kyllä puolensa niinkuin kirjoittelinkin <:
IdaKamppi sanoo
<3 ihanasti kirjoitettu postaus!
Tästä postauksesta tuli mieleen että esim. mun kumpikaan Vanhempi ei oo koskaan asunut yksin (molemmat 50v)
Annika sanoo
Mä kans tiedän muutaman tollaisen tapauksen lähipiiristä!
Minna sanoo
Itsekin sinkkuna asuvana ja avoliitossa asuneena voin samaistua sun ajatuksiin. Vapaus ja rauha on ihanaa! Mutta kyllä se kuitenkin niin on, että vaikka avoliitto on omalla tavallaan niin perseestä, niin se on kuitenkin samaan aikaan parasta mitä voi olla. Sinkkuna ja yksin sitä vapautta tahtoo perustella (ja nauttia siitä, niinhän sitä täytyykin). Todellisuus on kuitenkin se, että suurin osa meistä haluaa rinnalleen jonkun. Koska rakkaus ja jakaminen on parasta. Ja ne puolison likaset sukat lattialla.
Annika sanoo
Mä oon kyllä ihan samaa mieltä, jokaisen sanan suhteen 🙂 Mutta ajattelen myös niin, että nyt kun tässä tilanteessa kerran ollaan, niin why not make the best out of it! Ei sitä koskaan tiedä kuinka yhtäkkiä tilanne voi taas muuttua johonkin toiseen suuntaan, niin nautitaan tästä yksinolosta nyt toistaiseksi, ennenkuin jonkun toisen likaiset sukat pyörii taas nurkissa.
Emma sanoo
Mä oon asunut sekä yksin että kämppiksen kanssa ja täytyy sanoa että kämppistely on aika mukavaa, varsinkin kun molemmat on hyvin aktiivisia! Kotoa löytyy usein juttukaveri, mutta toisaalta saa aina laittaa oman oven kiinni ja olla rauhassa. Tulee myös paljon hetkiä kun saa nauttia yksinäisyydestä:D Yksin asuessa olin välillä aika yksinäinen, mutta luulen, että sulla koirakaveri auttaa paljon siihen ongelmaan! Onko muuten Luka aina sun luona vai joudutko olemaan puolet ajasta ilman sitä?
Annika sanoo
Niin, tää on varmaan aika ihmiskohtaista! 🙂 Ite en taas jotenkin vois kuvitella asuvani kämppiksen kanssa, kun tarvitsen niin paljon omaa tilaa ja rauhaa jo noin töidenkinteon suhteen – parisuhteessa ollessa asia on kuitenkin vielä sen verran eri. Mut jollekkin se varmasti sopii, en epäile hetkeäkään!
Ja meillä ei oo mitään 50/50-jakoa Lukan suhteen, vähän menojen mukaan katsotaan kumman luona sen on parempi olla milloinkin <:
Emma sanoo
Hei! Hyvä postaus ja kauniisti kirjoitettu teksti:) Asutko nyt siis hesassa, en muista mihin päin muutit silloin kuin muuttopuuhistasi luin:P
Annika sanoo
Joo tosiaan, Helsingissä asun nykyään 🙂
Julia sanoo
Näin juuri 16 vuotta täyttäneenä tuntuu kyllä hassulta ajatella, että muuttaisin suoraan poikaystävän kanssa saman katon alle. 🙂 Odotan kuitenkin itse innolla sitä, että pääsen parin vuoden päästä muuttamaan omaan kotiin ja sisustamaan sen juuri kuin itse haluan!
Sara V. sanoo
Ite muutin kotoa pois kuukautta ennen kuin 18v täytin ja tuli siinä vähän reilu vuosi asuttua ennenku tuo toinen puolisko alko majailemaan siellä. Puolen vuoden ajan se siellä oli ja muutaman hassun kerran kotonaan nukku ja sitten siitä tulikin yhteinen asunto, josta muutettiin nyt marraskuussa isompaan. Kyllä sitä kieltämättä välillä kaipaa niitä yksinasumisen ihanuuksia, eniten varmaan sitä kun ruuan voi tehdä sillon kun huvittaa ja telkkarista saa katsoa ihan mitä tahtoo 😀 Mutta eipähän tarvi seinille puhua 😀
Taika sanoo
Hyvin pitkälti samoja fiiliksiä on koettu täälläkin! Muutin itse 17-vuotiaana poikakaverin luo, erosin ja asuin jonkin aikaa kaverin nurkissa. Sitten muutinkin jo seuraavan poikakaverin kanssa yhteen ja sitten tuli taas ero. Asuin yksin vuoden, mikä oli loppujenlopuksi ihanaa ja vapauttavaa. Yksi parhaista jutuista oli ehdottomasti se, että kodista sai tehdä just eikä melkein itsensä näköisen eikä kenelläkään ollut siihen mitään sanomista 🙂 nyt taas onnellisesti avoliitossa, aina välillä tosin yksin asumisen vapautta kaipaillen, heh.
Tuija sanoo
Hei! Ihana postaus 🙂 Itse muuttanut kotoa pois 17 vuotiaana mutta ikinä en ole yksin asunut vaan aina on ollut poikaystävä mukana matkassa. Nyt ensimmäistä kertaa elämässä on sellainen tilanne että yksin saattaa joutua asumaan. Täytyy kyllä myöntää että pelottaa hieman näin 5 vuoden yhdessäelon jälkeen. Siksi oli kiva lukea tämä postaus 🙂
aliisa sanoo
kivasti kirjotettu! Oot super!
Maria sanoo
Pakko kommentoida noihin kohtiin, mihin kirjotit tosta että voi olla peiton alla eikä tarvi lähteä mihinkään, tai voi syödä yksin jäätelönsä, tehdä ruokaa mistä tykkää jne. En tiedä onko mulla käyny hemmetin hyvä säkä mieheni kanssa, mutta meillä ei ole IKINÄ ollu ongelmia noiden asioiden suhteen (eikä kyllä muidenkan) 😀
Jos toinen haluaa ostaa kaupasta litran jäätelön vaikka mustikkaa ja toinen lakua, me ostetaan ne molemmat. Jos vaikka halutaan tehdä ruoaksi makaronilaatikkoa ja hernekeittoa, me tehdään toista yhtenä päivänä ja toista toisena päivänä. Jos haluan viettää päiväni peittojen alla, toinen antaa mun tehdä niin, ja toisin päin. Meillä ei ikinä ole tullut riitaa mistään, ja ollaan seurusteltu 3v/asuttu yhdessä 2v 10kk 😀
Kai me vaan ollaan tosi mukautuvaisia, ja monesti läheiset on vierestä kattonukki, että ei me edes väitellä koskaan, kun jompikumpi aina keksii ratkaisun, tai sitten vaan ollaa ni samanlaisia luonteilta.
Kuuntelin just yks päivä kaveria, joka selitti että ”taas me tehtiin tätä samaa ruokaa” tai sitten ”taaskaan se toinen ei huomioinu mua”, miksi ei sitä suuta avata ja kerrota!
Vaikka mulla mies pelaa joskus tosi paljonkin töiden jälkeen kotona, tiedän että hän nauttii siitä ja pääsee rentoutumaan, joten mielellään katon sitä tai teen blogijuttuja. Jos taas mulla on huono päivä, hän jättää pelit hetkeksi kesken ja tulee halailemaan, ihan vaan, koska haluaa kertoa, etten ole yksin.
Monesti parisuhteissa tuntuu katoavan tollaset pienet asiat, ja ollaanki miehen kanssa sitä mieltä, että toisen pieni huomiominen arjessa on sitä parasta. Kaikesta tulee kaksin kerroin ihanempaa, kun laittaa pieniin hetkiin ripauksen hellyyttä.
Tulipa pitkä kommentti 😀
nanette sanoo
Tätä on jopa melkein noloa kirjoittaa, olen kuitenkin 25-vuotias. Mutta minulle yksinasumisessa haastavinta oli se, että omaan todella vilkkaan mielikuvituksen (jonka takia en katso ikinä kauhuelokuvia tai lue liian pelottavia kirjoja), joten kun asun yksin niin suihkussa ollessa alan miettimään ”mitä jos joku käveli juuri tällä hetkellä ovesta sisään ja odottaa minua veitsen kanssa oven takana”-tyyppisiä juttuja. Joka on ihan naurettavaa, mutta jokainen pieni narahdus ja yllättävä ääni saa minun mielikuvitukseni liikkeelle.
Tosiaan itsekin ekaa kertaa muutin ihan yksikseni noin tasan vuosi sitten, sitä ennen asuin kotona perheen kanssa ja sen jälkeen muutaman vuoden poikaystävän kanssa. Eli oli siinä kyllä totuttelemista. Kuitenkin parasta on juuri se, että saa itse päättää ihan kaikesta; illanviettotavoista, ruokiin ja sisustamisesta sängyn pohjalla makoilemiseen.
anniina sanoo
Hyvä teksti todellakin, itse muutin 16 vuotiaana asuntolaan mistä piti mennä viikonlopuksi kotiin ja oli mulla kämppiskin, sen jälkeen asuin kolme vuotta yksin. Koko tämä aika seurusteltiin mutta muutettiin yhteen vasta miehen armeijan jälkeen ja nyt ollaan asuttu yhdessä n. 5 vuotta. Vuosi sitten mies meni pariksi kuukaudeksi isäni luokse töihin 300km päähän ja täytyy kyllä sanoa että se oli parasta aikaa about ikinä :::D Yhdessä asuminen on kivaa mutta sitten kun saa hetken aikaa välittää vaan omista ruuistaan ja sotkuistaan ja tekemisistään niin AH<3
Nea sanoo
Minkä ikäisenä otit koiran? Oliko sulla jo koira, kun muutit pois kotoa?
Piitu sanoo
Oii tää teksti vois olla ihan mun kynästä, tosi huvittavaa tavallaan 😀 Muutin myös 15-vuotiaana kotoa pois, lukioon toiselle paikkakunnalle, ja samantien yhteen poikaystävän kanssa. Yhdessä asustelua jatkui kuusi vuotta eli viime kevääseen saakka.
Nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni asunut siis reilun puoli vuotta yksin ja voin myöntää, että alkujärkytyksen jälkeen oon tajunnut, kuin mahtavaa tää on! Välillä just vaikka kipeänä tai väsyneinä aamuina ärsyttää se, ettei oo ketään joka vois nousta käyttämään koiran aamulenkillä tai käydä kaupassa, mutta suurimmaksi osaksi yksin asuminen on aivan parasta. Kukaan ei sotke, kukaan ei puutu siihen mitä syön ja moneltako, saan itse valita radiokanavan ja pitää yöllä valoja päällä jos haluan lukea. Kenenkään likapyykit ei pyöri lattioilla ja kukaan ei lukittaudu vessaan jos haluaisin sinne esim. meikkaamaan. 😀
Rausku sanoo
Oootteko eronnu, vai asuks ihan muuten vaan yksin.? 😮
Annika sanoo
Joo, erottiin puolisen vuotta sitten ja oon siitä täällä kirjoitellutkin :>
Minävaaan sanoo
Haha, just kun avasin sun blogin mietin et pitäis kommentoida ja kysyä et mitä tykkäät asua yksin – niin löysinkin sitten tän postauksen!
Tosi hyvä postaus. Oon ite aika lailla samassa tilanteessa kun sä, just eronnut ja ekaa kertaa koiran kanssa yksin asustelen. Ja aika samoilla linjoillakin oon sun kanssas noista hyvistä sekä huonoista puolista. Ja onhan tää aika kiva, että tulee yksinasuminenkin koettua. Uskon, et se kasvattaa jonkin verran. Ja tää on hyvä kokeakin nuorena!
Ja oot kyllä hienosti edenny sun blogiurallas. Oon seurannu sua ihan alusta asti, ja olin ihan fiiliksissä kun palasit sun blogitauon jälkeen takas. Toivottavasti oot meidän ilona vielä pitkään 🙂 ?
Satu sanoo
Ihanan aito postaus jälleen kerran! Tsemppiä sulle, kaikkeen tottuu! <3 Oon seurannut sun blogia alkuajoista saakka, joten upeeta nähdä miten blogi pysyy vaan vuosi vuodelta juuri sinun näköisenäsi, eikä täynnä mainosbannereita ja yhteistyöllä saatujen tuotteiden suositteluita 🙂