Mun yksinasumista on takana nyt reilun parin kuukauden verran ja hengissä ollaan edelleen. Pahimmasta, eli täysin uuteen totuttelusta, on selvitty ja vieläpä ihan kunnialla!
Mähän muutin pois meidän kotikotoa jo 16-vuotiaana. Mä olin ollut monen läheisen mielestä yks viimeisimmistä ihmisistä, jonka ois aatellut muuttavan noin nuorena pois vanhempien siipien suojasta – en tosin siksi, ettenkö siihen ois kyennyt, vaan lähinnä siksi, että meidän perheen välit on ollut aina tosi tiiviit ja lämpimät. En mä silloinkaan muuttanut sellaisella ”nyt mä kerään kamppeeni ja lähden lopullisesti, moikka!” -tyylillä, vaan siirryin vaivihkaa tavaroineni poikaystävän nurkkiin ja kun mulla oli siellä enemmän omaa kuin porukoideni luona, niin tuli sellainen fiilis, että ois varmaan kaikkien kannalta järkevää tehdä tästä niinsanotusti virallista. Ja niin me sit tehtiin! Nyt kun katson 16-vuotiaita, niin koko ajatus sen ikäisenä omilleen muuttamisesta tuntuu jotenkin utopistiselta, mutta pienintä hetkeäkään en oo kyllä katunut.
Mut tosiaan. Elämäni ensimmäiset 16 vuotta elin useamman ihmisen taloudessa, josta siirryin puolivahingossa avoliittoon seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Ja nyt, reilu parikymppisenä, asun ekaa kertaa ihan ypöyksin. Oottelin tätä vähän kauhunsekaisella jännityksellä, mutta tää on ollut oikeestaan jopa yllättävänkin kivaa.
Aluksi kaikki oli luonnollisestikkin ihan tosi outoa. Koti tuntui poikkeuksetta aivan törkeen hiljaiselta ja telkkarinkin ostin pikaisesti muuton jälkeen ihan vaan sen takia, että se toisi jotain taustamelua yksinolemiseen (ja no worries, sittemmin sitä on kyllä käytetty myös siihen mihin se on oikeesti tarkoitettu). Oli omituista, kun et yhtäkkiä voinutkaan kertoa toiselle niitä typerimpiä mieleen juolahtavia juttuja sen kummempia ajattelematta, kun nyt juttukaveri oli vähintäänkin tekstiviestin tai puhelinsoiton päässä. Vaati paljon totuttelua oppia ostamaan kaupasta ruokaa vaan yhden ihmisen tarpeisiin ja muistamaan, että jos et oo itse pessyt sitä pyykkikorissa lojuvaa paitaa, niin se makaa siellä hyvin todennäköisesti edelleen. Pian tuli myös koettua ne vähän vähemmän innolla odotetut hetket, jolloin makaat kuoleman kielissä sängynpohjalla ja sun on paskasta olosta huolimatta pakko lähtee käyttämään koiraa ulkona, koska kukaan muu ei voi tehdä sitä sun puolesta. Paljon tollaisia pieniä juttuja, joita piti toisen ihmisen kanssa asuessa melkein itsestäänselvyytenä.
Mut kuten aika moneenkin muuhun juttuun, niin siihenkin tottuun. Hetken kuluttua opit nauttimaan täysillä siitä, kun saat maata sängyssä aamusta iltaan, jos peiton alta ei huvita nousta minnekkään. Siitä, kun tiedät pitkän päivän jälkeen kotiin tullessa jääkaapin sisällön melkein millimetrin tarkkuudella, sillä kukaan ei oo syönyt sieltä yhtään mitään sen jälkeen, kun avasit sen edellisen kerran. Siitä, kun saat joka yö koko sängyn kahdella peitolla ja neljällä tyynyllä vaan ja ainostaan sulle. Siitä, kun voit tehdä just sitä ruokaa mitä milloinkin mieli tekee sekä siitä, kun kukaan muu ei oo levittelemässä tavaroitaan ympäriinsä – kun on puolet vähemmän sotkijoita, niin on myös vähän vähemmän siivottavaa. Ja ennenkaikkea tietty siitä, kun saat syödä vaikka koko purkillisen lempijätskiäsi ihan yksin. Yks karvakuono yrittää ehkä änkeä nokkaansa apajille, mut ei kukaan muu.
Pakko myöntää, että vaikka silloin tällöin on niitä (hyyyvin pian ohimeneviä) hetkiä, jolloin toivoisi jakavansa kodin jonkun kivan tyypin kanssa, niin moneen otteeseen on kyllä tullut mietittyä, että miten sitä voi enää koskaan pystyä asumaan kenenkään kaksilahkeisen kanssa tähän ihanaan ikiomaan rauhaan tottumisen jälkeen.
Kaikessa on aina puolensa ja niin myös tässä yksinasumisessa.
28