Lukuisten päivien ajan oon yrittänyt muotoilla ajatuksiani sanoiksi. Tavallaan asiaa on enemmän kuin osaisin koskaan selittääkään, tavallaan taas tuntuu kuin olisin kertonut kaiken jo ainakin tuhanteen kertaan. Ehkä juuri se tekeekin tästä niin hankalaa. Miten ikimaailmassa, millään kokemuksella tai kokemattomuudella, voisin osata tiivistää tähänastisen elämäni tärkeimmät ja käänteentekevimmät vuodet muutamaan hassuun virkkeeseen?
Kolme vuotta sitten näihin aikoihin jännitin päivää, jolloin postiluukusta kilahtaisi Kelan kirje. Olin kuntoutuspsykoterapian hakuprosessissa ja takana oli vajaat puolisen vuotta omakustanteista, kognitiivista psykoterapiaa sekä pakollinen psykiatrijakso, josta jäi käteen keskivaikean masennuksen lausunto. Viikkoa myöhemmin sain terapeutiltani ilouutiset tekstiviestitse: tukihakemus oli hyväksytty ja aktiivinen työskentelyjakso voitiin pyöräyttää toden teolla käyntiin.
En varmaan koskaan unohda sitä aikaa, jolloin olin voinut huonosti jo pidemmän aikaa raottamatta vointini taustoja sen tarkemmin ja sain lukea päivittäin kiivasta parjausta siitä, kuinka laiska, saamaton ja kiittämätön olin, koska en kirjoittanut blogiani entiseen malliin, arvostanut sen myötä työtäni ollenkaan ja olin muutenkin poissaoleva. Kerroin masennuksestani ensimmäistä kertaa julkisesti vasta vuotta myöhemmin keväällä 2017, jolloin vointini oli kohentunut hieman. Silloin ajattelin, että suunta olisi ainoastaan ylöspäin, vaikka todellisuudessa edessä oli vielä lukemattomia takapakkeja ja relapsivaiheita. Näin jälkikäteen tuntuu helpottavalta, etten tiennyt niistä vielä silloin.
Näihin vuosiin on mahtunut – niin ällöttävän kliseiseltä kuin se kuulostaakin – paljon. Iloa, onnistumisia ja hyviä hetkiä, mutta vielä enemmän epätoivoa, väsymystä ja kyyneleitä. Suuren osan ajasta oon ollut yksi ihmisraunio, pelkkä harmaa varjo itsestäni. Aina ajoittain tunnelin päässä näkyi sarastavaa valoa ja aluksi se voimaannutti, sillä ajattelin eteneväni toivotulla tavalla. Pian kuitenkin huomasin, että aina valoa lähestyessäni tunneli imaisikin mut täysin odottamatta takaisin synkkyyteen ja se tuntui joka kerta yhtä musertavalta. Että vaikka pistit viimeisetkin voimanrippeesi likoon, yritit parhaasi ja aloit näkemään elämän jo astetta toiveikkaammin, niin seuraavana aamuna saatoit herätä uuteen päivään niin, ettet oikeastaan edes halunnut nousta sängystä ylös. Sen tapahduttua useampaan kertaan aloin kyynistymään ja uskomaan siihen, ettei työskentely välttämättä johtaisikaan mihinkään, vaan lopulta päätyisin aina jossain vaiheessa samaan kuoppaan. Nykyään ymmärrän paremmin, miksi monelle masentuneelle maailmanloppu saattaa tuntua todennäköisemmältä vaihtoehdolta kuin elämän raiteilleen saaminen, sillä se tunneli tuntuu ajoittain päättymättömältä.
Säännölliset terapiakäynnit olivat pitkään arkeni kantava voima ja niiden avulla tunsin selviäväni vaikeimpinakin aikoina päivästä, viikosta ja kuukaudesta seuraavaan. Aina kaikkein syvimpiin vesiin vajotessani mua helpotti tieto siitä, että seuraava terapiasessio oli merkitty kalenteriin ja vaikka kaikki menisikin hetkellisesti päin mäntyä, niin ainakin pääsen sinne ihan pian ja viimeistään silloin helpottaa. Toisinaan puitiin mielen päällä olevia asioita ja akuutimpia ongelmia, toisinaan keskityttiin erilaisiin harjoituksiin ja tehtäviin. Vielä viime vuonna tähän samaan aikaan mietin pakokauhun vallassa sitä päivää, jolloin terapiani ei enää jatkuisikaan. Koin, että tehtävää ja opittavaa olisi niin loputtoman paljon, etten ikipäivänä olisi valmis jättämään viikottaisia käyntejäni menneisyyteen. Pelkkä ajatuskin siitä ahdisti, sillä harvassa oli ne kerrat, jolloin en olisi istunut vastaanottopenkissä itkua tihrustaen.
Mutta niin ne asiat vaan tuppaa ajan myötä järjestymään.
Tänä vuonna elämäni palaset ovat alkaneet viimeinkin loksahdella paikoilleen. Oon voinut jatkuvasti paremmin ja uskaltanut sen myötä alkaa vähän toiveikkaammaksi. Oon laittanut ajatuksiani ihan uudenlaiseen järjestykseen, raivannut negatiivista energiaa tuovia elementtejä ronskisti elämästäni ja alkanut taas uskomaan omaan jaksamiseeni. Viimeisten vuosien päätteeksi oon aina huokaissut helpotuksesta niiden jäätyä vihdoinkin unholaan, mutta jo nyt tiedän, että vuosi 2019 on ollut mun. Ja se tuntuu ihan helvetin hyvältä. Vihdoinkin.
Kävin viikko sitten kolmivuotisen jaksoni viimeisessä tapaamisessa. Olin varautunut siihen, että koko istunto menisi kyynel silmäkulmassa, sillä hoitosuhde oli mulle ihan sanoinkuvaamattoman tärkeä, mutta sen sijaan olinkin varsin rauhallisin mielin. Keskustelun aikana tunsin suunnatonta ylpeyttä näiden vuosien aikana tekemästäni ajatustyöstä ja siitä, miten sinnikkäästi oon malttanut opetella ratkaisemaan mieleni oikkuja, vaikka välillä tekikin mieli huutaa, että ”mä vihaan näitä harjoituksia” – hyvinä päivinä mielen sopukoihin tunkeutuminen kun tuntui lähinnä muurahaispesän sohimiselta. Kolmen vartin jälkeen astuin aurinkoiselle kadulle hymyssä suin ja tunsin sisimmässäni, että se hetki oli tismalleen oikea kyseisen ajanjakson päättymiselle.
Kokonaisuudessaan tapaaminen ei jäänyt välttämättä viimeiseksi, sillä varattiin seuraava aika marraskuulle. Tällä hetkellä toivon kesän jättämän positiivisen energian ryöpyn ja tänhetkisen tasapainon kantavan mahdollisimman pitkälle tulevaisuuteen, mutta koskaan ei voi olla varma. Voi olla, että tarve puhumiselle iskee ennemmin kuin arvaankaan ja tapaamistani aikaistetaan, mutta voi myös olla, etten koe tarvitsevani tapaamista vielä marraskuussakaan. Vain aika näyttää. Sen kuitenkin tiedän, että todennäköisyys ahdistuksen iskemiselle on huomattavasti pienempi, kun kalenterissa on se yksi pikkuruinen merkintä – vaikka sitten sinne kuukausien päähän. Ja vaikka palaisinkin siihen samaan penkkiin vielä tulevaisuudessa, niin se ei olisi merkki epäonnistumisesta, vaan siitä, että olisin tarpeeksi viisas tekemään kaikkeni hyvinvointini hyväksi.
Tästä alkaa ihan uusi ajanjakso elämässäni ja mulla on siitä kutkuttavan ihana fiilis. Itseni ja mieleni kehitysmatka jatkukoon lopun elämääni, mutta ilokseni voin todeta, että koen tällä hetkellä olevani terapiasta saamieni avujen ja keinojen kanssa valmis tekemään sitä matkaa yksin.
Mikäli just sä siellä ruudun toisella puolella kamppailet aiheeseen liittyvien asioiden kanssa, niin haluan muistuttaa, että kaikki todella järjestyy. Tänään tai vielä huomennakaan ei välttämättä tunnu siltä, mutta sunkin päivä tulee vielä. 
Mulla tuli ihan itku kun luin tätä. Oot vahva ja rohkea, toivon sulle niin paljon kaikkea hyvää Annika ??
Kiitos <3
Ihana lukea, että sulla menee hyvin. ?? Masennus on kyllä semmonen paskapää mitä ei toivois kenellekkään, vaikkei siitä oma kohtaista kokemusta olekaan.
Kaikkea hyvää sulle nyt ja tulevaisuuten. ?
Siinä oot kyllä ihan täysin oikeessa. Sitä maailmaa on vaikea kuvitellakaan ennen kuin se osuu omalle kohdalle.
Kiitos paljon <3
Aivan järkyttävän hieno lukea tätä! Oon todella iloinen sun puolesta. Toi ”vuosi 2019 on ollut mun. Ja se tuntuu ihan helvetin hyvältä. Vihdoinkin.” kolahti ja kovaa! Toivon joskus voivani sanoa samaa. Osin sun blogitekstien vaikutuksesta oon ite vihdoin aloittanu (kauan kaipaamani) pitkäkestoisen terapian, kiitos siis oman itsesi ja elämäsi jakamisesta, sillä on ihan oikea vaikutus ihmisten elämään <3
Ihanaa, että oot uskaltanut ottaa sen vaikeimman askeleen – et tuu varmasti katumaan. Oon tosi ylpeä susta, sillä tiedän miten kovin hankalaa se voikaan olla. Kaikkea hyvää jatkoon! <3
Mun terapeutilla oli aina tapaamisesta lähtiessäni tapana toivottaa valoa päiviin ja se oli musta jotenkin ihanan ajattelevaisesti sanottu. Sillä juuri valontäyteisiltä ne parhaimmat päivät yleensä tuntuukin. Ehkä mäkin alan käyttämään samaa.
Itsekin päätin n. 3 vuoden terapiajakson keväällä ja silloin kun se viimein kerta tuli, jota olin etukäteen jännittänyt ja joskus pahimpina aikoina jopa pelännyt, en itkenyt vaan olo oli kevyt ja kiitollinen. Oli toki haikea olo, koska terapeutistani oli tullut mulle tosi tärkeä. Oon kiitollinen tosta ajanjaksosta elämässäni ja tiedän nyt, että jos paha paikka tulee niin osaan hakea apua.
Tää kommentti oli kuin otos suoraan mun ajatuksista! Kuvailit niin osuvasti ton, että viimeisellä kerralla olo oli kevyt ja kiitollinen, vaikka samaan aikaan myöskin haikea.
Kaikkea hyvää jatkoon, Nina <3
Kiitos tästä tekstistä Annika! Ihanaa kuulla, että voit nyt hyvin. Mulla on vielä vuosi jäljellä kognitiivista psykoterapiaa ja samaistun tunteisiisi siitä, että oppimista tuntuisi olevan loputtomiin! Diagnoosina samoin keskivaikea masennus. Kauhulla odotan terapian päättymistä, kun vielä toistaiseksi lähes jokainen istunto menee parkuessa kuin viimeistä päivää. Yleensä en kommentoi mihinkään, mutta nyt oli pakko tulla kiittämään, kun hyvin harvoin kuulee muiden kokemuksia psykoterapiasta. Kaikkea hyvää sinulle ja paljon tsemppiä jatkoon. ??
Voi että, kuulostaa tutulta – mulla oli nimittäin tossa kahden vuoden kohdalla ihan tismalleen samanlaiset fiilikset. Mutta näin jälkikäteen on ollut ihana huomata, että niin ne asiat vaan tuppaa järjestymään, vaikka aina ei todellakaan tuntuisikaan siltä. Toivottavasti sullakin <3
Paljon tsemppiä viimeiseen vuoteen! Se oppiminen ei lopu ikinä, vaikka (toistaiseksi) viimeinen käyntikerta tulisikin vastaan - jossain vaiheessa sitä matkaa on vaan valmis jatkamaan itsekseen 🙂
Oot tehnyt mielettömän tärkeää työtä kirjottaessasi masennuksestasi ja terapiasta avoimesti – uskon, että esimerkistäsi on valtavasti apua ja toivoa muille. Oot upea ja rohkea tyyppi, ihanaa kuulla, että voit nyt paremmin.
Kiitos kauniista sanoista, Nelli. Näistä tuli ihan erityisen hyvä mieli <3
Ihanaa kuulla, tuota toivon itekin kokevani sitten vuoden päästä, kun oma kolmen vuoden jaksoni päättyy. Lohdullista kuulla, että sullakin on ollut vielä vuosi sitten epäilyksiä, koska just nyt itsestäni tuntuu etten mitenkään koskaan voi olla valmis lopettamaan tätä koska työtä on niin loputtomasti. Tosi kaunis ja rohkaiseva postaus, kiitos. Uskon, että vaikka ennemmin tai myöhemmin ”joutuisit” palaamaan tapaamiseen silloin tällöin, sun elämässä on rutkasti enemmän valoa ja keveyttä näiden kolmen vuoden ansiosta. Siitä sietää olla ylpeä.
Myös mä toivon sulle samaa. <3
Muistan niin elävästi sen ajan vuoden takaa, jolloin tunsin, että kaikki oli niin levällään kuin vaan mahdollista ja ajattelin lähes pakokauhun vallassa, että miten voisin ikimaailmassa luopua terapiasta, sillä se tuntui miltei ainoalta elämääni kasassa pitävältä asialta. Ja nyt, vaan vuotta myöhemmin, olikin juuri oikea aika sille. Elämä on kyllä jännä juttu.
Valoa syksyyn! <3
Voi vitsi tuli ihan sanoinkuvaamattoman ihana fiilis tästä! Ihanasti kirjoitettu ja niiin upea tunnelma kuvissa <3 Oot niin ansainnut (niinku meistä jokainen) tuon hyvän fiiliksen ja onnellisuuden. Kommentoin ihan äärettömän harvoin sulle, mutta luen uskollisesti. Täytyy sanoa vielä tähän että vaikutat niin symppikseltä tyypiltä tämän blogin perusteella, semmoselta lämpimältä ja rennolta.
Sitten ihan aiheeseen liittymätön juttu, että oisko mahdollista että tekisit postauksen Lukan pentuajoista? Mulla on koiranpentu haaveissa (ja todennäköisesti tulossa jo pian, käääk) ja toki oon viettäny netissä koirajuttuja selaten pitkät tovit, mutta kaikki lisätieto ja vinkit on tervetulleita, haluan varautua kaikkeen 😀 Onko teillä ollut ongelmia haukkuherkkyyden kanssa? Mulle ois tulossa mitteli, joten jännityksellä odotan minkälaisen ja kuinka haukkuvaisen kaverin saan.
Kiitos paljon, Tipa <3 Kuten sanoit, niin meistä jokainen ansaitsisi onnellisuuden - vaikka harvalle se tulee "ilmaiseksi", niin ehkä joidenkin täytyy vaan taistella sen eteen vähän toisia enemmän. Ja vaikka taistelu voikin olla tosi uuvuttavaa, niin uskaltaisin melkein sanoa, että se tuntuu pienen taistelun jälkeen vielä vähän tavallista paremmalta.
Ja kiitos ideasta - voisin laittaa pitkästä aikaa Luka-postauksen harkintaan! En ookkaan pitkään aikaan kirjoitellut siitä mitään, vaikka se on niin suuri osa meidän joka ikistä päivää 🙂
Ensimmäistä kertaa ikinä tuli fiilis, että pakko kirjoittaa, vaikka normaalisti vain luen kommentoimatta. Mulla tuli kylmät väreet tästä tekstistä. Rohkeasti ja kauniisti kirjoitettu! Ihanaa kuulla, että voit nyt paremmin. Kaikkea hyvää jatkoon Annika 🙂 <3
Kiitos, kun kirjoitit <3
Hei Annika!
Halusin tulla kertomaan, että olet todella rohkea ja upea roolimalli seuraajillesi, kun avoimesti jaat täällä myös elämäsi alamäkiä.
Olet selvästikin käynyt läpi pitkän prosessin ja vaikka kuvasi ovatkin aina täydellisiä, on ihanan inhimillistä avata todellisuutta niiden takaa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, olet hyvä ihminen ja ansaitset olla onnellinen. <3
Kiitos kauniista sanoista, Mira! Jokainen meistä ansaitsee onnellisuuden <3
Mä ihailen todella paljon sun rohkeutta olla avoin näistä asioista. Itse olen kärsinyt erilaisista mielenterveysongelmista (erityisesti syömishäiriö) viimeset viisi vuotta ja käynyt kaikenlaisissa hoidoissa sekä osastolla että avoimella puolella. Ulospäin vaikutan varmasti oikein tasapainoiselta ihmiseltä parisuhteineni sekä koulu- ja työpaikkoineni vaikka todellisuudessa elämäni on ahdistuskohtauksia ja jatkuvaa taistelua itseni ”pimeätä” puolta vastaan. Olen nyt viimein aloittanut psykoterapian ja en ole uskaltanut kertoa siitä kuin poikaystävälleni ja äidilleni. Uskon, että sun avoimuus tästä asiasta auttaa montaa muuta ihmistä olemaan avoimempia omista ongelmistaan ja hakemaan apua. Kiitos siis kun olet jakanut sun tarinan ja kaikkea hyvää sulle 🙂
Upea juttu, että oot uskaltautunut viimeinkin hakeutumaan terapiaan – se on ollut varmasti käänteentekevä päätös.
Niin paljon valoa ja tsemppiä sun syksyyn! <3
Todella upea kirjoitus! Ja niin ihana kuulla että sulla menee paremmin! Varsinkin tää osu ja uppos: ”Ja vaikka palaisinkin siihen samaan penkkiin vielä tulevaisuudessa, niin se ei olisi merkki epäonnistumisesta, vaan siitä, että olisin tarpeeksi viisas tekemään kaikkeni hyvinvointini hyväksi.” Iso kiitos sun rohkeudesta puhua avoimesti ja rehellisesti!
Komppaan täysin tätä kommenttia!
Kiitos teille molemmille, Emmi & Inkeri <3
En voi muuta sanoa kuin kiitos! On ollut niin huikeeta, että oot tuonut tän asian esiin ja uskaltanut kertoa ihmisille avoimesti masennuksesta ja että käyt terapiassa. Rehellisesti näistä asioita puhuminen saisi toivottavasti yhä useamman hakemaan apua ja edelleen vallitseva stigma vähenisi. Oon itsekin kohta aloittamassa terapiaa, ja lohduttaa ajatus siitä, että sieltä saa varmasti apua ja työkaluja elämään. Ihailen sua ja sun rohkeutta, kaikkea hyvää jatkoon!
Moikka! Oli pakko laittaa viestiä liittyen sun terapia postaukseen jonka lukasin. Oon itsekin aloittanut pari kuukautta sitten psykoterapian ja musta on ihanan rohkeaa että oot avannut asiaa myös somessa, niin tärkeä asia tämä on. Sun tarina on antanut mulle toivoa siinä että tuun vielä pääsemään terapiassa eteenpäin koska se tuntuu välillä tosi työläältä. Kiitos matkasi jakamisesta. ?
Heippa! Kommentoin ekaa kertaa, kun aihe tuntuu niin osuvalta ja ajankohtaiselta. Itselläkin kuten monella muulla kommentoijalla on 2 vuotta terapiaa takana, ja jo myt tuntuu, että olisi vielä niin paljon läpikäytävää, että miten ikinä 1 vuoden kerrat riittävät.
Kysyisin itselle ajankohtaista ja tärkeää aihetta terapian kannalta, josta kirjoitit postauksessa: sinnikkyydestä harjoitella oman mielen kanssa uusia tapoja. Tuntuu, että itsellä on todella haastavaa ns. treenata uusia ajattelutapoja ja harjoituksia käytännössä, joten siksi tuo muurahaispesä-vertaus kolahti paljon!:) olis tosi hienoa kuulla, miten oot saanu puskettua itsesi mielen treeneohin toisaalta hyvinä hetkinä ja toisaalta taas huonompina kausina:) Valoa viikkoon<33