Postaus sisältää mainoslinkkejä
Oon yrittänyt työstää pientä (vähän jäänyttä, pahoittelut) vinkkipostausta Lissaboniin, mutta niin kehnolla menestyksellä, että se vaatinee vielä muutaman lisähetken – siispä sillä välin ajattelin naputella vähän tänpäiväisiä ajatuksiani sen sijaan.
Mitään muuta mulle ei varsinaisesti kuulukaan kuin pelkkää tuikitavallista, helppoa arkea, mutta en suinkaan valita. En tarvitse nykyään spesiaalijuttuja, muka-tärkeitä menoja tai painostavaa kiirettä tunteakseni arkeani merkitykselliseksi, vaan se on mulle useimmiten merkityksellisintä juurikin silloin, kun siitä puuttuu kaikki edellämainitut elementit. Kun saan niiden sijaan keskittyä täysillä eniten arvostamiini asioihin, eli tasaisuuteen, yhdessäoloon ja ympäristööni, niin lopputuloksena on onnentäyteinen arki.
Ajattelin pitkään, että loputon kiire on tavoiteltava meriitti. Joku saavutus, joka määrittää sun menestyksen ja johon pitäisi pyrkiä voidakseen ylpeästi tuntea olevansa tärkeä. Tottahan se on: kiirettä pidetään nyky-yhteiskunnassa monesti hyvän ja tehokkaan ihmisen määritelmänä ja stressistä on tullut sen myötä jonkin asteinen kilpailuväline. Kun huokaillaan työporukan kesken, että kenellä on ollut kaikkein kiireisin vuosi, niin samaan aikaan tunnutaan vertailevan menestystä. Että ”minäpä oonkin se joukon menestynein, kun en ehdi nukkua kuin kolme tuntia yössä ja selviän päivistä kofeiinilitrojen voimalla.” Ei ihmekään, että nuorten aikuisten uupumukset ja burn outit ovat yleistyneet päätähuimaavaan tahtiin.
Oon ollut tän vuoden puolella kaikkea muuta kuin kiireinen ja oon nauttinut siitä suunnattomasti. Kun multa on kyselty kuulumisia ja perään on automaattisesti liitetty ”on varmaan ollut kiireinen kevät, onkos paljon reissuja tulossa, sellaista se vaan tähän vuodenaikaan on”, on tehnyt mieli huutaa takaisin, että ei ole, eikä pitäisikään olla! Ja kun vastaan, että eipä oikeastaan, niin vastapuolen reaktio on yllättyneen lisäksi monesti jopa säälivän kaltainen – vähän kuin kiireettömyys olisi merkki siitä, että nyt menee huonosti.
Toisinaan kiire kuuluu elämään. Elämäntilanteita on monenlaisia ja esimerkiksi lapsiperhearkea pyörittävän äidin tai koulua ja mahdollisesti jopa useampaa työtä samanaikaisesti painavan suorittajan arki on yksi menojen tetris. Välillä elämässä on yksinkertaisesti enemmän tekemistä kuin siihen käytettäviä tunteja, mutta se ei saisi koskaan olla pysyvä tila.
Kiire syntyy useimmiten silloin, kun täydellisyyteen pyrkivä ihminen luulee pystyvänsä kaikkeen, on aikaoptimisti ja ehkä myös vähän rahanahnekin. Jatkuva kiire on yleensä itseaiheutettua ja siksi alituinen kiireen hokeminen sekä siitä valittaminen onkin turhauttavaa kuunneltavaa – se kun luo rauhattomuutta niin itselle kuin ympärillekin. Kiire ei ole syyllinen, vaan minä olen. Ja koska olen itse kiireeni luonut, niin myös kiireettömyyden luominen on vain ja ainoastaan omissa käsissäni.
Tärkeä kysymys on se, että onko mulla oikeasti kiire, vai oonko ainoastaan luonut tunteen kiirestä, jotta tuntisin itseni tärkeäksi?
Jatkuvaa kiirettä voi itse vähentää esimerkiksi sisäistämällä, ettei kaikkeen todella tarvitse ehtiä tai pystyä ja on hyvä osata myös kieltäytyä. Pysähdy, hengitä syvään ja mieti, mistä sun kiire ylipäätään muodostuu ja mitä voisit lähteä ensimmäiseksi muuttamaan. Jatkuvaan kiireeseen totuttua siitä luopuminen voi aiheuttaa tyhjyyden tunnetta sekä kalvavia ajatuksia siitä, ettenkö olekaan enää tärkeä, kun en viiletä hikikarpalot selässä ja tukka putkella työtapaamisesta toiseen. Pian kuitenkin huomaat, että asian laita on toinen, eikä se liity siihen ahdistavaan kiireeseen mitenkään.
Oon tän vuoden puolella voinut psyykkisesti jatkuvasti paremmin ja paremmin ja pohtinut muutamaan otteeseen syitä sille. Kun terapiassa hetki sitten kysyttiin, että mitä oon tehnyt voidakseni paremmin, tajusin vasta myöhemmin, että en oo vähään aikaan tehnyt itseäni kiireiseksi. Tai edes muka-kiireiseksi. Oon tehnyt töitä ylitsepursuavan sylillisen sijaan juuri sen verran, että pärjään hyvin ilman murehtimista ja keskittynyt ainoastaan meneillään olevaan hetkeen vailla huolta siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Ilman kiirettä minnekään. Kiireestä stressaamisen jättämisen myötä oon saanut rutkasti aikaa asioille, joita pidän itselleni tärkeämpinä.
Ja pian huomasin, että voin tuntea itseni tärkeäksi muutenkin ja se tuntuu oikeastaan vielä merkityksellisemmältä.
Jos pitäisin itseni jatkuvasti kiireisenä, voisi pankkitililläni olla paljonkin enemmän täytettä. Tietynlainen taloudellinen aspekti oli mulle pitkään yksi kiirettäni ajaneista elementeistä, sillä ajattelin, että stressitasoni vähenisi samassa suhteessa tienaamieni varojen kasvun kanssa, koska raha-asioita ei tarvitsisi varsinaisesti miettiä. Jossain vaiheessa ympärilleni katsoessani kuitenkin tajusin, että lähipiirini silminnähden onnellisimmat ihmiset olivat juurikin niitä tyyppejä, jotka eivät välttämättä kylpeneet rahassa, mutteivät myöskään kiireessä tai stressissä. Eikä kyse ollut missään tapauksessa siitä, etteivätkö kyseiset ihmiset olisi olleet kunnianhimoisia tai ahkeria, vaan siitä, että heillä asiat oli selkeästi oikeanlaisessa tärkeysjärjestyksessä. Viimeistään silloin tajusin, että rahan ja menestyksen tavoittelu ei oo monestikaan sen arvoista, sillä onnellisuuden kuuluisi olla matka, eikä – ehkä jopa saavuttamaton – määränpää. Naureskelin nuorempana heitolle siitä, että ”mielummin itken Ferrarissa kuin Ladassa”, mutta nykyään se ei enää huvita. Mielummin hymyilen vaikka ilman autoa, kunhan vaan hymyilen.
Nää kuvat on jo reilun kuukauden takaa, mutta kaikin puolin ajankohtaiset vielä tänäänkin – tässä ajassa ainoastaan pisamia on tullut muutama lisää, kuvien huulipuna on kadonnut teille tietämättömille ja tukka tuntuu vähän lässähtäneemmältä. Kiireettömyyden määrä puolestaan on kumpanakin ajankohtana vakio ja se näkyy naamalta, jopa ilman sitä huulipunaakin.
Ajatus tekstiin lähti, kun luin aamulla erinäisiä somekanavia ja suurimmassa osassa lukemaani hoettiin kiireestä, kiireestä ja vielä vähän lisää loputtomasta kiireestä. Yksi lempilainauksistani aiheeseen liittyen on tämä:
”You are the sky. Everything else – it’s just the weather.”
farkut (täältä*) & laukku (täältä*) Weekday // takki H&M (*mainoslinkki)
Kuvat: Jenni Rotonen
98
Helou!<3 Kiitos ajatuksenvirrasta!
Tahtoisin kuitenkin muistuttaa, että kiire ei aina ole valinta. Yliopisto-opiskelijana ja oman alan töissä olevana nuorena vapaa-aika on kortilla, kun aikaa tulisi olla myös urheiluun ja ystävien tapaamiseen.
Joissakin töissä toki omaan työtaakkaan voi vaikuttaa aika suoraan, mutta esimerkiksi jonkin yrityksen hektisessä asiantuntijatyössä se on kaikki tai ei mitään — työviikon puolittaminen ei ole vaihtoehto. Ja tällaisessa tilanteessa kiireestä puhuminen somessa ja ystäville on terapeuttista, ei kiireen glorifisointia.
Ei tietenkään – siksi kirjoitinkin, että elämäntilanteita on monenlaisia ja toisissa, esimerkiksi juurikin opiskelun ja töiden kanssa tasapainotellessa, kiire on pakonkin edessä läsnä 🙂
Koen kuitenkin, että mainitsemasi kaltaisissa tapauksissa kyse on loppujen lopuksi omasta valinnasta – niiden hektisten asiantuntijatöiden sijaan voisi tehdä muutakin, mutta moni päättää kuitenkin tehdä vaativampia töitä ja näinollen priorisoi elämän toiset osa-alueet toisia korkeammalle. Esimerkkinä ystäväni, joka oli aiemmin kiireettömässä ja stressittömässä ”liukuhihnatyössä” ja joka sittemmin perusti haaveilemansa ravintolan. Ravintolan perustamisen myötä hänestä tuli todella kiireinen, mutta siihen pyörään lähteminen oli alun alkaen hänen oma valintansa. Tärkeää kuitenkin olisi, ettei siihen putkeen jää ”jumiin” sitten kun olosuhteet jossain vaiheessa muuttuvat tai oma jaksaminen ei enää kestä.
Ajatuksenvirtani oli kohdistettu lähinnä tilanteeseen, jossa kiire on nimenomaan oma valinta, sekä tähän ilmiöön, jossa nyky-yhteiskunnassa on trendikästä olla kiireinen ja sitä myötä ”tärkeä”.
Sama aihe pyöriny mielen päällä täälläkin. Lähipiirin nuoret aikuiset valittaa kiireestä taukoamatta ja kerää töitä ja opiskeluja hullunlailla. Itse mietin vaan että miten näiden tyyppien päähän sais taottua että burnout on taattu ennen 30 ikävuotta jos tajuton kiire ja stressi on tavoiteltava perustila ja esim aikaa nukkua ei jää tarpeeks. Kiire ei oo cool. Oon itse oppinut kantapään kautta et oon vaan onnellisempi kun jää kunnolla aikaa palautua töistä ja tarviin päiviä kun en tee yhtään mitään 🙂 älyttömän hyvä keskustelunaihe, kiitos!
Kuulostaa valitettavan tutulta – harmillisen monet asiat pitää ilmeisesti oppia kantapään kautta.
Mä oon ihan samanlainen ”oman ajan tarvitsija” ja pistänkin nykyään oman hyvinvointini ronskisti etusijalle 🙂
Ihan mielettömän hyvä kirjoitus, kiitos Annika! Olen itse elänyt pitkään jatkuvassa kiireessä: opiskelin täysipäiväisesti ja lisäksi tein töitä (lähes tulkoon täysipäiväisesti pahimmillaan) ja lisäksi hoidin kotihommat, näin ystäviä ja siinä sivussa treenasin. Tuo aika oli ihan mielettömän kivaa ja oikeasti nautin siitä että oli paljon puuhaa, mutta ei sellaista jaksa loputtomiin. Unet jäivät vähiin ja söin miten sattuu, vointi ei läheskään aina ollut virkeä ja jatkuva kiire ahdisti. Jos oli vapaapäivä jolle ei ollut suunnitelmia, käytännössä nukuin. Kun sain koulun loppuun ja jäin tekemään ”vain” töitä täysipäiväisesti, oli olo vähän tyhjä kun ei ollutkaan työpäivän jälkeen enää esseetä kirjoitettavana tai tenttiin pänttäämistä. Alkuun se ahdisti, pelotti ja hirvitti. Lopulta opin nauttimaan siitä, että voi vain olla. Voi nauttia aamukahvia monta tuntia, katsoa työpäivän jälkeen sarjamaratonin tai mennä haahuilemaan metsään pariksi tunniksi ja nauttia linnunlaulusta.
Täytyy sanoa, että sun blogia on just näiden tämmöisten ajatuksia herättävien postausten takia niin ihana lukea. Ja se on minusta ihanaa, että tuot esille nimenomaan sitä normaalia arkea, eikä pelkkää kiillotettua some imagoa niinkuin monet muut. Kiitos <3
Kuten sanoit, ei sellaista jaksakaan loputtomiin. Toi pelkän olemisen nautinnon sisäistäminen on kyllä mustakin ihana asia ja toivoisin, että useampi löytäisi sen ilon elämäänsä! Kuulostaa siltä, että sun elämä on just nyt aika hyvällä mallilla – oon iloinen sun puolesta 🙂
Ja kiitos sulle, Kristiina, näistä kauniista sanoista. Tästä kommentista tuli hyvä mieli! <3
Monella matalapalkka-alalla töiden aiheuttamalle kiireelle ei ole vaihtoehtoa. Teen itse yliopisto-opintojeni ohella ”liukuhihnaduunia”, jossa vakkarikollegat ovat todella loppu siitä, että työ nielaisee niin valtavan osan elämästä. Kyseiset tyypit hakevat muita töitä, mutta eivät niitä saa. Lyhyempää viikkoa ei voi tehdä, koska palkka on äärimmäisen pieni täysillä tunneillakin. Kiire ei siis todellakaan ole valinta suurelle osalle ihmisistä, vaikka siltä ehkä oman influencer-piirin takia joskus saattaisi tuntua 🙂
Kuten jo ylempänä kirjoitin: ”ajatuksenvirtani oli kohdistettu lähinnä tilanteeseen, jossa kiire on nimenomaan oma valinta, sekä tähän ilmiöön, jossa nyky-yhteiskunnassa on trendikästä olla kiireinen ja sitä myötä “tärkeä”.” Ei siis yleispätevästi mihin tahansa tilanteeseen, joita on tässä maailmassa niin monia kuin meitä ihmisiäkin. En missään tapauksessa tarkoittanut väheksyä kenenkään tilannetta ja toivoisin samaa myös vastavuoroisesti – meidän molempien piiriin mahtuu (omasta positiostamme riippumatta) varmasti jos jonkinmoista tallaajaa lukuisilta eri aloilta 🙂
Aivan älyttömän hyvä kirjoitus! Oon ite mennyt tukka putkella korkeakouluopintojen ja töiden kanssa jo 7 vuoden ajan. Nyt kun opinnot on paketissa, oon koko ajan haalimassa itselleni lisää tekemistä kun en enää osaa vain olla ja nauttia kiireettömästä elämästä.. Kun tämän lopulta hoksasin ja rupesin panostamaan harrastuksiin, laiskotteluun, hyvin syömiseen ja koiran kanssa lenkkeilyyn, tajusin että se kiireettömyys on just se mitä tarvinkin. Oot oikeessa siinä, että reippautta ei mitata sillä kenen kalenteri on kaikista eniten täynnä ja kenen tilille kilahtaa eniten euroja palkkapäivänä. Itse teen mieluusti 7 h töitä viitenä päivänä viikossa ja laitan koneen sitten kiinni. Nykyään on luksusta kun saan illat ja viikonloput viettää tärkempien kanssa. Tietysti voisin tehdä enemmän töitä, hankkia vaativamman työn ja saada enemmän rahaa. Oon kuitenkin sitä mieltä, että kun näkee sen ettei työ ole koko elämän tarkoitus ja itseisarvo, on paljon onnellisempi ja tyytyväinen vähempään. Jos on stressaavassa työssä, saaden huippupalkkaa, on yleensä vapaa-ajalla haamu itsestään eikä edes ehdi nauttia elämästä ja saamastaan varallisuudesta.
Kuulostaa tosi tutulta, toi jatkuva lisätekemisen haaliminen tuntuu olevan tänä päivänä todella yleistä. Samaistun myös näihin mainitsemiisi fiiliksiin vahvasti: ”Tietysti voisin tehdä enemmän töitä, hankkia vaativamman työn ja saada enemmän rahaa. Oon kuitenkin sitä mieltä, että kun näkee sen ettei työ ole koko elämän tarkoitus ja itseisarvo, on paljon onnellisempi ja tyytyväinen vähempään.”
Kommenttisi perusteella kuulostaa siltä, että oot tällä hetkellä hyvässä tasapainossa töiden ja vapaa-ajan suhteen <3
Kiitos että kirjoitit tästä! Paljon samoja ajatuksia kuin itselläni viime aikoina. Vähän aikaa sitten luin sitaatin ”kiire on huonoa priorisointia” ja se on pyörinyt mielessäni siitä lähtien.
Kiitos, että luit, Karoliina! <3 Toki kiireeseen vaikuttaa monikin liikkuva elementti ja jossain tilanteissa tekemistä on yksinkertaisesti enemmän kuin vuorokaudessa tunteja, mutta monissa tapauksissa se voi olla myös nimenomaan huonoa priorisointia ja ainakin itselläni on ollut taipumusta sellaiseen.
Oot osannu kirjottaa aivan huipun tekstin. Aattelin ensin, että tässä ois vaan sanahelinää, mutta olikin oikeesti tärkeitä ja hyviä havaintoja. Kiitos! <3
Kiva, että tykkäsit! 🙂
”Onnellisuuden kuuluisi olla matka”, miten hienosti sanottu! ? Juuri näin se on ??
Näinhän se nimenomaan on!
Vaikka inhoankin tätä fraasia niin silti sanon että AAMEN. Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat. Sitä tapahtuu nykyään niin paljon. Ja juurikin tuo että se on yhtäkuin ihmisen arvo. Eikä tämä kertomasi ilmiö ole edes sukua sille kiireelle, johon ei monesti voi itse vaikuttaa.
Toisaalta ajattelen etteivät nykyajan ihmiset ole enää ns. perisuomalaisia työnarkomaaneja. Sellaisia joilla työn pitää tuntua selkänahassa ja työ on elämässä ihan kaikki. Arvot ovat muuttuneet. Tuntuu enemmänkin siltä että itsensä työllä tarkoituksenmukaisesti uuvuttaneita pidetään tyhminä. Muut asiat menevät monilla rahan edelle ja ihmiset tekevät yhä enemmän ratkaisuja hyvinvointinsa eteen.
Oot kyllä myöskin oikeessa, Nanna! Ajattelen ainakin, ettei nää joogat ja muut mindfulness-asiat oo yleistyneet viime vuosina räjähdysmäisesti ihan sattumalta, vaan omaan hyvinvointiin on alettu kiinnittämään jatkuvasti enemmän huomiota. Ja hyvä niin. 🙂
Hmm, vaikka olenkin joissain kohdissa kanssasi samaa mieltä, tuntuu silti hieman paksulta lukea kuinka kiire on valinta ja itseaiheutettua, eikä siitä saa valittaa, ihmiseltä, jonka työ on kirjoittaa blogia. Itse olen it-alalla asiantuntijatöissä, ja arkipäivät menevät n. 8-20 työmatkat ja illan urheilut/kauppareissut/hoidettavat asiat mukaanlukien. Työhöni sisältyy myös matkustelua, joka koostuu 9-18 päivistä toimistolla ja asiakasillallisista iltaisin, ei lomailusta ja kuvien ottamisesta. Toki työni on minun valinta, mutta mikäli haluan työskennellä rakastamallani alalla, en pahemmin töiden määrään voi vaikuttaa, sillä projektit ja kaikki toiminta on vastuullani. Koen urheilun myös pakollisena mikäli toimistotyötä tehdessä haluaa pysyä työkuntoisena pitkään. Monet ystävistäni opiskelevat töiden ohessa, joka on myös tulevaisuutta ajatellen melko pakollinen valinta, tai ovat perheellisiä kokoaikatyö ohella. Mielestäni on ihan ok valitella arjen kiireisyyttä ja esimerkiksi ystävien tapaamisen vaikeutta, koska se kuuluu elämään varsinkin tämän ikäisenä uraa luodessa. Se ei silti tarkoita, että en rakastaisi kiireistä arkeani ja työtäni, sillä mielestäni menestyksekäs ura on ehdottomasti tämän arvoista. Saan kehittyä, luoda, työskennellä ihanien kollegoiden kanssa ja vielä loistavan palkan, mutta on silti okei olla joskus väsynyt ja toivoa lisää tunteja vuorokauteen. Kiireettömyys lomilla ja viikonloppuisin riittää minulle ainakin näin nuorena. Tuntuu kummalliselta, että kehotat ihmisiä olemaan valittamatta omasta elämäntilanteestaan, kun varmasti olet itsekin tukea saanut vaikeina aikoina. Hieman avarakatseisuutta ihmisten erilaisiin tilanteisiin, mikäli päätät joskus muita töitä tehdä kuin blogia niin saatat hyvin olla valittamassa myös oman arkesi kiireisyyttä ;).
Edellistä kommentoijaa kehottaisin myös avartamaan katsettaan esimerkiksi blogityöhön eikä vain vähättelemään sitä. En itse ole kyseisellä alalla, mutta käsittääkseni se voi myös olla aivan yhtä kiireistä kuin nuo kuvailemasi työviikot. Yrittäjänä on toki se etu, että voi halutessaan vähentää työtaakkaa, kuten Annikakin on jossain määrin kertonut tehneensä. Toki se tuntuu sitten palkkapussissa, mutta tämäkin on sitä asioiden priorisointia ja oman jaksamisen edelle laittamista. Ei siinäkään ole mielestäni pahaa, että haluaa panostaa täysillä uraansa, mutta kuten sanoit, silloin se kiire on loppujen lopuksi oma valinta.
Joka tapauksessa oli taas ilo lukea näitä sun pohdintoja Annika. Sun postaukset ovat ihanan aidon ja erilaisen tuntuisia verrattuna moneen muuhun blogiin! Itsekin olen pohtinut tätä aihetta, kun pitäisi tehdä seuraavia siirtoja siirtyessä korkeakouluelämästä työmaailmaan. Toisaalta haluan tottakai edetä urallani, mutta olen myös nähnyt kuinka moni nuori ajaa itsensä loppuun ensimmäisinä työvuosinaan. Hyvä palkka ei koskaan ole ollut mulle kaikki kaikessa, joten olen pohtinut onko tuo kaikki sen väärtiä. Ymmärrän myös pointtisi siitä, että monesti kiire on itse haalittua. Varsinkin opiskeluelämässä haalitaan usein kaiken maailman ylimääräisiä projekteja, sivutöitä ja järjestötoimintaa enemmän kuin oikeasti ehkä jaksettaisiinkaan ja sitten aloitetaan se kuuluisa kiireestä valittaminen. Eivätkä nämä ihmiset ole useinkaan niitä, joiden elämäntilanne vain yksinkertaisesti pakottaisi elämään jatkuvan kiireen keskellä…
Olen täysin samaa mieltä siinä, että bloggaamiseen voi varmasti käyttää vaikka 100 h viikossa, jos haluaa. Tämä on nimeomaan se pointti, että Annikalla on mahdollista valita milloin haluaa työskennellä ja kuinka paljon. Kuinka moni muu palkkatyössä työskentelevä voi päättää itse kuinka paljon milläkin viikolla jaksaa työskennellä? Jos itse alkaisin työskennellä oman fiiliksen mukaan, voi olla että aika nopeasti tulisi lähtö :). Tuntemani yrittäjät työskentelevät vielä paljon minuakin enemmän. Tästä syystä tämä teksti ehkä sopii enemmän juuri somealalla työskenteleville. Uskon, että esimerkiksi perheellisistä useimmat haluaisivat vaihtaa osa-aikatöihin, jos se olisi taloudellisesti mahdollista.
Tuntuu myös kurjalta tuo ajatus, ettei saa valittaa, jos kiire on itse luotua. Kyllä läheiseni saavat valittaa vaikka raskaasta vauvavuodesta, väärästä opiskelualavalinnasta tai pieleenmenneestä laihdutuskuurista, vaikka ihan samoin nekin ovat ”itseaiheutettuja” ongelmia. En ymmärrä tuollaista ajatusmaailmaa, että älä valita, kun pilaat muiden fiiliksen sillä. Kaikesta saa ja pitää puhua, raskaammista ja mukavammista asioista, ja kiire nyt kuulu useimmilla ihmisillä elämään. Ei se tee elämästä huonoa tai onnetonta, ja kyllä ainakin itse kiireeisenä ihmisenä koen olevani arvokas myös työpaikan ulkopuolella :).
Kiitos kommentistasi! 🙂 En tiedä ootteko (Sofi & Anonyymi) sama vai eri tyyppi, mutta vastaan nyt yhteisesti.
Postauksen perimmäinen pointti taisi mennä tässä tapauksessa vähän ohi: tekstiäni ei ollut kirjoitettu yleispätevästä kulmasta tai minään absoluuttisena totuutena, vaan omiin kokemuksiini ja freelancer-yrittäjän elämäntilanteeseeni pohjautuen. En missään tapauksessa tarkoittanut, että kiireetön elämä olisi ainoa oikea valinta – kiire saa olla, eikä siinä ole yhtään mitään väärää. Erilaisia polkuja on niin monta kuin meitä ihmisiäkin ja priorisoimamme valinnat näyttävät millainen omasta polustamme muodostuu. Jos tähtää kunnianhimoisesti tiettyyn haastavaan ammattiin, niin on varmasti valmis myös siihen matkaan, jonka sen valinnan tekeminen tuo tullessaan, vaikka mäki olisikin joskus vähän jyrkempi.
Maininta tuosta, että kiireestä valittaminen tuo rauhattomuutta, ei ollut todellakaan tarkoitettu missään ”älä kitise, kun pilaat kaikkien fiiliksen” – party pooper-meiningissä, vaan kulmassa, jossa oman hektisen tilanteen jatkuva hokeminen tuo monesti ITSELLEEN kaikkien eniten ylimääräistä stressiä. Kaikesta, niin hyvästä kuin pahasta, saa ja pitääkin puhua ääneen, jos se helpottaa oloa, mutta tässä ei ollut kyse sellaisesta.
En myöskään väittänyt, etteikö kiireinen ihminen voisi tuntea itseään arvokkaaksi myös työpaikan ulkopuolella (niin sen pitäisikin olla), vaan että luomalla itselleen kiirettä tai kiireentuntua ihmisillä on monesti tapana tehdä olonsa tärkeän ja merkityksellisen tuntuiseksi. Nyt puhutaan aidasta ja aidan seipäästä. 😀
Kuten Em fiksusti sanoitkin, missään valinnassa ei oo yhtikäs mitään pahaa, eikä oo yhtä ainoaa oikeaa polkua. Ne on valintoja, joita ihminen tekee sen mukaan mitä elämässään priorisoi korkealle, eikä yhden valinta tee toisen omasta yhtään vähempiarvoisempaa 🙂 Tärkeintä on, että kukin rakentaa polkunsa itselleen parhaaksi kokeman mukaan – ei niinkään se, mitä se sisältää.
Kiitos kommentistasi! <3
Todell hyvä teksti ja ihan asiaa puhut! Silti jotenkin särähtää korvaan tuo, että jos kiire on oma valintasi niin siitä ei saa valittaa. Ymmärrän kyllä mitä haet takaa, ja varmasti joissain tilanteissa kiire on ihan täysin oma valinta, mutta ylempänä yhdelle kommentoijista vastasit että opiskelijallekin kiire on valinta jos hän itse ottaa haastavia töitä opiskelun oheen. Mutta eihän se ole. Jos haluat luoda itsellesi ammattitaitoa ja vakiinnuttaa omaa polkuasi valitsemallasi polulla, pakkohan niitä töitä on tehdä kun niitä tarjotaan. Ja usein niitä ei tarjota, jos et ole valmis tekemään töitä vaadittavaa määrää, koska kilpailu on kova. Mielestäsi sinun kommenttisi kiireen valitsemisesta soveltuu tilanteisiin, joissa ihminen on jo vakiinnuttanu paikkansa urallaan ja työssään. Sinäkin olet kuitenkin luonut jo uraa 10 vuotta, etkä ehkä olisi tässä asemassa nyt jos et olisi silloin aikoinaan painanut duunia ja vakiinnuttanut lukijakuntaasi. Nyt kun olet sen tehnyt, pystyt himmaamaan tahtia ilman, että kaikki lukijasi tai yhteistyökumppanisi kaikkoavat, mikä on tietenkin hienoa.
Yritän siis vain sanoa, että olet päässyt tähän asemaan kovalla työllä ja olet saanut ihan rauhassa valittaa kiireestä. Sitä toivon, että muutkin saisivat. Toki on tärkeää huomioida oma hyvinvointi ja puhua näistä asioista, koska uupuminen on vakava ongelma. Vaikka et sitä varmasti tarkoittanut, tekstisi vaikutti minusta yllättävän mustavalkoiselta muihin teksteihisi verrattuna. Kiitos kuitenkin että herätit ajatuksia! 🙂
Jokainen meistä rakentaa polkunsa omien valintojensa mukaan. Toinen priorisoi koulutuksen ja sitä seuraavan menestyksekkään työuran korkeimmalle pallille, toinen saattaa puolestaan nähdä muut elementit tavoiteltavampana asiana, eikä se tarkoita missään tapauksessa sitä, että toinen vaihtoehto olisi yhtään toista huonompi 🙂 Valintamme tekevät jokaisesta polusta erilaisen ja me kaikki eläkäämme, kuten parhaaksi itsellemme koemme.
Disclaimer postauksen alkuun olisi tosiaan varmaan ollut paikallaan – pahoittelut, että jätin sellaisen laittamatta ja annoin (ehkä sen vuoksi) mustavalkoisen kuvan! Tarkoitukseni oli kuitenkin avata ajatuksiani nimenomaan omaan yrittäjän tilanteeseeni ja kokemuksiini nojaten 🙂
Hirveen hyvä teksti, mutta pikkusen pitää kommentoida verraten omaan (ja varmasti monen muunkin) tilanteeseen.
Me eletään hirveässä kiireessä ja pyörityksessä, ja tuntuu ettei aika riitä perheen ja ystävien tapaamiseen, koska arki on pelkkää suorittamista ja ruutineissa pysymisen yrittämistä.
Teen 2-vuorotyötä (taloudellinen tilanne ”pakottaa” tekemään täyttä listaa), mies opiskelee alaa josta tykkää ja on tällä hetkellä pitkässä harjoittelussa, vuorotyössä hänkin. 2-vuotias lapsi tulee siinä välissä, hoidossa välillä pitkiä ja välillä lyhyitä päiviä. Hänelle halutaan luoda rutiineilla kotona tunnetta pysyvyydestä ja turvallisuudesta.
Nautin työstäni ja kotona vietetystä ajasta, mutta vaikka kuinka haluaisin, en voi todeta eläväni semmoista arkea jota haluaisin.
Toivoisin voivani viettää enemmän aikaa kotona koko perheen kanssa, ystävien kanssa, tai reissata ja nähdä maailmaa läheltä ja kaukaa. Oletan ja toivon että se on joku päivä vielä mahdollista. Haluaisin pystyä elämään hetkessä, nauttia tässä ja tänään siitä mitä mulla on, mutta velvollisuudentunto ja taloudellisen tilanteen romahtamisen pelko ajaa ja pakottaa tekemään töitä. Eli vaikka kuinka haluaisin elää kiireetöntä arkea, en koe pystyväni vaikuttamaan siihen ilman esim. alan vaihtoa tai työttömäksi jäämistä.
Lisään vielä, ettei kumpikaan meistä työskentele kovin rahakkaalla alalla, joten työnteolla ei pyritä rikastumaan vaan elättämään perhe. Molemmat tehdään työtä josta nautitaan, mutta yritän kokoajan keksiä vaihtoehtoista alaa, jossa voisin tehdä päivätyötä. Nykyään nekin on aika harvassa, sillä useammalla (varsinkin naisvaltaisella alalla) työskennellään myös iltaisin ja viikonloppuisin.
Ps. Tästä ei tullutkaan kovin lyhyt raapustus vaan kunnon avautuminen:D
Kiitos kommentistasi, Kiirehtijä! 🙂
Tosiaan, erilaisia tilanteita on varmasti niin monia kuin meitä ihmisiäkin. Disclaimereiden liiallinen viljely on musta vähän nihkeää, joten en kirjoittanut sellaista tämänkään postauksen alkuun, vaikka sellainen olisi voinut olla tarpeen. Käsittelin aihetta ainoastaan omani kaltaisesta, lapsettoman yrittäjän, tilanteesta ja näkökulmasta, koska omat kokemukseni ovat ainoat, joiden perusteella voin varmasti puhua. Tekstiäni ei missään tapauksessa oltu tarkoitettu yleispätevänä faktana jokaiseen mahdolliseen kulmaan.
Teidän tilanteenne kuulostaa varsin yleiseltä ja sanojesi perusteella osaatte myös nauttia siitä, vaikkei se joltain kantilta katsottuna ns. ”ideaaliasetelma” välttämättä olisikaan. Toivottavasti teidän perheen kesästä tulee lämmin ja onnentäyteinen. <3
Monista jutuista samaa mieltä, mutta näin yliopistovuoden viimeisestä tentistä suoraan matalapalkka-alan duuniin kesäksi siirtyneenä pitkien päivien tekeminen ei mielestäni ole ”ehkä myös vähän rahanahneutta”, vaan puhtaasti tarve elää ja maksaa laskuja. Onneksi edellisistä kesistä on vielä hieman säästöjä, jotkut työkaverit kun joutuvat miettimään mahdollista kakkosduunia työn ohelle.
Sen vuoksi en kirjoittanutkaan, että pitkien päivien tekeminen olisi sitä automaattisesti.
Kerroin ajatuksiani vaan ja ainoastaan omien kokemuksieni pohjalta, enkä yleispätevästi saati varsinkaan absoluuttisena totuutena, koska sellaista ei tällaisessa tapauksessa ole. Jokainen polku on erilainen ja jokainen meistä rakentaa tietään kohti sellaista määränpäätä, jonka näkee itselleen tavoiteltavimmaksi vaihtoehdoksi. 🙂
Tsemppiä kesään, Kiirus – toivottavasti siitä tulee ihana!
Ihana ja tärkeä teksti! Aion jakaa sen 🙂 Kirjoitat hyvin oman elämän arvojen priosioinnista. Kiire on usein valinta, vaikkei se siltä vaikutakaan. Monet perustelee ”pakko” toiminnoillaan, mutta fakta on että pakko on vaan kuolla, ei mitään muuta. Aina voi elää pienemmässä kämpässä, harrastaa ilmaiseksi, ostaa vähemmän tavaroita. Se, että millainen elämän rakentaa on valinta. Vähemmälläkin pärjää. Juuri tämä on priosiointia. Mikä elämässä on kullekin tärkeää. Kiitos tärkeän aiheen nostamisesta!
Kiitos kommentistasi, Huong – tää oli nimenomaan juuri se kanta, jota yritin painottaa 🙂 Ei se, että kaikkien tulisi elää täysin kiireetöntä elämää omasta tilanteestaan riippumatta ja se olisi ainoa oikea polku elämässä, koska yhtä oikeaa tietä ei yksinkertaisesti ole. Vaan se, että kukin meistä rakentaa oman elämänsä itselleen parhaaksi kokemiensa valintojen mukaan ja se on erilaisten osa-alueiden priorisointia. Yksi priorisoi ammatillisen uran korkeammalle kuin vaikkapa vapaa-ajan, eikä kummassakaan vaihtoehdossa oo yhtään mitään väärää.
Tosi hyvä teksti!
Olen itse tehnyt valinnan ja siirtynyt ”arvostetummasta” ammatista ihan perus duuniin, koska älytön kiire ja stressi päivästä toiseen ei todellakaan ole omalla arvoasteikolla kärkipäässä – ainakaan enää. Mutta minullekin kävi niin kuin varmasti monelle käy, että siinä hetkessä kiireestä jopa nauttii ja ainakin itselläni se johtui jälkeenpäin ajateltuna varmasti juuri tuosta että tunsin itseni siinä tilanteessa kovin tärkeäksi, arvostetuksi ja jopa korvaamattomaksi. Mutta pidemmän päälle se oli tuhoavaa ja edelleen toivun sen aiheuttamista vahingoista. Toki jouduin hieman budjetoimaan arkea uudelleen jotta pystyin siirtymään pienempipalkkaiseen työhön, mutta se on ehdottomasti ollut sen väärti. Mutta en väitä ettenkö olisi ajoittain myös hävennyt valintaani, koska tiedän että se aiheuttaa monissa ihmetystä. Mutta tuotakin ajatusta siedän, koska tiedän että valinta oli silti 100% ainut ja oikea. Leppoisampi, nauravaisempi ja tasapainoisempi arki on ehdottomasti sen arvoista!
Kiitos vielä ihanasta ja jollain tapaa lohdullisestakin blogista, palaan tänne aina vaikka kommentteja olenkin huono jättämään 🙂 onnentäyteisiä hetkiä kesään!