Viime viikolla mulla oli päivä, joka oli harvinaisen täynnä sosiaalista kanssakäymistä. Aamupäivästä istuin kolme tuntia kampaajan penkissä rupattelemassa, melkein heti sen jälkeen ystävä tuli useammaksi tunniksi luokseni kylään ja pian treffien päättymisen jälkeen lähdin toisen ystäväni kanssa syömään. Päivä oli mukava, mutta iltaseitsemältä kotiin päästessäni olin lopen uupunut – en mistään fyysisesti aktiviteetista, sillä en ollut tehnyt koko päivänä mitään mitään kävelyä raskaampaa, vaan koko päivän jatkuneesta aktiivisesta sosialisoimisesta. En olisi halunnut jättää sitä väliin, sillä rakastan viettää aikaa ystävieni seurassa, mutta mulla tuntuu olevan sitä varten varattuna vain tietty määrä energiaa per päivä.
Viihdyn tänä päivänä yksin paremmin kuin koskaan aiemmin ja tarvitsenkin reilusti omaa aikaa ylhäisessä yksinäisyydessäni päivittäin. Toisille rentoutuminen ja akkujen lataus tarkoittaa brunssia kaveriporukan kesken, lenkkiä parhaan ystävän kanssa tai tanssimaan lähtemistä muutamien kavereiden voimin, kun taas osa meistä tarvitsee kunnon yksinoloa saadakseen voimavarat takaisin maksimimääriin. Mäkin rakastan brunsseja, ystävien tapaamista ja ulkona käymistä, mutta ne on silti asioita, joilla en pystyisi täyttämään vapaa-aikaani, sillä kirjan lukemiselle, yksinään lenkkeilylle, tv:n katsomiselle, urheilulle ja pelkälle hiljaisuudellekin on oltava tilansa.
Monien mielikuva introvertistä on vielä nykypäivänäkin varsin stereotypinen: introverttien ajatellaan olevan hiljaisia, erityisen ujoja, sisäänpäinkääntyneitä tyyppejä, jotka kärsii ehkä jopa jonkinasteisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta. Sellaisia, jotka ovat luonteeltaan vähän erakkoja, eivätkä välttämättä kaipaa sosiaalista kanssakäymistä laisinkaan. Meitäkin on kuitenkin moneen lähtöön – esimerkiksi mä koen olevani luontaisesti tosi sosiaalinen, helpostilähestyttävä ja omaan tosi hyvät keskustelutaidot, vaikka uuvunkin sellaisissa tilanteissa nopeasti ja kaipaan aikaa palautumiseen. Pidän tietynlaisesta small talkista ja pitkistäkin keskusteluista, mutta en puolestani voi sietää pitkiä aikoja ihmispaljoudessa tai esimerkiksi yleisön edessä puhumista, sillä pelkkä ajatuskin huomion keskipisteenä olemisesta saa kämmenet hikoamaan.
Oon oppinut ymmärtämään introverttiyttä kunnolla vasta viime vuosina ja sen ansiosta oon myös oppinut hyväksymään sen, että kaikkien meidän sosiaaliset tarpeet on hieman erilaiset – siinä missä ekstrovertti saattaa kuvitella, että tuntisin itseni yksinäiseksi, koska en vietä kaikkea vapaa-aikaani ihmispaljouden ympäröimänä, niin mä puolestani nautin ihan suunnattomasti siitä ajasta, jonka saan viettää pelkässä hiljaisuudessa ilman kenenkään muun seuraa. Se on tuonut mukanaan paljon hyviä juttuja, sillä koen esimerkiksi kehittyneeni kirjoittajana viettäessäni rutkasti aikaa itsekseni pohdiskellen, tarkkaillen sekä ajatuksiani ylös raapustaen. Se on itseasiassa myös asia, josta huomaan nopeiten mikäli oon änkenyt kalenterini liian täyteen menoja – silloin mulla ei jää tarpeeksi aikaa omalle pohdiskelulle, ajatus ei meinaa kulkea kunnolla, eikä kirjoituskaan ota luonnollisesti onnistuakseen.
Oon pohdiskellut tätä asiaa viime päivinä erityisen paljon, sillä samaista sosialisointipäivää seuranneena iltana asia tuli puheeksi myös superekstrovertti-poikaystäväni kanssa. Siinä missä mä oon tyyppi, joka tarvitsee reilusti aikaa ilman muiden seuraa voidakseni toimia täydellä potentiaalillani, niin hän voisi puolestaan mennä viipottaa aamusta iltaan, ystäväporukasta toiseen ja ainoastaan voimaantua kaikesta siitä kanssakäymisestä. Oon myös saanut ajoittain osakseni varovaista ihmettelyä siitä miksen vietä enempää aikaa ystävieni seurassa tai erinäisissä tapahtumissa ns. social butterflynä ja joutunut muutamaankin kertaan selittämään, että mun on parasta olla juurikin näin. Unelmapäivääni kuuluisi aikaista aamuherätystä seurannut koiran kanssa tehty lenkki vielä heräämäisillään olevassa kaupungissa, salitreeni oman itseni kanssa ilman yhtäkään ääneen sanottua sanaa, lounashetki ystävän kanssa ja seuraavat kuusi tuntia hiljaisuudessa konetta naputellen, ennen kuin kumppani palaa illalla töistä kotiin ja päivän viimeiset tunnit vietetään yhdessä. Sopiva tasapaino on tärkeintä.
Kuulisin mielelläni, että mitä ajatuksia aihe teissä herättää? Koetteko olevanne ekstroverttejä, introverttejä vai kenties jotain siltä väliltä?
Kuvat: Svante Gullichsen
17
Oon juurikin samaa mieltä sun kanssa. Juuri tällä viikolla uskalsin ja myönsin elstroverteille ystävilleni, kun ihmettelivät, että miten joku voi pelkää ihmispaljoutta ja lukittautua huoneeseen vain koska toisessa on liikaa porukkaa, olevani itse samanlainen. Mieluummin jään kotiin yksin kun pakotan itseni ulos tuntemattomien ihmispaljouden sekaan lauantai-iltana. Toisaalta nautin viettää aikaa ystävieni kanssa ja luulisin omaavani myös hyvät keskustelutaidot, mutta liika on liikaa. Rakastan aikaa itseni kanssa, kun on aikaa tehdä juuri sitä mitä itse haluaa, eikä tarvii tehdä kompromisseja toisten halujen kanssa. Miksi asia pitää aina olla ongelma tai negatiivinen asia, jos vain tykkää olla itsensä kanssa ihan hissukseen..?
I like your cosy look!
xx from Bavaria/Germany, Rena
Siis sun ajatukset kuulostaa ihan mun tuntemuksilta joista oon ollu vähän ehkä harmissanikin, koska haluaisin olla sosiaalisempi ja menevämpi, mutta tulee juuri samainen uupumisen tunne ja palautuminen kestää. En oo ymmärtäny että se johtuu introverttiydestäni. Sitä kokee jotenkin olevansa huonompi kun ei viihdy ulkona porukassa joka ilta, vaan käpertyy mieluummin omaan rauhaan sohvan nurkkaan. Miten tasapainoilette parisuhteessa kun toinen on introvertti ja toinen ekstrovertti?
Minä olen myös pohdiskellut tätä introvertti-asiaa lähiaikoina. Tykkään olla omissa oloissa, enkä tykkää olla huomion keskipisteenä, Olen yleensä porukassa hieman hiljaisempi, mutta en koe sitä itse ongelmaksi. Jotkut taas kokevat sen ylimielisyytenä tai, että olen tylsistynyt. Välillä on rasittavaa selitellä omaa olemustaan, kun ei ole porukan suupaltti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että en tykkäisi olla mukana kaveriporukan kokoontumisissa tai vaikka opiskelijabileissä. Varsinkin uusissa tilanteissa ja tutustumisvaiheessa tällaisen ominaisuuden omaaminen on haastavaa, mutta kun tuntee olonsa tarpeeksi rentoutuneeksi tutussa seurassa on helpompaa olla sosiaalinen. Toki nämä sosiaaliset tilanteet välillä kuormittavat ja silloin on mukavaa olla jonkin aikaa taas omissa oloissa latailemassa akkuja. Tässä ehkä perinteisen epäsosiaalisen introvertin näkökulma 😀
Muistakaa ihmiset ottaa myös ne hiljaisimmat mukaan, kaikki ei ole sosiaalisia perhosia, mutta tykkäävät silti olla tekemisissä mukana 🙂
Itsekin olen introvertti eli samaistun tähän erittäin hyvin. Kiitos että kirjoitit aiheesta! 🙂
Samaistun tähän niin paljon ja osasit jotenkin pukea sanoiksi mun tuntemukset. Oon itse asiakaspalvelutyössä ja joudun siis yleensä sen melkein 8 tuntia päivästä olemaan iloinen, pirteä ja sosiaalinen. Kaikki ei silloin ymmärrä, että kun pääsen kotiin haluan vain olla. Lähteä koirien kanssa ulos kävelemään tai vaihtoehtoisesti maata poikaystävän kainalossa välttämättä mitään sanomatta. Joinain päivinä jaksaa paremmin ja sosiaalisuutta riittää enemmän, toisina oon ihan loppuun imetty työpäivän jälkeen. Välillä tarvitsee sitä rauhallista ja hiljaista aikaa ihan vain itsensä kanssa.
Täällä myös toinen introvertti tunnistaa samanlaisia piirteitä itsessään. Luen itseasiassa juuri Sylvia Löhkenin kirjaa Hiljaisissa on voimaa, joka käsittelee miten introvertit pärjäävät ekstroverttien maailmassa. Mun mielestä oli esimerkiksi mielenkiintoista lukea, että introverttien ja ekstroverttien aivojen rakennekin on erilainen ja introverttien aivoissa veri kiertää erilailla ja siellä on pidemmät hermoradat kuin ekstroverttien aivoissa, joka sitten fyysisestikin vaatii sen että introvertit tarvitsee enemmän aikaa käsitellä asioita. Ainakin omasta mielestä on ollut tosi mielenkiintoista lukea ja ymmärtää omaa käyttäytymistä paremmin tän kirjan avulla. 🙂 On myös tosi mielenkiintoista lukea toisten introverttien ajatuksia ja huomata, että meitä löytyy täältä ekstroverttien joukosta muitakin.
Olipa samaistuttava teksti! Suurissa väkijoukoissa en tykkää olla yhtään, let alone, että lähtisin ulos sellasella kaveriporukalla, josta en vaikka tunne kaikkia. Itelläni on tosi pieni kaveripiiri, kolme hyvää ystävää ja muutama kaveri, ja heidän kanssaan jaksan viettää aikaa pitkiäkin aikoja, koska ollaan useimmat aika introverttejä. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, että pidän mun kavereita lähinnä energiaa antavina kuin sitä kuluttavina, kuten suurimman osan ihmisistä koen.
Ite oon ollut tosi hyvin sujut tän luonteenpiirteen kanssa, paitsi ehkä silloin kun töitä hakiessa ei ehkä pysty esittämään itseään niin sosiaalisena ja avoimena kuin työhakemuksen kannalta olisi tarvis. Kyllä tästä hyötyäkin on ollut, vanhemmat ovat kiittäneet kun ei ole tarvinnut teinivuosina kuskailla mua koko aikaa ympäri maaseutua, jotta saisin nähdä kavereita, hehheh.
Oon huomannu itsessäni just samoja piirteitä kun mitä sä kerroit. Oon siis omasta mielestäni kans tosi hyvä sosiaalisissa tilanteissa ja tykkään kyllä ihmisistä, mutta en vaan tarvi näitä tilanteita ja ihmisiä niin paljoo vaan tykkään enemmän omasta rauhasta.
Introverttien mielletään usein olevan jotenkin huonoja sosiaalisissa tilanteissa, ja että heillä ei oo ollenkaan kavereita. Mun mielestä introverttius ja ekstroverttius ei kuitenkaan kerro ollenkaan siitä miten paljon on kavereita tai siitä kuinka hoitaa sosiaaliset tilanteet vaan siitä kuinka paljon näitä tarvitsee. Kaikki ei ymmärrä, ettei oman tilan ja ajan tarvitseminen tarkoita sitä ettei tykkäis omista kavereista tai haluais viettää ikinä aikaa heidän kanssaan.
Palvelin sua muuten yks päivä, mut en sanonu mitään erikoista ja sit aloinkin miettiin et mitä mieltä sä oot jos joku tulee kadulla moikkaan sua tai jos joku aspa alkaa jutteleen sulle? 🙂
Moikka! Oon aivan samanlainen kuin sinä 🙂 Introverttius on juurikin tasapainon löytämistä, eikä siitä voi ns palautua änkemällä kalenteria täyteen. Huomaan itse 9-17 duunin jälkeen olevani aina pienen hiljaisuuden tarpeessa. Se tuntuu vaan väillä jotenkin oudolta tiedostaa, että hei ei voida nähdä tänään, koska tarviin itselleni tän illan.
Samaistun tähän, näin lyhyesti sanottuna oon itsekin vasta viime vuosina tajunnut olevani introvertti ja oppinut paljon itsestäni. Ihanaa tajuta ettei ole yksin asian kanssa, mutta toisaalta maailma tuntuu nykyään pyörivän harmittavan paljon ulospäinsuuntautuneiden ekstroverttien ympärillä. Toisaalta pelkästään ulkoapäin tarkkailemalla ei voi aina sanoa, onko joko introvertti vai ekstrovertti. Esimerkiksi sosiaaliselta ja iloiselta höpöttäjältä vaikuttava työkaverini on kahden keskisissä keskuisteluissamme paljastunutkin hiljaisuutta ja omaa rauhaa kaipaavaksi introvertiksi.
Oletko muuten lukenut kirjaa Intoverttien manifesti? Itselläni oli vähän ennakkoluuloja kirjaa kohtaan, mutta se tuotti monia oivalluksia ainakin itselleni 🙂
Hauskaa, kuinka meillä kaikilla on aivan erilaiset mielikuvat eri käsitteistä ja asioista, kuten introvertistä ja ekstrovertistä. Sun kuvaus itsestäsi oli just eikä melkein niinku mä itse (paitsi pidän paljon esim. esiintymisestä/puheista ym), mutta koen silti olevani täysin supersuperekstrovertti, toisin kuin sinä kuvailet itseäsi enemmän introvertiksi. Jännää! Mutta tärkeintähän on se mitä me itse tunnemme olevamme, mitä tahansa se sit onkin.
Ihana teksti! Tietyissä jutuissa samaistun vahvasti, tietyissä vähän vähemmän, ja koen ehkä olevani jotain näiden kahden väliltä. Koen olevani sosiaalisesti taitava ja pystyväni lukemaan ihmisiä melko hyvin, mutta kyllä uusien ihmisten kohtaaminen jännittää silti joka kerta, ja pitkän sosiaalisen päivän jälkeen tarvisen aikaa palautua. Mulle ei ole ongelma sanoa omia mielipiteitä ääneen tai ottaa näkyvämpää roolia, mutten nauti siitä enkä esimerkiksi tän hetkisessä opiskeluporukassa koe sille mitään tarvetta. Monet meidänkin porukasta nauttii huomion keskipisteenä olemisesta ja tuntuu, että he elää nimenomaan sillä että he saa tuoda itseään esille. Omalla kohdallani taas olen huomannut, että nautin paljon enemmän siitä, jos saan tukea muita ja tarjota muille mahdollisuuden loistaa. Sisälläni on kuitenkin koko ajan ristiriita esimerkiksi sen asian kanssa, että rakastan laulamista, mutta en haluaisi tehdä sitä yksin kaikkien edessä. Niinpä olen todennut että nautin paljon enemmän ”stemmatyttönä” olemisesta, siitä että saan olla tekemässä jotain kauniin kuuloista mutta en ole se johon huomio ensimmäisenä kiinnittyy. Vaikken ole valokeilassa, en haluaisi olla myöskään täysin näkymätön, vaan olisi kiva että myös hiljainen ja ”varjoissa tapahtuva” työ huomattaisiin.
Mä oon tän suhteen aikalailla siinä puolessa välissä. Ystävien kanssa ollessa oon tosi ulospäinsuuntautunut ja tykkään myös harvakseltaan käydä ulkona ja tutustua uusiin ihmisiin. Samaan aikaan tarvitsen omaa aikaa suhteellisen paljon, vaikken itseäni introvertiksi koekkaan. Mun on saatava olla yksinkin tai muuten romahdan. Työpäivän jälkeen usein makaan hiljaisuudessa valoja sytyttämättä, kunnes taas kerään voimani ja rupean tekemään jotain. Välillä en pysty enää nousemaan, kun oon heittäytynyt makaamaan. Jotenkin mun persoona on tosi ristiriitainen, jos ymmärrät, mitä tarkoitan 😀 Yksin kotona oleminen on yks parhaista jutuista mitä tiedän, mutta samaan aikaan nautin suuresti myös sillon, ku olaan isolla porukalla vaikka mökillä tai baarissa. Ehkä just sen takia kavereiden on joskus vaikea ymmärtää, jos en aina oo heti kytkintä nostamassa extempore-tapaamisiin. Mulle tulee välillä huono omatunto, jos kieltäydyn sen takia, etten vaan ihan oikeasti jaksa.
Tässä ei nyt ollut päätä eikä häntää, mutta tuli vaan sellanen olo, että haluan yhtyä tähän keskusteluun. Sun omasta tekstistä sen verran, että ymmärrän sua tosi paljon. Juurikin tuo, jos on jokapäivä ihan hirveästi sosiaalisia menoja, niin ei sitä jaksa erkkikään. Hyvä postaus tärkeästä aiheesta, josta ei vieläkään puhuta tarpeeksi!
mä oon ihan samanlainen sun kanssa! 🙂
Olipa hyvin samaistuttava teksti! itse en ehkä ennen ole edes tajunnut olevani introvertti ennen kuin viime aikoina siitä on ollut paljon juttua mediassa. Tämän jälkeen olen ruvennut ymmärtämään paljon paremmin itseäni. Teen työtä missä pitää olla sosiaalinen ja huomaan, että töiden jälkein jaksan harvoin lähteä vielä tapaamaan ystäviäni. Eikä tämä tosiaan tarkoita sitä, että en pitäisi heidän seurastaan. Töiden jälkeen useimmiten haluan tehdä itsekseni asioita kuten käydä salilla ja lenkillä. Monelle tämä on outoa, että en esim. pidä niin paljon salilla käymisestä toisten kanssa. Pidän itse sitä sellaisena aikana, että saan levättyä asioiden parissa mistä tykkään.
Itse olen luonteeltani hyvin sosiaalinen ja helposti lähestyttävä. Olen aina pelannut joukkuelajeja ja pidän niistä. Toisinaan on kuitenkin ihana olla yksin ja omassa rauhassa 🙂
Pakko vielä sanoa, että tykkään blogistasi valtavasti ja nämä syvällisemmät tekstit pistävät ajattelemaan paljon myös omaa elämää. Hyvää kevään jatkoa sinulle 🙂
Täällä myös yksi samantyyppinen introvertti! Itselläkin tämän piirteen tunnistamiseen on mennyt aikaa ja jopa hetki sen hyväksymiseen. Esimerkiksi ystävien kanssa vietetyn viikonlopun jälkeen helposti tarvitsen muutaman päivän ”toipumiseen”, vaikka kyse on tutuista ja rakkaista ihmisistä. Osaan jo koostaa viikkoni niin, että jätän päiviä vain itseäni varten enkä buukkaa kalenteriani liian täyteen. Edellisviikolla sattui joka päivälle jotain sosiaalista ja olinkin viikonloppuna aivan puhki vaikka hassulta se tuntuikin 😀 Myös minä koen välillä ristiriitaisena sen, että tuntuu että tarvitsisi koko ajan olla menossa ja sosiaalinen. Ehkä sosiaalinen media on saanut senkin aikaan, mene ja tiedä. Kiva että teit tästä aiheesta postauksen! 🙂
Tekstisi luettuani voin todeta itsekin olevani introvertti.. olen ulospäinsuuntautunut ja viihdyn ihmisten seurassa, mutta myös yksin olo on mulle tosi tärkeetä. Viikonloppuaamuisin herään melkein aina ennen miestäni, jotta saisin juoda aamukahvin ihan yksin rauhassa 🙂 en myöskään voisi kuvitellakaan majoittuvani esimerkiksi viikon reissulla samaan kämppään ison kaveriporukan kanssa, ihan liian ahdistavaa. Viikonloput isommassa porukassa on ok, mutta sen jälkeen olen usein melko uupunut. Olen myös miettinyt asiaa lasten hankinnan kannalta, ahdistuisinko äitinä kun sitä omaa rauhaa ei sitten enää juuri koskaan olisi, ainakaan lapsen ollessa pieni. Tosi hyvä kirjoitus, sai oivaltamaan että introverttikin voi olla puhelias ja seurallinen, tärkeintä että aikaa jää riittävästi myös sille yksin olemiselle 🙂
Oma lapsi on niin eri asia, että en usko että moista huolta on 🙂 Totta kai omasta lapsestakin tarvitsee välillä hengähdyshetkiä, mutta itse introverttinä olen kaivannut lapsen saannin jälkeen hämmentävän vähän yksinoloon aikaa, vaikka ennen lasta rakastin yksinoloa ja tarvitsin paljon omaa aikaa. Lapsesta en halunnut olla ensikuukausina erossa juuri ollenkaan, ja senkin jälkeen vain lyhyitä aikoja kerrallaan silloin tällöin. Nyt tuntuu jopa hankalalta olla pitkiä aikoja yksin, kun siihen lapsen läsnäoloon on tottunut. 🙂 Sen sijaan muista ihmisistä tarvitsen kyllä edelleen palautumistaukoja 😀
Tosi hyvä teksti Annikka!
Pystyn samaistumaan joka kohtaan. Oon introvertti, mutta työskentelin alalla joka vaatii paljon sosiaalista kanssakäymistä sekä itsensä esiin tuomista. Tykkään mun duunista, mutta 8h jälkeen haluan vaan mennä kotiin ja olla yksin. Tuun ihan superväsyneeksi tollasen rupeaman jälkeen (oon myös ollut varastolla töissä fyysisessä duunissa ilman sosiaalista kontaktia ja sen jälkeen en ollut läheskään niin poikki kun nykyisin).
Välillä kun oon lauantai-iltana himassa mietin, et oonko outo tai tylsä, mut sit aina muistan et mä vaan tarviin sen oman ajan ladata mun akut ja olla itsekseni. Plus viihdyn oikeesti hyvin yksin!
Mut kiva lukea näistä kommenteistakin, että meitä on paljon 🙂
Oon täysin samanlainen kuin sä lisättynä yleinen ahdistuneisuushäiriö – mun sosiaalisuus aaltoilee todella useasti 😀 Kun aloin ensimmäistä kertaa tapailemaan/seurustelemaan, olin ihan paniikissa että poikaystävä haluaisi kokoajan olla yhdessä. Nykyään tää ihminen onneksi on yks niistä tekijöistä, joiden luokse ryntään totaalisessa uupumuksessa. Toisilla kavereilla on vaikea ymmärtää mun ujoutta ja introverttiyttä, koska kuulemma vaikutan sosiaaliselta – onneksi lähimmät ymmärtää ja muistaa joskus antaa mun myös olla rauhassa 🙂
Itse olen introvertti ja koen olevani ihan sinut asian kanssa. Olen huomannut esimerkiksi työpaikoissani sen, että kun ennen työskentelin fyysisesti raskaassa työpaikassa 8h päivässä, olin toki päivän jälkeen väsynyt, mutta nykyisessä asiakaspalvelutyössä 6h päivässä saa mut ihan rättipoikki väsyneeksi johtuen juuri jatkuvasti sosiaalisesta kanssakäymisestä. Joillakin ekstrovertti tutuillani onkin hankala ymmärtää, kun en jaksa työpäivän jälkeen edes ajatella mitään sosiaalista aktiviteettia, vaan jätän ne suosiolla vapaapäiville. Näin on mulle hyvä, mutta välillä sitä toivoo että myös muut ymmärtäisivät tilanteen. 🙂
Kiitos Annika mielenkiintosesta postauksesta, hirmu paljon samaistuttavia kohtia! Itekki oon enemmän intro- ku ekstrovertti 🙂
Hyvää pohdintaa, mutta tekstistä jäi puuttumaan ekstroverttiyteen liitettävät stereotypiat, joita myös ehkä tässä hieman ruokitaan. Ihan kuten ihmisten ympärillä viihtyvä introverttikin, kaipaa moni ekstroverttikin omaa aikaa eikä vietä kaikkea vapaa-aikaansa ihmisten ympäröimänä. Usein nämä kaksi orientaatiota leimataankin ääripäiksi, eikä niinkään jatkumoksi, mille ne muiden ihmisten ominaisuuksien tavoin lukeutuvat, Nykyäänhän puhutaan myös ambiverteistä, jotka edustaa juuri tätä välimuotoa 🙂
Pidän itseäni enemmän ekstroverttinä kuin introverttinä ja pidän olla ihmisten ympäröimänä ja viettää aikaa ystävieni kanssa. Väsyn silti myös todella helpolla ollessani muiden seurassa ja kaipaan samalla tavalla vastapainoksi tälle omaa seuraani ja ylhäisessä yksinäisyydessä olemista. Minulle se tarkoittaa nimenomaan kirjan lukemista, salilla treenaamista tai itsekseni kokkailua ja netflixiä. Olen miettinyt asiaa hieman eri näkökulmasta. Herkkyyteni takia ihmisvilinän keskellä aistin ja analysoin koko ajan muiden eleitä, ilmeitä ja puhetta. Jään miettimään itsekseni miksi joku teki asian jollain tavalla ja miksi hän teki niin yms. Se on todella uuvuttavaa, ja siksi tarvitsen rutkasti myös aikaa vain ja ainoastaan itselleni ja omille ajatuksilleni. Tietenkään unohtamatta sitä, miten kivaa on olla läheisten ja ystävien seurassa!??
Just! Introvertti ei valttamatta ole hiljainen vetaytyja. Minakaan en ole. Ole monesti, se puheliain ja ujo en ole koskaan ollut. Olen myos itseverma, melkein aina. Ja sitten haluan olla YKSIN ja nautin siita suunnattomasti. Tietty maara yksinoloa on ihan pakko etta jaksaa taas!
Kuulostaa tosi tutulta! Oonkin sanonut itse olevani sosiaalinen introvertti, tykkään olla ihmisten kanssa, mutta kyllä se myös vie tosi paljon energiaa. Välillä ajattelen omaa arkea sellaisena henkilökohtaisena energiabisneksenä, täytyy osata hieman ennakoida kuinka paljon erilaiset sosiaaliset tilanteen vievät ja antavat ebergiaa, ja paljonko ne vaativat palautumista. Välillä tosi kivoista jutuistakin on vaan parempi jäädä pois, jos se tarkoittaa sitä että olen ihan super uupunut ja sellaisessa sosiaalisessa ”krapulassa” 😀
Pakko tulla sanomaan, että oon niin iloinen miten monipuolisia asioita käsittelet sun blogissa! Sun kuvat on kauniita ja inspiroivia, mutta sun tekstit oikeesti puhuttelee ja saa ajattelemaan asioita toisesta näkökulmasta. Mä, sosiaalinen ja melkein koko ajan jonkun seurassa oleileva tyyppi sai tästä tosi paljon irti. Niin tärkeetä että näistä asioista kirjoitetaan. Sun masennuksesta kertovat jutut ovat kans olleet just sitä deepimpää sisältöä mitä on nykyään vaikea löytää mutta mikä saa mut lukemaan blogeja- ja tiiän etten oo ainoa joka ajattelee näin! Ihanaa kevättä 🙂
Oon kai eksovertti.. En oikeastaan viihdy yksin ollenkaan. Nautin sosiaalisista tilanteista, saan kans niistä ”voimaa” ja lenkillekin on yleensä kiva saada joku mukaan. Huomasin kuitenki, että kun menin työhön, jossa päivät oli aina uusien ihmisten kanssa keskustelua, niin töiden jälkeen en jaksanut keskustella kenenkään kans.. Paitsi tietty kumppanin seura kelpaa aina, koska se ei vie multa ”ylimääräistä” energiaa. Koen, että yksinolo on just asia mistä mun pitäs oppia nauttimaan. Uskon, että niin eksoverteillakin tulee ähky jos energiaa vieviä sosiaalisia tilanteita on liikaa. Onneksi kotona saa akut ladattua. ?
Mun kumppani taas on introvertti. Sitä ei hirveesti just innosta lähteä niin usein tapahtumiin ja on usein uupunut, jos on ollut paljon sosiaalisia kontakteja. Hän tarvii just sitä omaa aikaa, jos ollaan oltu riekkumassa ympäriinsä.
Samaistun 100%! Itse kuulun porukkaan, jossa on oikeastaan pelkästään ekstroverttejä henkilöitä. Täten välillä on vähän ulkopuolinen olo, kun pitäisi jaksaa olla menossa mukana sen sijaan, että katson kotona yksin netflix-sarjaa. Vuosien myötä sen kumminkin on oppinut hyväksymään ja koen sen monesti vain etuna, että ”osaan” olla yksin.
Ihana teksti. Tärkeä aihe. Mä oon ihan samanlainen kuin sä, olisin voinu kirjottaa tän tekstin. Huh. Rakastan käydä salilla ja lenkillä yksin, rakastan shoppailla yksin, en jaksa usein jutella ihmisille tai peustella asioita ja haluan usein olla vaan monta tuntia hiljaa ja kuunnella musiikkia. Teen hoitotyötä mistä pidän siks että voin jutella ihmisten kanssa mut jos oon ollu aamuvuorossa niin haluan olla illan hiljaa ja mua ahdistaa jos oon sopinu näkeväni kaveria illalla. Ainut ketä haluun nähä on poikaystävä ku sen kaa ei tarvi miettiä miten oon. Rakastan myös tyttöjen kanssa näkemistä ja höpöttämistä ja extempore-seikkailuja ja rakastan ihmisten kanssa juttelua ja menemistä ja turhaudun jos en nää kavereita viikkoon. Mut mulle riittää usein pari tuntia kavereiden kanssa ja haluun kotiin. Mä huomasin tänä viikonloppuna introvertin puoleni aika vahvasti. Viime viikko oli sairaan rankka. To-pe olin kavereiden kanssa aamusta iltaan ja pe iltana näin poikaystävän ja olin sen kanssa sunnuntaihin asti, en kerenny hengähtää. Sain kauheen itkukohtauksen koska olin niin loppu. Halusin vaan kotiin olemaan hiljaa. Menin treenaamaan yksin, kävin kaupassa yksin ja nyt oon kotona yksin ja tää on paras tunne ? vaikka poikaystävän seura ei haittais yhtää mut mä niiiin tarvitsen myös yksinoloa tietyn määrän tai palan loppuun.
Oon introvertti, mutta kuitenkin ihan sosiaalinen sellainen. Oon joutunut työstämään asiaa itseni kanssa paljon, koska ekstroverttius koetaan usein ns. hyveenä. On helpottanut paljon omaa elämää, kun on oppinut tunnistamaan suuren oman ajan tarpeensa ja sen että sosiaalisissa tilanteissa ja kaveriporukoiden kohtaamisissa voi viettää itselleen sopivan pituisen, eikä paikalle tarvitse jäädä uupumiseen saakka.
Hienosti kirjoitettu teksti! Tästä on varmasti apua niin intoverteille kuin ekstroverteillekin ihmisille ilmiön ymmärtämiseksi. Liian vähän tästäkin aiheesta on yleistä keskustelua, joka kumoaisi näitä valloillaan olevia stereotypioita. Lukusuosituksena voisin antaa mielenkiintoisen HSP – Erityis-herkkä ihminen kirjan, joka saattaa myös auttaa ymmärtämään sekä oppimaan lisää aiheesta. Kivaa kevään jatkoa sulle Annika!
Kiitos Annika. Tosi hyvä teksti ja ihan mahtavaa, että kirjoitit tästä.
Oi ihana Annika! Ensinnäkin mainittakoon kuinka ihana on lukea näitä oikeastk syvällisempiä tekstejä ja olet kyllä heittämät nykyään lempibloggaajani vaikka muutama vuosi sitten en olisi ehkä ihan samaa sanonut, mutta kas kun kasvaa ja oppii arvostamaan eri asioita!
Itse olen aina kuvitellut olevani extrovertti koska ystävät ovat olleet teinistä asti todella tärkeitä perhesuhteiden ollessa hieman huonot, eli halusin olla mahdollisimman paljon poissa kotoa. Nyt masennukseen sairastuneena on ihan lähimpiekin ystävien näkemin ajatuksena aivan liian rankka ja useimmiten voin olla kuinka innostunut yhteisestä brunssista mutta juuri sitä ennen jatkaisin mielummin nukkumista. Onneksi on puoliso jonka läsnäolo on edelleen parasta koska hänen seurassa ei tarvitse esittää yhtään mitään.
Itseäni jännittää aivan hirveästi toiselle puolelle maapalloa yksin muutto, eteenkin kun alussa niitä uusia suhteita pitäisi jaksaa työpäivien jälkeen solmia. Toivon että löytäisin sen balanssin siellä jotta ihana syy muutolle ei varjostuisi psyykkisen kuorman alle..
Vaikea uskoa että olet introvertti kun olet kuitenkin lähes koko elämäsi asunut jonkun kanssa. Itse en voisi kuvitellakaan asuvani kenenkään kanssa. Olen asunut nyt 11 vuotta yksin ja yksin asun tulevaisuudessakin. Olen 100 % introvertti.
Ihana teksti, ihankuin itse olisin kirjottanut! Minäkin tarviin paljon aikaa palautua kaikesta sosiaalisuudesta, vaikka tykkäänkin olla ihmisten kanssa. Vasta viime vuosina oon oppinut vetäytymään omaan rauhaani ja huomannut että jaksan sen avulla paremmin. Oon myös miettinyt millainen maailma olisi, jos kaikki olisi supersosiaalisia, puheliaita ja kaikki haluaisi olla esillä. Ihanaa kun ollaan kaikki erilaisia!
Ihana Annika, kiitos, että kirjoitat meille. <3 Samaistun sun ajatuksiin ihan täysin. Oon aina kokenut olevani enemmän introvertti, vaikka rakastankin ystävien ja läheisten kanssa oloa ja uusiin tyyppeihin tutustumista. Tarviin silti ajoittain sitä omaa tilaa ja rauhaa ihan vaan itelleni, koska koen, että just liiallinen sosialisoituminen saa mut tosi uupuneeksi. Nuorempana ehkä vähän jopa häpesin tätä piirrettä itessäni, koska koin, että mun täytyisi olla jotenkin erilainen ja "sosiaalisempi", jotta tulisin hyväksytyksi ja oisin niin kuin muut. Tosi tärkeetä, että puhut vähän syvällisemmistäkin asioista, koska vannon, että siitä on monelle tosi paljon apua. 🙂
Itse en oikein osaa luokitella itteäni kummaksikaan, kai sijoitun johonkin välimaastoon, ehkä aavistuksen introverttien puolelle. Jotenkin en tykkää luokitella itseäni johonkin luokkaan niin tiukasti, että se alkaa rajoittaa elämää. Toki tämä intro- ja ekstroversio on jatkumo ja vaikuttaa eri tilanteissa eri tavalla, ainakin oman kokemuksen mukaan. Rakastan olla yksin – tästä piirteestä pidän, koska koen elämän helpommaksi kun voi elää itsensä kanssa eikä tarvitse jatkuvasti ihmisiä ympärille. Toisaalta pidän ystävien seurasta eikä sosiaaliset tilanteet yleensä saa mua edes kovin uupuneeksi. Siitä huolimatta kaipaan elämääni yksin vietettyjä hetkiä.
Mä samaistuin tosi paljon tähän sun tekstiin. Mä myöskin rakastan nähdä ystäviä ja kaipaan sitä sosiaalisuutta mun elämään, mutta rakastan myös niitä hetkiä kun oon yksin omien ajatusten kanssa. Ja en koe olevani millään tapaa sosiaalisesti estynyt tai edes esiintymiskammonen. Oon oikeestaan meidän luokalta niitä tyyppejä, joille esiintyminen on tosi luontevaa ja pystyn olee ihan rennosti siinä tilanteessa. Mut en oo sellanen isossa porukassa viihtyjä. On sekin tietysti pienissä määrissä kivaa, mut eniten voimaannuttaa ne rauhalliset juttutuokiot hyvän ystävän kanssa.
Koen ehkä olevani jotain siltä väliltä, mut kallistuen kuitenkin enempi introvertin puolelle.
Hei Annika!
Samaistun todellakin. Introverttina ei aina oo kovin helppoa, kun tän päivän yhteiskunta ja työelämä on todella ekstrovertteja suosiva ja monet introvertit kokee syyllisyyttä siitä, kun ei ”sovi joukkoon”.
Suosittelen lukeen Linus Jokmanin kirjan ”introvertit”, todella hyvä. samaistuttava ja omalla tavallaan hauska. 🙂
Itse tajusin vasta vuosi sitten olevani introvertti. Koin aiemmin olevani juurikin tällainen superextrovertti-tyyppinen ihminen, koska olin ihmisten seurassa sosiaalinen, helposti lähestyttävä ja usein myös huomion keskipiste. Ihmettelin kuitenkin aina kuinka väsynyt olin ihmisten seurassa. Päädyin lopulta siihen tilanteeseen, että en enää jaksanut olla sosiaalisissa tilantessa ja hieman ehkä jopa erakoiduin. Koin siitä todella huonoa omatunto, kunnes vihdoin heräsin ajattelemaan asiaa tarkemmin. Tämän seurauksena vihdoin tajusin kuinka paljon nautin yksinolemisesta ja kuinka paljon se lopulta voimaannuttaa. Jouduin muokkaamaan omaa minäkuvaani aika rajusti ja kamppailin jonkin aikaa löytääkseni tasapainon sosiaalisten tilanteiden ja yksinolon välille. Nyt olen kuitenkin hyväksynyt sen tosiasian että olen introvertti ja löytänyt oman kultaisen keskitieni.
Mielestäni on tärkeää, että kaltaisesi vaikuttajat nostavat tällaiset asiat esille, koska siitä on paljon apua asian kanssa kamppaileville. Stereotypiat introvetti/extrovertti-ajattelussa on todella syvällä ihmisissä, joten on tärkeää että asiat nostetaan pöydälle ja omista kokemuksista kerrotaan asiaan liittyen. Kiitos siitä! <3
Kiitos kun kirjoitat monipuolisesti aiheista!
Mielenkiintoinen aihe ja mielenkiintoisia kommentteja kaikilta.
Olen työssä, jotta pitää olla koko ajan sosiaalinen (heh heh, hyvä alavalinta…) ja se on ihan ok.
Kuitenkin kun pääsen kotiin, haluan ja tarvitsen rauhaa. En siis sovi työpäivien jälkeen mitään sosiaalista aktiviteettia, koska en yksinkertaisesti jaksa. Avopuolison kanssa tietenkin vietän aikaa, mutta silloin voi vain olla – ei tarvitse edes puhua.
Viikonloppuina näen ystäviä, mutta pidän huolen että saan myös omaa rauhaa. Ihmiset eivät varsinaisesti anna minulle energiaa vaan vievät sitä.
Nautin kavereiden seurasta, bilettämisestä, matkoista, yhteisistä seikkailuista ja yleensäkin kaikesta hauskasta tekemisestä seurassa, mutta vastapainoksi tarvitsen sen oman ajan rauhoittumiseen ja lepäämiseen. Kivan kaveriviikonlopun jälkeen tarvitsen aikaa toipua siitä ja levätä. Oman päivän yksin, maaten sängyssä katsellen netflixiä tai lukien kirjaa.
Nuorempana asia ahdisti, koin olevani huono ystävä ja huono ihminen, kun en jaksanut koko ajan olla menossa ja siksi osallistuinkin aina kaikkeen mahdolliseen todistaakseni itselleni, että olen samanlainen kuin muut. Nykyään ymmärrän omat rajani, hyväksyn itseni tällaisena ja niin tekee ystävänikin.
Ei kaikkien tarvitse olla 24/7 seikkailevia sosiaalisia perhosia, me kaikki ollaan hyviä just näin.
Kiitos kun kirjoi
Tää on ihan kun mun elämästä! Oon jo vuosia tiennyt olevani selvästi introvertti. Siltikin rakastan viettää aikaa ystävieni kanssa, oon tutussa porukassa aina äänessä, haluun olla mukana kaikenlaisissa menoissa yms. Muutama vuos sitten oltiin isolla kaveriporukalla viettämässä mökkiviikonloppua ja viimeisen vuorokauden olin tosi uupunut kaikeasta siitä sosiaalisuuden paljoudesta et sillon tajusin ekan kerran sen et vaikka kuinka viihdynkin ystävien kanssa niin tietyn pisteen ylittyessä saan ”sosiaalisuusähkyn” ja mun on vaan pakko päästä rentoutumaan ja viettämään aikaa yksin ja kerätä voimia seuraavaan sosiaaliseen tapahtumaan 😀
Ihana, että kirjoitit tästä aiheesta. Juuri eilen itsekseni mietin, miksi introvertti/estrovertti vastakkainasettelua ylipäätän tehdään nykyään vieläkin tai miksi käsitykset ovat varsin stereotypisia. Koen samaistuvani sinuun hyvin paljon. Itsekin olen todella sosiaalinen ihminen ja vietän paljon aikaa ystävien kanssa, mutta vasta viime vuosina olen tajunnut, kuinka paljon tarvitsen aikaa itsekseni. Kaveri mulle sanoikin tänä vuonna, että taidat olla introvertti ja otin sen hieman loukkauksena, juurikin tuon stereotypisen kuvan myötä. Mutta kirjoituksesi sai minut miettimään ja ehkä jopa myöntämään itselleni, että taidan tosiaan olla hieman inteovertti, eikä se tarkoita sitä etten viihtyisi toisten seurassa tai että olisin sisäänpäinkääntynyt. Kiitos Annika hienosta kirjoutuksesta jälleen kerran. Näitä on tosi kiva lukea ja on ihana että puhut asioista niin avoimesti ja aidosti. Arvostan.
Liityn joukkoon, lapsena oli jotenkin luontevaa viettää paljon aikaa omissa oloissa vaikka metsässä kuljeskellen tai oman huoneen turvassa piirustusten ja kirjoitusten parissa, mutta näin aikuisena huomaan joutuvani selittelemään paljonkin yksin oloani. Nautin siitä ihan hirveästi! Mikään ei ole parempaa kuin puuhata omia juttuja ja pohdiskella omia ajatuksia tuntikausia. Mäkin olen sosiaalinen, hersyvä ja reipas, mutta kuten muillakin täällä, myös mulla tulee raja vastaan aika nopeasti ja toipuminen vie aikaa. En viihdy koulussa enkä kaipaa isoja porukoita seuraksi vapaalla. Jos lähden ystäväporukan kanssa reissuun, varmistan etukäteen, että kaikille on ok että vetäydyn välillä omiin oloihini puuhaamaan omia juttuja 🙂 onneksi tällaisia luonteita ymmärretään koko ajan enemmän!
Musta on ihanaa, että introverttiyttä tuodaan nykyään entistä enemmän esille, joten kiitos, kun teit postauksen aiheesta!
Olen itsekin introvertti, sosiaalinen sellainen, mutta etenkin stressi ja uupumus korostavat oman ajan tarvetta. Nyt etenkin lukion aikana oma introverttiys on vaan korostunut entisestään edellämainittujen syiden takia, ja siksi tarvitsen omaa aikaa hirveästi palautuakseni ja jaksaakseni arkea.
Mua itseäni ärsyttää introverttiyden stereotypia – se, että jos olet introvertti, olet samalla ujo, epäsosiaalinen ja mahdollisesti jopa sosiaalisesti taidoton. Jotkut vielä lietsovat tätä mielikuvaa netissä kertomalla, että introvertti voi saada kaverin vain siten, että ekstrovertti ”adoptoi” hänet kaverikseen. Kyllä, mua aluksi huvitutti tämä, kunnes tajusin, että jotkut ihan oikeesti uskoo tohon.
Oon itse kaikkien testien perusteella introvertti luita ja ytimiä myöten, mutta olen myös rohkea, oma-alotteinen, sosiaalinen ja iloinen persoona. Erona vaan se, että sosiaaliset tilanteet ja etenkin huomion keskittyminen minuun (esimerkiksi esiintyessä) vie energiaani, kun taas joku muu latautuu näistä. Koulu- tai työpäivän jälkeen oon ihan poikki, ja vain harvoin saan pinnistettyä itestäni energiaa kavereiden näkemiseen muulloin kuin viikonloppuisin ja lomilla. Se vaan kuormittaa usein liikaa keskellä viikkoa.
Introverttiys on yhtä arvokas piirre ihmisessä, kuin ekstroverttiyskin, vaikka välillä tuntuu, että nykyajan hektisyydessä ekstrovertit pärjäävät paremmin esimerkiksi työelämässä. Tasapaino tosin on varmasti se paras kokonaisuus, oli sitten mikä tahansa yhteisö kyseessä.
Jo lapsena huomion kohteena oleminen sai vatsan vääntymään ja jonkun alkukantaisen pakoreaktion aikaan. Luokan edessä puhuminen oli aivan kauheaa.
Minulla ei koskaan ole ollut paljon ystäviä, en jotenkin ole koskaan jaksanut sitä kaikkea hässäkkää. Olin vasta aikuinen kun löysin ensi kertaa tietoa introverteista, nimittäin tästä ei puhuttu silloin kun olin lapsi 70 luvulla. Eikä oikeastaan silloinkaan 80-90 luvuilla kun olin nuori aikuinen.
Oli ihan tajuttoman helpottavaa tajuta että hei, tää on ihan normaalia että väsyn jos olen vaikkapa häissä ja tarvitsen juhlien jälkeen aikaa itseni kanssa.
Samoin kun äitinä, lasten kanssa vietetty aika oli ihanaa mutta samaan aikaan väsyttävää. Koin hirveitä ristiriitoja näiden tunteiden kanssa kun lapset olivat pieniä. Ajattelin aina olevani hirveä äiti kun väsyin pelkästään siitä että illat kuuluivat, aivan tavalliseen tapaan, lasten tehdessä läksyjä ja katsoessa tv:tä samassa tilassa missä itse tein ruokaa ja autoin läksyjen teossa.
Kun ilta 9 tuli ja koti hiljeni, olin aivan loppu.
Ja sen piti olla aikaa puolison kanssa.
Nyt olemme jo kaksin, lapset ovat aikuisia. Ymmärrän paremmin miksi olen mikä olen. On helpottavaa sanoa se vaikkapa juhlissa, että ole introvertti ja väsyn nopeasti sosiaalisissa tilanteissa vaikka minulla onkin hauskaa ja viihdyn hyvin. Että en välttämättä seuraavana päivänä jaksa lähteä.
Joskus toki on tilanteita missä siirrän väsymyksen koska tapaan esim ulkomailla asuvia rakkaita harvoin ja sovin tapaamisia monelle peräkkäiselle päivälle mutta niitä tilanteita on harvassa.
Olen sairaseläkkeellä ja vietän kaikki päivät yksin koiran kanssa. Olen jo kuluneiden 8 vuoden aikana tottunut yksin olemiseen etten oikein osaa haluta muuta. Niillä harvoilla joita voin ystäväksi kutsua on työ ja vilkas seuraelämä johon en tahdo edes mahtua – voi olla että minä pidän heitä ystävinä mutta he eivät minua.
Viihdyn hyvin nahoissani vaikka kipu onkin kokoajan mukana.
Luulen että olen sieltä introverttiuden ääripäästä, kerran 2 kuussa vieraita kotona ja olen väsynyt monta päivää.
Meitä on tosiaan monen junaan