Nyt on kulunut suurinpiirtein 2 ja puoli vuotta siitä, kun toi karvainen rääpäle astui heti joulun jälkeen meidän elämään. Ekaan kahteen viikkoon sitä kutsuttiin milloin milläkin epämääräisillä nimityksillä, sillä ei päästy yhteisymmärrykseen sen nimestä, mutta lopulta siitä tuli kuitenkin Luka. Maailman paras sellainen. Meikäläisen hermoja on ehditty koettelemaan näiden vuosien aikana moneen otteeseen – joskin enemmän silloin ihan ensimmäisinä kuukausina, kun tuolien jalat (sekä Macbookin laturit) piti nakertaa palasiksi, yöksi oli pakko päästä viereen nukkumaan tai huuto jatkui tuntikausia ja tarpeiden tekeminen ulos tuntui mahdottomalta ymmärtää – mut päivääkään en vaihtais pois.
Yksinelo kahdestaan nuoren ja vilkkaan koiran kanssa on silti raskaampaa kuin oisin koskaan osannut kuvitellakkaan ja voin kaikella rakkaudella sanoa, etten suosittele sitä kenellekkään. Oon onneksi niinkin onnekkaassa asemassa, että koiralle on aina tarpeen tullen hoitopaikka valmiina, mutten edes haluaisi kuvitella (omalle kohdalleni) tilannetta, jossa näin ei oiskaan. Voin ihan rehellisesti myöntää, että oon vienyt Lukan hoitoon kerran jos toisenkin silloin, kun oon vaan yksinkertaisesti ollut niin poikki, etten oo kyennyt antamaan sille niin paljon kuin se ansaitsee ja apu tollaisissa tilanteissa on ollut korvaamatonta. Välillä sitä vaan tarvitsee vähän omaa aikaa ja tilaa, jotta toista voi rakastaa päivän joka hetken täysillä. Monet kerrat oon potenut huonoa omatuntoa siitä, etten yksin keskustassa asuessani ja kerrostalossa eläessäni pysty antamaan sille niin paljon huomiota ja niin hyviä puitteita kuin mitä maailman paras koira ansaitsisi, mut onneks aina sellaisina hetkinä vieressä on joku muistuttamassa siitä, ettei se oikeesti vaadi multa yhtään mitään. Ei mitään muuta kuin sen, että se saa olla mun lähellä ja nukkua mun kylkeen kiinni käpertyneenä.
Harvat on niinkin vähästä onnellisia kuin koirat. Pystyispä ihmisetkin samaan.
Ja just tällaisina hetkinä, kun makaan sängyssä kone sylissä ja se kömpii sängyn alta ylös ja käpertyy pienelle kerälle mun reittä vasten en voi kuin ajatella, etten voisi olla kiitollisempi Lukan olemassaolosta. Jokainen saa välillä olla väsynyt, mut kun autossa hoitopaikkaa taustapeilistä katsellessa tulee kyyneleet silmiin ja ootte ollut siinä vaiheessa erossa alle kaksi minuuttia, niin tiedät, että tolla koiralla on sulle suurempi merkitys kuin osaat edes käsittää.
Kuvat: Elisa Lepistö
12
Veronica sanoo
Tiiän niin tuon tunteen! Sain rippikesänä (4v sitten) oman ensimmäisen koiran, joka on se maailman tärkein otus tällä hetkellä, vaikka aina välillä (lue: tosi usein) osaakin koetella hermoja ja aiheuttaa huolia. Oon alusta asti huolehtinut yksin koirasta, mutta välillä tietenkin on pyydettävä porukoita apuun lenkityksessä yms. Kasvattaa ihmisenä kummasti, kun on vastuussa elävästä eläimestä, vaikka en monelle suositteleisikaan luokita vasten ottamaan koiraa ”riesakseen”. Kuitenkin agility ja muut yhteiset harrastukset koirakaverin kaa on ollu jotain iha mahtavaa ja kuten sanoit niin päivääkään en vaihtaisi pois! 🙂 Nyt kuitenkin ”jouduin” lähtemään toiselle puolen maapalloa 8kuukaudeksi ja koira jäi vanhempien luokse hoitoon. Niin kauhea ikävä, mutta jälleennäkeminen tulee varmasti olemaan unohtumaton. On nää koirakamut vaa ihania <3 Tsemppiä sulle ja Lukalle agilityyn (ilmeisesti vielä harrastatte sitä?) ja muutenkin mukavia yhteisiä vuosia! 🙂
Annika sanoo
Tuttuja juttuja. Ite en myöskään suosittele kovin monelle varsinkaan yksineläjälle koiranottoa, koska faktahan nyt vaan on se, että yksin siitä huolehtiminen on välillä ihan tosi rankkaa, mutta oon silti aika kiitollinen, että se on kuitenkin tässä tilanteessa ”vaan” koira eikä oikea lapsi 😀
Ja hei, kyllä se koira siellä kotona tyytyväisenä oottelee vaikka välillä vähän maailmalla käytkin – niinkuin sanoit, niin teidän jälleennäkemisestä tulee varmasti ikimuistoinen! 🙂
Veronica sanoo
Heh, joo oon kyllä ilonen, että oon vaan ”dogmom” enkä ”teenmom” tässä iässä. Ois jääny working holidayt Ausseissa pitämättä. 😉
Heidi sanoo
Aivan ihana pieni pörrikkä?
Annika sanoo
?
miija sanoo
Ihanan rehellisesti ja koskettavasti kirjoitettu <3
Marine sanoo
Oon lukenut sun blogia pitkään mutta harvemmin tulee jätettyä kommenttia. Tippa meinas tulla linssiin. Koirat niin lähellä sydäntä. Sheltti meiltä löytyy ja toinen koira on tulossa ennen juhannusta.
Kala sanoo
Nyt täytyy kiittää tästä kirjoituksesta.
Itselläni on ollut viimeiset 7 vuotta juurikin sellainen tilanne, että olen yksin kahden koiran kanssa. Ja opiskelen. Ainoat hoitopaikat, joihin kehtaisin viedä koirat muutenkin kuin todellisessa hätätilanteessa, ovat useiden satojen kilometrien päässä. Siis varmasti kaverit katsoisivat koirieni perään, jos pyytäisin, mutta hekin asuvat toisella puolen asuinkaupunkiani, ja toki heillä on omat kiireensä (ja osalla lemmikkinsä). Tilanne, johon koirat aikoinaan otin, oli hyvin erilainen, enkä nuorena kotoa pois muuttaessani tajunnut, miten rankkaa kaikki tulee olemaan, niin rakkaita kuin nuo kaksi minulle ovatkin. Kaikkein tärkeimmät. Ja oikeastaan ensimmäinen vuosi olikin melko iisi, mutta elämä tuppaa heittelemään odottamattomia haasteita eteen.
Todella hienoa siis, että kirjoitat aiheesta. Jokaisen tilanne on toki yksilöllinen, mutta lemmikki vaatii joka tapauksessa erittäin paljon aikaa. Ei elämäni toki pelkkää kurjuutta ole, enkä mistään hinnasta antaisi omia piskejäni pois! Kyllähän ne myös antavat paljon ja ovat äärimmäisen ihania. Helpottaisi kummasti kuitenkin, jos voisi esim. jakaa arjen jonkun kanssa, tai olisi matalan kynnyksen hoitopaikka lähellä, jos esim. deadlinet painavat päälle tai muutoin kokee olevansa väsynyt. Ja rehellisyyden nimissä koirani ovat viettäneet toisinaan pitempiä aikoja siellä satojen kilometrien päässä. Jokainen lemmikinomistaja voi varmaan kuvitella ikävän määrän ja omantunnon kolkuttelut. Samalla järki sanoo, että muutoin olisin vain ajanut itseni loppuun, enkä todellakaan olisi pystynyt pitämään tarpeeksi hyvää huolta koirista, saati muista elämän velvollisuuksista. Ja hoitopaikoissa niillä on tuttuja ihmisiä ja niistä pidetään hyvää huolta. Parempaa, mihin itse kykenisin. Mahtavaa, että sulla on apua saatavilla tarvittaessa ja osaat arvostaa sitä!
Ihania hetkiä teille ihanan Lukan kanssa!
Annika sanoo
Voin samaistua ihan jokaiseen sanaan. Etenkin tää oli kuin omista ajatuksistani tiivistetty: ”Ja rehellisyyden nimissä koirani ovat viettäneet toisinaan pitempiä aikoja siellä satojen kilometrien päässä. Jokainen lemmikinomistaja voi varmaan kuvitella ikävän määrän ja omantunnon kolkuttelut. Samalla järki sanoo, että muutoin olisin vain ajanut itseni loppuun, enkä todellakaan olisi pystynyt pitämään tarpeeksi hyvää huolta koirista, saati muista elämän velvollisuuksista. Ja hoitopaikoissa niillä on tuttuja ihmisiä ja niistä pidetään hyvää huolta. Parempaa, mihin itse kykenisin.”
Musta tuntuu, että varsinkin tässä ”omassa tilanteessani” on vähän riskialtista alkaa puhumaan tällaisista asioista julkisesti, kun jo muutenkin tulee saatua niitä ”oot kyllä paska koiranomistaja, oisko ehkä kannattanu miettiä asioita vähän pidemmälle sillon ku koiran otit” -kommentteja, mut karu totuus on, että tällaisia fiiliksiä on silloin tällöin varmasti suurimmalla osalla lemmikinomistajia. Asia nyt vaan sattuu olemaan niin, että elämäntilanteet muuttuu ja vaikka kuinka yrittäisi miettiä asiat loppuun asti, niin kaikki ei vaan aina mee niinkuin suunniteltua ja siihen on sopeuduttava. Niin kävi omallakin kohdalla. Ja vaikka välillä on tosi hankalaa ja tulee podettua miltei liiaksikin huonoa omatuntoa, niin en mä silti koirastani mistään hinnasta luopuisi ja tiedän, että satunnaisista hoitoreissuista huolimatta (tai ehkä jopa niiden ansiosta) se on törkeen onnellinen pikkukaveri.
Samoin sinne! ?
M sanoo
? ? ?
Sinii sanoo
Meidän perheessä on ollut aina koira. Kun muutin poikaystävän luokse en ole kyllä koiranomistajuutta kaivannut ollenkaan:) Välillä tosin pääsee hoitamaan ja ulkoiluttamaan heitä jos hoitajaa ovat vailla 🙂 Pystyn ymmärtämään, vaikka samassa tilanteessa en olekaan, että rankkaahan se on yksinasuvalle. Varsinkin kun omia menoja ja matkoja on milloin minnekin. Ja nuoruudesta täytyykin nauttia ilman että koiranomistajuus rajoittaisi kaikkia tekemisiä.
Koiralle riittää hyvin pienet seikat että hän on tyytyväinen, tuskin hän kaunaa sinulle kantaa siitä jos hän on muualla hoidossa aina välillä. Jälleennäkeminen on sitten 100x ihanampaa<3
Koiran hankkiminen tietenkin vaatii kovaa sitoutumista, mutta kaikesta muusta ei ole mielestäni tarkoitus kuitenkaan luopua. Jos hoitopaikat ovat koiralle mieluisia ja siellä ovat rakkaat ihmiset hänestä huolehtimassa ei se niin paha voi olla:) Hän kuitenkin aina tietää kuka se ykkönen on <3
Ansku k sanoo
Ihana postaus ja Luka myös??
S sanoo
Ihana postaus <3
Itse olen kanssa yksin asuva. Monesti mietin, että olisi ihanaa jos olisi pikku koirakaveri tuomassa vähän vilskettä arkeen. Mutta pelottaa jotenkin ajatus ottaa pentu ja miten muu elämä/ hoitopaikat, ylipäänsä elämä koiran kanssa. Entä jos haluan lähteä opiskelemaan, kaikki on muutenkin vähän auki mitä tulevaisuudessa haluan. Ehkä sitten myöhemmin. 🙂
Veera sanoo
Aivan ihana kirjoitus! 🙂 meille tuli pieni poika vauva helmikuussa ja jo työpäivän aikana huomaan ikävöiväni sitä, vaikka välillä meinaa mennä hermot kun toinen on aina vauhti päällä 😀 on se vaan niin rakas!
http://byveera.blogspot.fi/
H sanoo
Ensimmäistä kertaa blogiisi kommentoin, osui aihe niin lähelle omaa sydäntä että tuli kyyneleet silmiin.
Erosin kevättalvella poikaystävästäni ja sen myötä yhteinen koiramme jäi minulle, lisäksi muutin täysin uuteen kaupunkiin josta en tuntenut ketään uusien töiden perässä kuukausi tämän jälkeen. Monta elämänmullistusta samaan aikaan on vienyt voimia ja vaatinut totuttelemista minulta, mutta myös koiraltani. Tilanne on välillä tuntunut epätoivoiselta ja monesti olen soimannut itseäni siitä sopeutuuko koirani uuteen kotiin ja kaupunkiin, miten hän pärjää kun olen töissä jne.
Onneksi minulla on aivan mahtava perhe tukena, vaikka asuvatkin eri kaupungissa ovat he ovatkin hoitaneet koiraani pidempiäkin aikoja kun minulla ei ole yksinkertaisesti ollut aikaa ja voimia. Olen älyttömän kiitollinen heille tuesta ja kun tiedän että koirani on kuin kotonaan heidän luonaan ja palvoo erityisesti äitiäni yli kaiken ja äitini hoitaa häntä kuin omaansa.
Tunteeni ovat välillä myös ristiriitaiset, koska tiedän miten hyvin koirani viihtyy omakotitalossa vanhemmillani kun saa juosta vapaana kaukana kaupungin vilinästä ja minun luonani sen täytyy tyytyä pieneen yksiöön Helsingin ydinkeskustassa. Voin siis samaistua niin hyvin tuohon kun sanoit että ”monet kerrat oon potenut huonoa omatuntoa siitä, etten yksin keskustassa asuessani ja kerrostalossa eläessäni pysty antamaan sille niin paljon huomiota ja niin hyviä puitteita kuin mitä maailman paras koira ansaitsisi”. Tunnen usein täysin samoin mutta silti tiedän että sen on hyvä olla luonani kunhan annan sille aikaa ja rakkautta niin kuin koirani antaa minulle <3 Maailman paras tunne on tulla töistä kotiin kun rakas pieni karvapalloni on minua vastassa tohkeissaan häntä heiluen. En vaihtaisi päivääkään pois.
Kiitos vielä kauniista kirjoituksestasi ja hyvää kesää sinulle ja Lukalle! 🙂
tee sanoo
Näitä ajatuksia oon itekkin pyöritellyt päässä, kun oon koiran hankkimista miettinyt. Asun yksin toisella paikkakunnalla, vaikka täältäkin varmasti hoitopaikkoja löytyisi tarvittaessa. Lisäksi opiskelen ja koulussa menee aikaa paljon, välillä melkein jopa kellon ympäri. Kotona on myös aina ollut koiria, joten yksinelo tuntuu jotenkin niin yksinäiseltä. Koirakuume on siis todella suuri, ollut jo pitkään. Olen kuitenkin yrittänyt ajatella järjellä, että pennulle ei vielä ole oikea hetki, ehkä muutaman vuoden päästä.
Olet kuitenkin rohkea uskaltaessasi kirjoittaa tästä asiasta, silläkin uhalla että niitä paskoja kommentteja tulee vieläkin enemmän. Tsemppiä ja hyvää kesää siis teille molemmille, ja olen varma ettei Lukalla voisi parempaa omistajaa olla!
Nimetön sanoo
Ihana kirjoitus! Paljon tsemppiä lemmikin kanssa, oli ne kuinka mahtavia tahansa niin kyllä niiden huolehtimisessa menee vaan kumman paljon aikaa 🙂 Ja parhaansa haluaa lemmikilleen tehdä.
Itse otettiin avomiehen kanssa kaksi pientä kääpiöluppapupua vuosi sitten, ja yllättävän paljon näissäkin kahdessa pienessä tuhisijassa huolehtimista on 😀 Mutta on ne ihan parhaita!
SS sanoo
Tuli kyllä aika hyvään paikkaan tää postaus! Oon pidemmän aikaa miettinyt koiran ottamista, ja oon miettinyt sitä et oonkohan valmis. Tää kuitenkin avas mun silmiä taas pikkusen enemmän ja nyt tiedän, et ehkä pitää vielä odotella hetki..
Iida sanoo
Niin totta joka ikinen sana mitä kirjoitit! Koiran ottaminen on todella iso päätös eikä vain hetken mielijohteesta tehty päätös, sillä koira vaatii paljon omistajaltaan eikä sitä tiukan paikan tullen voi vain heittää pois. Sun blogi on muutenki aivan mahtava ja täynnä kerta toisensa jälkeen upeampia ja upeampia kuvia! Tämä on hieman outo kysymys varmasti, mutta mua on pitkään kiinnostanut miten muokkaat sun kaikki instagram kuvat? Kattelen aina tylsinä hetkinä sun kuvia ja feediä instagramissa ihaillen ja haaveillen sitä!!<3 Onko sulla joku tietty kuvanmuokkaus tapa tai filtteri, jota käytät kaikissa kuvissa? Olisi tosi kiva saada vastukset näihin mieltä askarruttaviin kysymyksiin vihdoin kun rohkenin tänne kirjoittaa. Kivaa kesää sulle Annika ja Lukalle myös!
Min sanoo
Ihanan rehellinen ja aito postaus <3 Ja vähän off-topic, mutta missä kävitte pizzalla tässä lähiaikoina kun postaisit snapchatissä kuvan? 🙂
Ella sanoo
Se oli Skiffer Liuskaluoto 😀
Laura sanoo
Aivan ihana ja sydämellinen postaus! Monesti täältä lukee kommenttia siitä, kuinka Lukalle on inhottavaa se, että se on hoidossa silloin tällöin jollain muulla jos olet itse esimerkiksi matkoilla, mutta vaikuttaa oikeesti jopa blogin rajoitetun Annikan elämä-näkemyksen läpi siltä, ettei tällä hauvalla vois rakastavampaa kotia olla. Varmasti sillekkin on kivoja pieniä elämyksiä päästä välillä myös muille siitä välittävien ihmisten luo hoitoon, jolloin myös Luka saa kokea uusia lenkkimaastoja ja erilaisia aktiviteetteja, joita välttämättä ei arjen kiireen keskellä sille itse voi aina niin täysillä tarjota 🙂 Lukan onnellisuus välittyy jotenkin ihmeellisesti myös tänne ruutujen toiselle puolen, ja siitä on ihana nähdä kuvia ja lukea satunnaisia postauksiakin. Itse mieli tekisi hirveästi mieli myös hankkia omaa elämää piristämään joku hassu karvaturri, mutta täytyy hektisen opiskelijaelämän vuoksi yrittää malttaa vielä muutama vuosi. Siihen saakka onkin enemmän kuin mukavaa seurailla sun ja Lukan juttuja ja energistä koiraelämää 🙂 hyvää kesänalkua teille molemmille!
Satu sanoo
Uusimmassa Koiramme-lehdessä tosi hyvä artikkeli siitä, että vaikka koiran hankkii niin koko maailman ei tarvitse pyöriä sen ympärillä. Suosittelen lukemaan, todella hyviä näkökulmia. Koirakin tarvitsee välillä omaa tilaa ja olla yksin ihan niinku ihminen. Koira ei tiedä ”paremmasta” – jos sen perustarpeista huolehditaan hyvin ja sitä rakastetaan ehdoitta, se riittää. Meidän omistajien ei tartte potee huonoa omaatuntoa siitä, että Naapurin Irmeli lenkittää koiraa 4krt/pv ja itse 2-3krt/pv. Itsekin elän kahestaan koiran kanssa ja hoitopaikka onneksi löytyy. Mutta jotta jaksan pitää koirastani parasta mahdollista hyvää huolta niin huolehdin myös omasta jaksamisesta tekemällä myös niitä asioita, joista saan mielihyvää vaikkakaan koira ei aina niihin asioihin liity. Onnellinen omistaja, onnellinen koira. 🙂
Aino sanoo
Apua! Meinas tulla itku. Ihana kirjoitus! On ne koirat vaan niin <3 itse ymmärsin sen OIKEASTI ensimmäisen kerran viime vuonna kun oma samanikänen poika jäi auton alle. Onneksi oli suojelusenkelit matkassa ja selvittiin vähäisillä vammoilla. Kyllä ne niin paljon antaa vaikka välillä todellakin myös hermoja koetellaan. Mut hei eiks sekin oo vaan positiivista esim. mahdollisia lapsia ajatellen? 😀
Anna sanoo
Upea kirjoitus, ja niin lähellä myös minunkin sydäntäni.
Elin avoliitossa mieheni kanssa, kunnes tiet erosivat viime joulun alla erinäisistä syistä. Asuimme maalla kahden koiran ja kolmen hevosen kanssa. Minä jäin tänne asumaan elukoideni kanssa, mutta totesin, ettei tälläistä eläinlaumaa voi hoitaa yksin, vaikka kuinka haluaisi. Onhan sitä myös töissä käytävä ja saatava leivän päälle muutakin kuin ylähuuli.
Jouduin myymään kaksi hevostani pois, ja vuokrasin ne tallipaikat. Päätös oli raskas, mutta nöin sain myös itse apua tallitöissä tallipaikkojen vuokralaisilta.
Olen kiitollinen heille ja vanhemmilleni kaikesta avusta, sillä pitää antaa itselleen aikaa. Pitöä myös tajuta, ettei ole sen huonompi ihminen kuin muutkaan jos pyytää apua eläintensä huolehtimiseen. Minä en olisi mitenkään päin kyennyt huolehtimaan yksin eläinlaumastani, ja tiedän, että kahden muun myydyn hevoseni tilanne on parempi kuin hyvä. Varmasti miljoona kertaa parempi mitä itse olisin voinut tarjota tässä elämäntilanteessa.
Eve sanoo
Tää kommentti ei liity tähän postaukseen millään lailla, mut mun on pakko saada sanoa tää nyt. Joku aika sitten teit postuksen Kesäfiilistelyy – soittolistastas ja tänään kun aloin kuuntelee listaa, tulin ihan uskomattoman onnelliseksi! Nimittäin, kuulokkeista alko yht’äkkiä soimaan biisi, jonka kuulin vuonna 2012 unohtumattomalla Australian matkallani yhellä purjehdusreissulla ja oon ettiny sitä siitä asti. En nimittäin muistanu muuta, kun biisin melodiaa ja kertsissä laulettavan sinisen taivaan ja vähän sanoja sieltä sun täältä, joten ettiminen on ollu tosi haastavaa. Joten ISO KIITOS, nyt ”Knee deep” on löytynyt! Mikä tuuri tää olikaan, kiitos sun, haha <3 😀
Raksu sanoo
Sun blogi on tosi kiva ja mukavaa luettavaa. Ja nää kuvat… siiis sairaan kivoja!! Ihan silmät kiiluen kattelen näitä (ja varsinkin australian reissukuvia!!!) Muokkaukset on tosi onnistuneita ja laadukkaita, siitä kyllä suurta plussaa. Tähän liittyen mulla oiskin yks postaustoive: voisitko tehdä sellasta postausta jossa laitat vierekkäin alkuperäisen kuvan ja sitten siitä muokatun version?:) Ois vaan tosi mielenkiintoista nähdä!
Essi sanoo
Oletko ikinä käynyt hampaiden valkaisussa vai ovatko hampaasi luonnostaan noin vaaleat? 🙂
Maisa sanoo
Meillä on aina ollut koira kun asuin vielä kotona. Vuosi ennen kuin muutin pois, meidän 13-vuotias koira kuoli tapaturmaisesti. Monet ystävät eivät voineet käsittää miksi surin todella pitkään koiraa. Pelkkä nimen mainitseminen toi kyyneleet silmiin lähes joka kerta, kuukausienkin jälkeen. Se tuntui samalta kuin olisin menettänyt perheenjäsenen.
Sain uuden pennun pari vuotta sen jälkeen ja oma koiravauva täyttää kohta kaksi. Koiraan kiintyvää suhdetta ei voi tajuta ennen kuin sen kokee itse.
Poikaystävälläni ei ollut koskaan ollut koiraa. Nyt parin vuoden jälkeen hän on sanonut, että ei olisi ikinä voinut kuvitella kuinka paljon voi rakastaa koiraa ja välittää siitä kuin ihmisestä!
Koira on todellakin ihmisen paras ystävä! ??
xod sanoo
Mä oon pienestä pitäen halunnut omaa koiraa, enkä ikinä saanut. Odotin että hankin poikaystävän ja hankittais sit vihdoin yhdessä koira. Just noiden mainitsemiesi asioiden takia, en halunnut yksin huolehtia koirasta. No vuodet meni ja miestä ei näkynyt. Olihan niitä kaikenlaisia juttuja mutta ei ikinä avopuolisoksi asti. Sit kun täytin 26 päätin että nyt saa riittää, mä oon yli 20 vuotta odottanut koiraa niin kyllä mä sen nyt hommaan! Tein paljon tutkimusta jotta löysin hyvän rodun, ei-trimmattavaa, sopiva kaupunkiin ja pieneen yksiöön, ei tarvitse ihan liikaa liikuntaa eikä virikkeitä vaan on tyytyväinen myös sohvalla. Ja nyt mulla sellanen on, myöskin maailman ihanin koira <3 Kyllä se vaan tekee päivistä ja elämästä niin paljon parempaa. Vaikka toki hankaluuksiakin on, lähinnä jos tulee joku meno, koska ainoot hoitopaikat on useiden satojen kilometrien päässä eikä mulla ole edes autoa :/ En silti vaihtais mihinkään tätä pientä tyyppiä joka nytkin nukkuu mun reidessä kiinni <3 Mun pieni vauva. En pysty kuvittelemaan miten paljon sitä omaa lastaan tulee joskus rakastamaan jos koiraakin kohtaan tuntee jo näin 😀
Susanna sanoo
Ihan mielenkiinnosta haluisin kysyä, että mihin rotuun päädyit? 🙂 Ihania hetkiä teille ? On ne koirat vaan älyttömän ihania!
Katja sanoo
Onpa kauniisti kirjoitettu ja sinunlaisesi teksti! Ja nuo kuvat puhuvat todella puolestaan. Kiitos!