title image

Annika Ollila

Elämäni koiralle

 

 

 

 

 

Eilen oli tärkeä päivä, nimittäin tämä harmaaherra tässä täytti viisi kokonaista vuotta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommenttien perusteella moni teistä muistaa ne vajaan viiden vuoden takaiset postaukset, jossa perheeseemme oli juuri saapunut uusi, muutamien viikkojen ikäinen ja ainoastaan maitotölkin painoinen rääpäle. Rääpäle, joka oli niin peloissaan kaikesta uudesta, että oksensi kotipihaan päästyämme syliini ja huusi ensimmäisenä iltana valot sammutettuamme kuin syötävä. Sinä iltana siirryin lattialle rauhoittelemaan pentua, nukuin seuraavan kuukauden hänen kanssaan olohuoneen lattialla pelkät sohvatyynyt patjanamme ja siitä lähtien ollaan oltu erottamattomia. Olin halunnut koiraa elämääni pitkään ja hartaasti, mutta en silti osannut kuvitella kuinka rakas perheenjäsen siitä voisikaan lopulta tulla.

 

Meidän yhteisiin vuosiin on mahtunut aikamoinen liuta muistoja. Ollaan muutettu kaksin uuteen kaupunkiin ja asuttu yhteensä neljässä eri kodissa. Tehty yhdessä tuhansia lenkkejä ja touhuttu satoja tunteja leikkien, urheillen ja puuhastellen. Luka on lohduttanut läpi lukuisien heikompien hetkien ja ollut monesti se syy, joka on saanut mut sängystä ylös ja ulos. Elämäämme on ilmestynyt ihmisiä, joista osa on lähtenyt pian ja tärkeimmät tulleet jäädäkseen. Pitkään meidän laumaan kuului vaan me kaksi, mutta pari vuotta sitten kaksi muuttuikin kolmeksi. Ja nykyään tuntuu siltä, kuin kaikki olisi ollut aina näin.

 

Mietin aina silloin tällöin, että miten oon ikinä osannut elää ilman Lukaa. Tai sitä, että miten tuun pystymään siihen sitten joskus tulevaisuudessa, kun hänestä aika jättää. En todella tiedä. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa siihen voi mennä vielä jopa vuosikymmen, mutta koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan ja siksi jokaisesta yhteisestä päivästä täytyy ottaa kaikki irti. Monille koira on vaan koira. Eläin. Mutta koiranomistajille oma koira on vaan niin käsittämättömän paljon enemmän ja sitä on vaikea käsittää ennen kuin sen pääsee kokemaan. Harva ihminen on elämässämme läsnä yhtä paljon kuin koira ja koko arjen kulku pyörii pääasiassa koiran ympärillä. Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos kaikilla olisi yhtä hyväntahtoinen sydän kuin koirilla. Etenkin Lukalla. En oo koskaan omistanut muita koiria, mutta tiedän silti, että hän on mun elämäni koira.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Halusin vaan sanoa, että kiitos. Kiitos, että oot paras mahdollinen koiraystävä, jota kukaan voisi koskaan edes uskaltaa toivoa. Olisitpa kanssani ikuisesti.

 

 

 

Kuvat: Anni Korhonen

 

 

11/10/18

 

 

 

 

 

 

 

 

Moi.

 

Tällä viikolla on taas ollut vähän vaikeaa. Siksi oon ollut poissa täältä useampana päivänä kuin olisin ehkä halunnut, mutta kuitenkin juuri niin monena kuin on tarvinnut. Tuntuu ihan sanoinkuvaamattoman urpolta, että suurinpiirtein joka toisessa postauksessa kirjoitan siitä, kuinka mulla on oikeestaan ihan hyvä olla ja joka toisessa puolestaan raapustan fiiliksiä aivan toisesta ääripäästä, mutta sellaista on tämä elämä. Etenkin, kun mukana kulkee mörkö nimeltä masennus. Yhtenä päivänä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, mutta jo heti seuravaana päivänä saattaakin tulla jäävesisaavista niskaan.

 

Kuten jo mainitsin, niin tää viikko ei oo ollut ihan sieltä helpoimmasta päästä. Rintaa on puristanut ikävästi jo jonkin aikaa ja eilen kaikki kulminoitui voimakkaaseen ahdistuskohtaukseen, jonka aikana makasin lähinnä sängyssä hyperventiloiden ja lohduttomasti itkien. Tää vuosi on mennyt kokonaisuudessaan varsin mallikkaasti ja paranemisen suhteen on tapahtunut suuria sekä lupaaviakin harppauksia ja siksi oonkin erityisen harmissani tästä tilanteesta. Toki tiedän, että relapsivaiheet on tosi yleisiä, mutta silti tää tuntuu niin raskaalta. Sitä tunnetta on vaikeaa yrittää pukea sanoiksi, mutta tavallaan tuntuu siltä, kuin olisin jo melkein saamassa kiinni tavoitteen paidanhelmasta, kunnes jalat alkaakin painamaan niin kovasti, että vauhtini hidastuu huomattavasti ja tavoite lipuu hujauksessa otteeni ulottumattomiin. Pahinta tässä on tunne tietynlaisesta epäonnistumisesta (miten on mahdollista, että oon taas tässä jamassa?) ja ikävä ajatus siitä, että entä jos tää jatkuukin tällaisena elämäni loppuun saakka.

 

Eilen sattui sopivasti olemaan Maailman mielenterveyspäivä ja sen vuoksi kirjoitin aiheesta muutaman sanasen Instagramiin. Haluan kirjoittaa aiheesta pitkästä aikaa tännekin, mutta en oo vielä jaksanut yrittää pukea niitä kaikkein monimutkaisimpia ajatuksiani sanoiksi. Sain eilisten julkaisujen myötä sadoittain toinen toistaan koskettavampia viestejä ja tulin vähän surulliseksi siitä, että niin moni kärsii samojen asioiden kourissa. Samaan aikaan se kuitenkin vahvisti sitä tunnetta, että mielenterveysongelmista pitää edelleenkin yrittää puhua enemmän ja avoimemmin, sillä sellainen suhtautuminen aiheeseen on vielä tosi kaukana normista. Siksi aion jatkossakin kirjoittaa niin hyvistä kuin huonommistakin hetkistä, vaikka niitä tulisi sitten joka toinen päivä vuorotellen.

 

Tää riittäköön tältä erää, sillä nyt haluan vaihtaa yökkärin päälle ja käpertyä sohvalle viettämään Lukan viimeistä iltaa nelivuotiaana. Tuli vaan näin torstai-iltana sellainen tunne, että halusin tulla kertomaan missä täällä oikein mennään. Hyvää yötä. <3

 

 

 

 

Noin viikko kuvina

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään ei huvittanut julkaista yhtäkään luonnoksissa loppusilaustaan odottelevista postauksista, joten päätin sen sijaan läntätä tähän kasan syksyisiä arkikuvia viime viikolta. Tällaisia sekalaisia randomräpsyjä tulee nykyään enää harvemmin otettua, vaikka ainakin musta nää on silloin tällöin kivaa katseltavaa ja tällaisistahan kaikki on aikanaan lähtenytkin. Innostuin itseasiassa tarttumaan kameraan vähän useammin lähinnä sen vuoksi, että Anni postasi viime viikolla ison kasan ihanan arkisia kuvia, jotka jäi pidemmäksi aikaa mieleeni pyörimään. Pitkästä aikaa jotain, jonka katsomisesta tuli tosi hyvä mieli.

 

Järjestelin tänään aamupäivällä neljän ulkoisen kovalevyni sisältöä uuteen uskoon ja niiden uumenista löytyi aika mojova kuvapläjäys muutamien vuosien takaisia kuvia, joista suurin osa oli juurikin tän kaltaista kamaa. Niitä selatessa päälleni vyöryi sellainen mukavan lämmin nostalgiaryöppy, vaikka samaan aikaan olikin mukava huomata, kuinka moni asia on näiden vuosien varrella muuttunut. Saman kovojenjärjestelyhetken yhteydessä löysin myös seuraavat kuvat neljän vuoden takaiselta syksyltä…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Noihin aikoihin elettiin vuotta 2014, jolloin asuttiin vielä Lahdessa, käytiin melkein päivittäin mökillä peuhaamassa ja pikku-Luka oli vielä harmaahapseton rimppakinttu. Tällä viikolla rakas täyttää jo viisi (!) kokonaista vuotta, kuono harmaantuu jopa pelottavankin kovaa vauhtia ja päältä löytyy se rodulle ominainen superpörröinen turkki, jonka ei uskottu hänelle saapuvan. Aika todella rientää.