title image

Annika Ollila

Tilannekatsaus: masennus juuri nyt

 

Pian on kulunut vuosi siitä, kun kirjoitin täällä ensimmäistä kertaa pitkään itselläni pitämästäni aiheesta: masennuksesta. Mietin postauksen tekemistä kuukausikaupalla, sillä mielenterveysongelmista puhuminen tuntuu olevan vielä tänäkin päivänä harmillisen vaiettu tabu, mutta lopulta rohkaistuin avaamaan teille tätä suuresti elämääni vaikuttanutta asiaa kahdesta syystä: siitä, etten olisi voinut olla täällä täysin oma itseni, mikäli olisin jatkanut masennukseni “salailua” ja siitä, että tiesin sisimmässäni, että mikäli siitä kirjoittaminen auttaa edes yhtä ihmistä hakeutumaan epäröinnin jälkeen avun pariin, niin se kannattaa tehdä.

 

Kahden viimeisen vuoden aikana on tapahtunut psyykkisesti paljon – rutkasti enemmän, kuin koskaan aiemmin elämässäni. Siihen on sisältynyt jyrkkiä ylämäkiä sekä vauhdikkaita alamäkiä, tunteita koko skaalan ääripäästä toiseen, aikoja, jolloin oon voinut paremmin ja pian taas aikoja, jolloin seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Mun tänhetkisestä tilanteesta on kyselty kommenteissa aina silloin tällöin ja sen vuoksi ajattelinkin kirjoittaa tähän väliin pienen tilannekatsauksen.

 

 

 

 

 

 

 

Oon käynyt pian kaksi vuotta psykoterapiassa, johon satsaus oli heittämällä elämäni parhaita päätöksiä. Löysin itselleni sopivan terapeutin yllätyksekseni heti ensiyrittämällä, enkä olisi voinut parempaa löytöä toivoa. Kuten oon useasti kirjoittanutkin, niin näiden vuosien aikana oon opetellut tuntemaan (ja ennen kaikkea tutkimaan) mieleni kommervenkkejä ensimmäistä kertaa koskaan ja oon myös onnistunut löytämään menneisyydestäni ennalta-arvaamattomia syitä sille, miksi sittemmin sairastuin masennukseen. Tällä hetkellä käyn terapiassa viikottain ja koen sen olevan täydellinen tahti juuri tähän hetkeen. Parempina päivinä työskennellään aktiivisesti helpompaa ja tasaisempaa tulevaisuutta varten, huonompina hetkinä keskitytään vuorostaan siihen miten vastaavalta voisi jatkossa välttyä. Työstetään parhaillaan aktiivisesti erästä tehtäväkirjaa, jonka sisältämä tieto ja harjoitukset auttavat tunnistamaan toiminnan ja ajatusten vaikutuksen tunteisiin sekä mielialoihin ja muokkaamaan omia ajatus- ja käyttäytymismallejani paremmaksi.

 

Kelan tukemaan kuntoutusterapiaan hakemisen ohella täytyy toteuttaa muutaman kuukauden mittainen psykiatrin hoitojakso, joka arvioi ja määrittää hoidon tarpeellisuuden. Sain senaikaiselta psykiatriltani masennuslääkereseptin vuoden 2016 kesällä, jota en kuitenkaan koskaan lunastanut apteekista, sillä en missään vaiheessa halunnut alkaa syömään pillereitä sairauteeni. Otin reseptin kuitenkin itselleni, sillä kieltäytyminen olisi luultavasti vaikuttanut psykiatrin lausuntoon ja tukihaun etenemiseen negatiivisesti. En usko masennuslääkkeisiin täysin, vaikka osittaisen avun hakeminen niistä voikin jossain tapauksissa olla välttämätöntä ja siksi olisi tuntunut väärältä laittaa sellaisia kroppaani. Viime vuoden syksyllä tuli kuitenkin aika, jolloin jouduin toimintakykyni ylläpitämiseksi harkitsemaan lääkkeiden aloitusta vakavasti uudelleen, mutta päädyin pitkän pohdinnan jälkeen pärjäämään silläkin kertaa itsekseni ja oon ollut päätökseeni tyytyväinen. SSRI-lääkkeet ovat serotoniinin takaisinoton estäjiä ja tasaavat mielialanvaihteluja käytännössä niin, että siinä missä ne minimoivat mielen syvimpiin kuoppiin tipahtamisen, niin samalla ne myös nappaavat niistä positiivisimmista tunteista siivun pois. Koin kuitenkin, että elämäni iloisimmat ja onnellisimmat hetket olivat itselleni niin tärkeitä ja voimaannuttavia, etten ollut halukas tasaamaan ajoittain pohjamudissa käyvää mielialaa niiden kustannuksella ja sinnikäs käytännön työskentely sai riittää. Ja niin muuten riittikin – syvin kuoppa nimittäin selätettiin aktiivisella terapiamaratoonilla.

 

Tällä hetkellä koen voivani pääpiirteittäin tosi hyvin ja suuri kiitos siitä kuuluu säännölliselle psykoterapialle. Ajoittain on vähän huonompia päiviä, mutta ne kuuluvat jokaiseen elämään ja nykyään koen sellaiset enemmänkin muistutuksena siitä, että paremmista päivistä muistaa nauttia kunnolla. Heikommat hetket ei kuitenkaan oo enää samanlaisia kuin muutama vuosi sitten, jolloin saatoin maata pimeässä huoneessa sängyssä koko päivän ja sulkea muun maailman oman luolani ulkopuolelle laittamalla puhelimenkin kiinni, vaan nykyään huonot päivät tarkoittaa lähinnä vähän alavireisempää mielialaa. Aiemmin koetut univaikeudet ja paniikkikohtaukset on onnekseni jo takana päin (*kop kop kop*), vaikka niiden myötä elämääni tullut ahdistuneisuushäiriö onkin uusissa ja arvaamattomissa tilanteissa edelleen satunnaisesti läsnä.

 

Hyvinä hetkinä (ja suurimman osan ajasta) tunnen itseni täysin terveeksi, onnelliseksi ja motivoituneeksi nuoreksi naiseksi. Silloin perusfiilis on hyväntuulinen, tunnen itseni inspiroituneeksi – saatan esimerkiksi raapustaa sivukaupalla luonnoksia ja suunnitella seuraavien viikkojen postausaikataulun valmiiksi – ja oon niin toimelias, että saan päivän aikana aikaiseksi enemmän kuin jonain viikkoina yhteensä. Huonompina hetkinä oon vuorostani kuin vähän  kuihtuneempi, asteen värittömämpi versio itsestäni. Perusvankka itsearvostukseni tuntuu lipeävän otteestani, tunnen itseni epäonnistuneeksi kaikessa, en kykene saamaan mitään aikaiseksi ja kirjoittaminenkin tuntuu lähes mahdottomalta. En jää enää sänkyyn makaamaan, mutta mikään ei jaksa oikein huvittaa, sillä sellaisina päivinä kokonaisolotila on vaan yksinkertaisesti kurja.

 

Voin kuitenkin olla onnellinen siitä, että suurin osa arjesta sujuu nykyään tosi hyvin ja huonommat viikot on vaihtuneet satunnaisiin huonoihin päiviin. Tukeva ja rohkaiseva poikaystävä on ollut parantumisen edistyksen kannalta korvaamattoman suuri apu, joka jaksaa ymmärtää, muistuttaa arvostani ja takoa realiteettejä päähäni säännöllisesti – myös niinä vähän heikompina hetkinä. <3

 

 

 

 

 

 

 

Kuluneen vuoden aikana sosiaalisessa mediassa on tullut törmättyä aiempaa useampiin kirjoituksiin mielenterveysongelmista ja vaikka sen vuoksi jotkut ajattelevatkin edellämainittujen sairauksien olevan jokin someammattilaisten trendi-ilmiö (en edes jaksa sanoa tähän mitään…), niin se kertoo siitä, että niitä on liikkeellä enemmän kuin moni osaa edes kuvitella ja samalla kynnys niistä puhumiseen on laskemassa. Tietous mielenterveysongelmien yleisyydestä on vielä tänäkin päivänä vähän lukuja jäljessä, mutta musta on upeaa, että tällaisella julkisella esiintuomisella aiheesta on tulossa pikkuhiljaa ns. sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Kynnys avun pariin hakeutumiseen tulee pienenemään, kun se koetaan vähän normaalimmaksi ja sen myötä ihmiset ymmärtävät myös, ettei terapeutille hakeutuakseen tarvitse todellakaan olla mikään seinähullu. Mä oon itseasiassa sitä mieltä, että terapia tekisi hyvää ihan jokaiselle – myös heille, joilla kaikki on hyvin. Että mikäli oot meidän muiden tapaan miettinyt, ettet olisi esimerkiksi tarpeeksi sairas hakeutuaksesi terapiaan, niin se ajatusmalli saa muuttua nyt – ei oo nimittäin sellaista käsitettä, kuin tarpeeksi sairas. Jos ajatus on edes käynyt mielessäsi ja susta tuntuu, että se voisi tehdä ehkä hyvää, niin se tulee luultavasti kovaan tarpeeseen.

 

Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on lukuisia saman asian kanssa kamppailevia nuoria ja halusin vaan sanoa, että kyllä se siitä – ennemmin tai myöhemmin. Lupaan. <3

 

Näitä en julkaissut

 

“Sä onnistut kyllä aina kuvissa!”

 

“Miten ihmeessä oot noin kuvauksellinen?”

 

“Susta ei varmasti huonoa kuvaa saa.”

 

 

Kuulostaako tutulta? Pistäisin vaikka pääni pantiksi siitä, että lähes jokainen meistä valitsee itsestään ne kaikkein onnistuneimmat otokset sosiaalisen median alustoille julkaistavaksi. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei se missään tapauksessa tarkoita sitä, etteikö meistä saisi huonoja kuvia. Moni ei halua ikuistaa itseään kasvot finnien puristelusta punoittavana, liian monta päivää sitten pesty tukka roikkuvana ja värinsä menettäneissä flanellihousuissa pizzaa mutustamassa, mutta aina ne kuvat ei onnistu silloinkaan, vaikka hiukset olisi laitettu nätisti ja peilistä katsoisi omaa silmää miellyttävä naama.

 

Suurin osa kameran muistikortille kertyneistä kuvista ei oo ainakaan omalla kohdallani suinkaan niitä normaalisti päivänvalon näkeviä kuvia, vaan eniten tilaa sieltä vie useimmiten seuraavanlaiset otokset:

 

 

 

 

Aiemmin julkaistut kuvat täällä

 

Vaikka kameran suljin räpsähtääkin salamannopeudella, niin jollain ihmeen ilveellä silmät on silloin lähes aina kiinni. Ja jos ne silmät sattuukin olemaan auki, niin suu on harvoin kiinni. Välillä on ilmeisesti ylivoimaisen hankalaa pitää silmät auki ja suu kiinni samaan aikaan.

 

 

 

 

 

 

Mun suosikkiotoksia taitaa silti olla nää, joissa silmät ei oo auki eikä kiinni, vaan jotain siltä väliltä. Yleensä jengin kuvat tuppaa näyttämään tolta useamman drinkin nauttimisen jälkeen, mutta sitä tapahtuu näköjään myös pelkän aamusmoothienkin voimalla.

 

Jälkimmäisessä kuvassa huomasin ilmeisesti juuri, että päälläni olevassa paidassa on kauniin kellertävä likatahra oikein kunnon paraatipaikalla rinnuksessa. En ehkä haluu tietää miltä mun vaatteet tulee näyttämään joskus tulevaisuudessa omia lapsia omistaessani, kun ne näyttää jo nyt tuolta :-D

 

 

 

 

 

Aiemmin julkaistut kuvat täällä

 

Etenkin poikaystävän ollessa kameran takana suuri osa kuvasaldosta näyttää tältä. “Mee vähän vasemmalle, tuu vähän lähemmäs, eiku liiku sittenkin vähän oikealle, yritä ottaa tällainen rajaus” ja niin poispäin. Oon kuvaustilanteissa kova neuvomaan ja useimmiten siitä tallentuu myös todistusaineistoa :-D Yritän useimmiten selvitä kuvaustilanteista mahdollisimman sutjakkaasti ja turhaudun helposti mikäli kuvia on räpsitty jo useita kymmeniä ja vasta siinä vaiheessa huomaa jonkun olennaisen asian olevan häiritsevän vinossa – siispä yritän välttyä noilta tilanteilta mahdollisimman menestyksekkäästi.

 

Jälkimmäisessä kuvassa ei oo muuten mitään vikaa ja moni teistä saattaisikin nähdä sen ihan tuikitavallisena kuvana, mutta siinä näkyy mun vasemman silmän ujohko lazy eyelid harvinaisen hyvin. Ulkopuoliset harvoin huomaa sitä ollenkaan, mutta itse kiinnitän vähän kiinniolevampaan silmäluomeen tosi helposti huomiota.

 

 

 

 

 

Aiemmin julkaistut kuvat täällä

 

Tällaiset on puolestaan kuvaushetkien säätö-osion yleisimpiä lookkeja. Vaatteiden istuvuus (tai enemmänkin istumattomuus) on harvoin julkaistavia kuvia valitessani sen suurempi ongelma, mutta näissä kuvissa farkkujen vyötärön ja neuleen aiheuttama efekti on poikkeuksellisen epäimarteleva. Voipi myös olla, että olin syönyt edellisenä iltana aimoannoksen pastaa ja se näkyi vatsanseudulla… Oon vasta viime vuosien aikana saanut turpoavan vatsan riesakseni ystäväkseni ja yritetään vieläkin totutella yhteiseloon.

 

 

 

 

 

Aiemmin julkaistut kuvat täällä

 

“Tulispa pian sellainen sopivan kevyt tuulenvire, niin saisi vähän lisää eloa kuvaan!”

 

Ja sitä muuten saa mitä tilaa.

 

 

 

 

 

Aiemmin julkaistut kuvat täällä

 

“Oliks se niin, että silmät kiinni ja suu auki tulee yleensä ne onnistuneimmat kuvat? Ai ei? Entä jos ottaisin tällaiset pienet steppiaskeleet mukaan?”

 

 

Vaikka tällaisia syystä tai toisesta epäonnistuneita kuvia ei tuu yleensä julkaistua, niin se ei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö niitä kuitenkin olisi. On, ja paljon muutenkin onkin.

 

Kivaa viikonloppua!

 

 

 

Tänään tuntuu keväältä

 

 

 

 

Mä en oo niitä tyyppejä, joiden mielestä kevät alkaa heti vuodenvaihteen jälkeen ja helmikuusta on enää muutama hassu hetki kesään. Mun talvi jatkuu yleensä vähintään maaliskuun loppuun saakka, mutta hitto vie, tänään on tuntunut keväältä ja kunnolla.

 

Ulkona vallitsee vielä täysi talvi, mutta salamavauhtia lisääntynyt valo kertoo uuden vuodenajan lähenemisestä paremmin kuin mikään muu. Tänään oli vuoden ensimmäinen päivä, kun meidän pimeä kämppä oli edes muutaman tunnin niin valoisa, ettei valoja tarvinnut pitää aamusta iltaan päällä. Olin päässyt kellertävään keinovaloon totuttuani jo unohtamaan miltä luonnonvalo kotonamme näyttää. Keittiön pöydällä on kaunis ystävänpäiväkukkakimppu maljakossaan, uusi hajuvesi tuoksuu jotenkin erityisen keväiseltä ja lounaaksi valikoitui höyryävän keiton sijasta raikas salaatti. Päivän tapaamiset (ja viikon ainoat sellaiset) jätti mielen mukavan jännittyneeseen ja innokkaaseen tilaan, sillä parhaassa tapauksessa ne tietää tulevalle vuodelleni mahdollisesti vähän uudenlaisia asioita. Mä oon yleensä sellainen tuttuun ja turvalliseen takertuja, mutta pieni uudistuminen tietyin väliajoin tekee kelle tahansa hyvää ja mikäpä sellaiselle olisikaan kevättä parempi ajankohta. Siksi mieli taitaa olla tänään jossain aivan muualla, kuin talvisessa helmikuun 15. päivässä.

 

Lumi narskuu kenkien alla, kirpeä pakkanen saa posket ja nenän punoittamaan ja se jatkunee toivottavasti vielä pitkään, mutta sisälläni on tänään kevät ja se tuntuu ihanan kutkuttavalta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Sweatshirt Pull & Bear // jeans Gina Tricot