title image

Milloin meistä tulee aikuisia?

Milloin meistä tulee aikuisia?

 

 

 

 

Se on asia, jota oon pohtinut viime aikoina tosi paljon.

 

Fyysisesti aikuiseksi tullaan silloin, kun kasvu lopulta loppuu. Juridinen aikuisuus koittaa täysi-ikäistyessä ja psyykkinen aikuisuus alkaa aivojen kehityksen päättyessä, eli noin 23 ikävuoden korvilla. Sosiaalisesti aikuinen on puolestaan silloin, kun pärjää rahan suhteen itsenäisesti, eikä ole vanhemmistaan taloudellisesti riippuvainen. Mutta milloin sitä alkaa oikeesti tuntemaan itsensä aikuiseksi? Voikohan niin olla tuntematta vielä vanhainkodissakin?

 

Mä koen alkaneeni aikuistumaan varsin nuorena, sillä jouduin alkamaan ottamaan vastuuta muista ihmisistä tosi varhain ja muutin omillenikin jo 16-vuotiaana, josta lähtien oon ollut myös taloudellisesti itsenäinen. Näiden vuosien aikana on tullut nähtyä sekä koettua kaikenlaista ja viimeisen parin vuoden aikana oon kasvanut henkisesti ihan sanoinkuvaamattoman paljon, mutta kaikista niistä ylä- ja alamäistä, lemmikinomistajuudesta, läheisten terveydellisistä haasteista ja esimerkiksi yrittäjyydestä huolimatta tunnen itseni kaikkea muuta kuin aikuiseksi. Vielä nuorempana kuvittelin, että aikuisuus tulee automaattisesti tietyn iän myötä – että jonain päivänä sä vaan tunnet itsesi yhtäkkiä ihan oikeaksi aikuiseksi. En muuten kuvittele enää.

 

Välillä mietitään poikaystävän kanssa huvittuneina ääneen, kuinka jännää ja vähän koomistakin on olla nuori aikuinen. Eletään omanlaistamme elämää, maksetaan sähkölaskuja ja auton vakuutusmaksuja, pidetään huolta pienestä nelijalkaisesta elämästä, äänestetään poliittisista aiheista ja säästetään rahaa tulevaisuudenhaaveidemme toteuttamista varten. Seuraavassa hetkessä saatetaan mennä pomppimaan pikkulapsia vilisevään trampoliinipuistoon, hakea illallista McDonaldsin autokaistalta, mennä elokuviin katsomaan animaatioleffaa syli popcorninmuruja täynnä ja lähteä vaikka toiseen maahan kysymättä keneltäkään lupaa. Vieläkin tekee mieli laittaa äiti varaamaan sitä kauan välteltyä hammaslääkäriaikaa ja pyytää vanhemmilta neuvoa, kun menopelistä puhkeaa ensimmäinen rengas tai pyykkikoneen nukkasihti täytyy puhdistaa.

 

Aikuistuminen on mun mielestä eräänlaista henkistä tasapainoa. Itsensä ja muiden hyväksymistä, suvaitsevaisuutta, tekojensa vastuunkantamista ja virheiden hyväksymistä. Viisautta, elämänkokemusta ja avarakatseisuutta. Varsinaiseen aikuisuuteen yhdistetään monesti myös lapsikatras, asuntolaina ja omakotitalo, mutta ne voi tietenkin saavuttaa myös tuntematta itseään varsinaisesti aikuiseksi. Moni saattaa yhdistää aikuisuuteen sellaisen tietynlaisen tylsyyden ja yksitoikkoisuuden – vähän kuin kaikki se elämän hauskuus ja arkipäiväinen hulluttelu päättyisi aikuiseksi tulemisen jälkeen – mutta musta se on enemmänkin luonteesta riippuvaista. Silti huvittaa vähän tajuta, että kyllähän me ollaan jo nytkin tietyllä tapaa tylsempiä kuin impulsiivisina teini-ikäisinä saati huolettomina lapsina, eikä tää oo lopulta yhtään niin kamala juttu, vaan itseasiassa aika mukavaakin. Ehkä siihen ajatukseen aikuisuudestakin lopulta vaan tottuu?

 

Haluaisin vaan niin kovasti tietää, että tuleekohan sitä koskaan tuntemaan itseään aikuiseksi. Mitään “valaistumista” tuskin tulee koskaan tapahtumaan, sillä eihän se perimmäinen minuus vuosien karttuessa miksikään muutu, mutta josko sitä jonain päivänä vaan tajuaisi, että nyt se on tapahtunut… Ehkä, ehkä ei.

 

 

 

 

 

 

 

 

Jacket (gift) Odd Molly // skirt Vero Moda // shirt H&M // bag Bik Bok // sneakers NLY

 

 

 

Milloin alamme tuntemaan itsemme aikuisiksi? Vai tapahtuuko sitä ikinä? Miltäköhän se mahtaa edes tuntua? Mitä te ylipäätään ajattelette koko asiasta?

 

 

44 Comments
  • Sanni
    Reply
    March 20, 2018

    Ompas hauska miete! Kyllähän sitä hetkellisesti saattaa tuntea itsensä aikuiseks kun saa vakiduunipaikan, hankkii luottokortin, ostaa asunnon tmv. mitä mieltää aikuisten asioiks :D mut toisaalta kun on kiva tuntee itsensä nuoreksi ja se aikuinen ehtii olla niin tulkoon se pysyvä aikuisuuden tunne sit joskus kun ja jos tulee :D
    Ite oon 23 ja tää on sinänsä hassu ikä kun osa on jo naimisissa ja omistaa talon ja on lapsiakin ja toiset “vasta” seurustelee ja opiskelee. Joku saattaa vielä asua kotonaan vanhemmillakin. Yksi ikä mut niin monta eri elämäntilannetta!

  • Ruusunen
    Reply
    March 20, 2018

    Mä olen 24, naimisissa ja kaksi lasta. En silti todellakaan aina tunne itseäni ‘aikuiseksi’ :D Oon varmaan itse eniten innoissani leikkimässä, kun mennään Angry birds puistoon ja mun on aina pakko päästä nukkumaan kerrossängyn yläsänkyyn :D En pysty katsoon yli k12 elokuvia, ja lemppareita onkin 90-luvun lasten leffat. Ostan edelleen kaupasta itselleni lasten lehtiä, koska musta prinsessa sarjikset on niin söpöjä :D sitten joskus lapsia hoitoon viedessä käy mielessä, kuinka joskus pidin vanhempia ihan sika aikuisina.. Mutta ainakin mun kaikki äitikaverit on kans ihan hullun lapsenmielisiä seikkailijoita, ja meidän arki on täynnä ihanaa arkista hulluttelua! :) :) Parhautta on sunnuntaisin kirkon jälkeen mennä yhdessä pulkkamäkeen ja leikkiä ihan täysillä :) ja syödä mahan täydeltä nutella-vohveleita!!

  • Sanna
    Reply
    March 20, 2018

    Kiva postaus! :) Just puhuttiin poikaystävän kanssa tästä ristiriidasta, mä itse opiskelen röntgenhoitajaksi ja oon 23, työ on tosi vastuullista ja tuntuu omalta jutulta, mutta välillä tulee lähes rikollinen olo että kuka mut on tännekin sairaalaan päästänyt ja luottanut että osaan kertoa potilaalle esim. syöpähoidoissa käymisestä, vaikka itse mietin välillä että mähän oon aivan lapsi! :D Välillä sitten taas olo tuntuu ihan keski-ikäiseltä 8-16 työrytmeineen, makaronilaatikon vetämisineen ja aikaisin nukkumaan menoineen, mutta onneks arkea piristää spontaanit treffit ja satunnaiset epäterveelliset ruokavalinnat ja reissujen suunnittelut :D

  • Anne
    Reply
    March 20, 2018

    Mä oon 32v enkä tunne itteeni yhtään aikuiseks! :D Toki muilla mittareilla sitä oon, mutta henkisesti ja sisäisesti ei tunnu aikuiselta. :)

  • Emma
    Reply
    March 20, 2018

    Apua me keskusteltiin tästä poikaystävän kanssa valehtelematta tunti sitten! Itse tulin siihen lopputulokseen, että ei ole mitään yhtä ja tiettyä ikää milloin voi sanoa olevansa aikuinen, mutta on hetkiä kun sen voi tuntea. Esimerkiksi (yleensä) nuorempien ihmisten seurassa. Jos keskustelukumppani ei ole vielä kokenut elämässään niin paljon, että olisi sellaista tietynlaista kypsyyttä ja suurimmat murheet ovat tasoa “mistä löydän poikaystävän” tai “olisipa jo viikonloppu ja bileet”, niin silloin ehkä tuntee itsensä aikuisemmaksi (lue: myös vanhaksi). Ehkä tietyllä tavalla iän tuomat kokemukset muokkaavat omaa aikuistumista. Mut hyvää lapsellisuutta ei saa unohtaa! Mä ainakin aion rakennella majoja leffailtoja varten ja syödä päivälliseksi irtokarkkeja niin pitkään kun ite tykkään! ;-)

  • Tiina
    Reply
    March 20, 2018

    Kylläpäs tuli osuva postaus tälle päivälle! :D Täytin tänään nimittäin 21, ja kuten jokaiseen syntymäpäivään kuuluu, tänäkin vuonna tuli taas ihmeteltyä, miten sitä on taas jo vuoden vanhempi. Lapsena sitä ajatteli tässä iässä olevansa jo vähintään puoliksi aikuinen, mutta vieläkään ei tunnu edes siltä. Jännä kyllä nähä, voiko koskaan sanoa, että “nyt musta tuntuu aikuiselta”, mutta onhan tässä vielä aikaa!

  • Anni
    Reply
    March 20, 2018

    Tää on mielenkiintosta! Oon 23 ja se on pelottavaa, koska monet kaverit on tosi erilaisissa elämäntilanteissa kuin minä: on oma koti, vakituinen parisuhde ja “oikea” työ. Opiskelen ulkomailla ja monen välivuoden jälkeen mulla on välillä kauhean vanha olo luokkakavereiden ollessa lähinnä 19-20-vuotiaita. Sitten toisaalta tulen niin hyvin juttuun sekä paljon nuorempien että vanhempien tyyppien kanssa ja ikä on todella vain numero. Silti, tänä vuonna täytän 24 ja se on aika hirveää, koska monilla tän ikäisillä alkaa olla “hommat hanskassa”. Oh well, ei oo mikään kiire minnekään! En osaa kuvitella sellaista omakotitalo-lapset-ja-koira -juttua itselleni (paitsi koirat?) mutta mulle on ihan ok vaikka oisinkin reppureissaaja vielä monen vuoden päästäkin :)

  • Aino
    Reply
    March 20, 2018

    Emma tossa sanoi vähän samaa, mutta siis mun mielestä aikuisuus valitettavasti on jo siinä vaiheessa, kun huomaat, että nuoren kanssa puhuessasi tunnet itsesi aikuiseksi :D Mä oon jo (kohta) 26, ja myönnän kyllä, että monesti esim 18-vuotiaiden jutut kuulostaa mun korvaan hirveen lapsellisilta. Tääkin on tietty ihmiskohtaista, mutta jos näin yleistäen saa sanoa. Mutta siis ehkä enemmänkin kysymys on siitä, että mitä siihen aikuisuuteen sitten saa/pitää kuulua? Koska mun mielestä aikuisuuteen saa kuulua myös hauskanpitoa esim huvipuistoissa tms. Tai että et oo yhtään vähempää aikuinen, jos välillä haluat pomppia trampoliineilla :D Aikuisuuteen kuuluu myös mun mielestä se, että tietää paremmin, mutta tekee silti. Esimerkkinä tästä vaikka mäkkärissä käyminen. Kyllä aikuisena tietää, että ei se nyt mitään parasta ruokaa oo ja että ei ehkä kannattais, mutta tekee sen silti :D Masentavan kuuloista sanoa ääneen, että on jo aikuinen, mutta näin mä tän asian nään. Tosin mun isä on jo yli 60 ja hän on sanonut, ettei vieläkään ole aikuinen. Että ehkä sitä ei sitten ikinä tarvii kasvaa aikuiseksi, jos ei halua? :)

  • J
    Reply
    March 20, 2018

    Siitä tulee vähän aikuinen olo kun huomaa hykertelevänsä onnellisuudesta hankittuaan uuden kodinkoneen, kuten tiskikoneen tai pyykinpesukoneen. :D

    • Sofia
      Reply
      March 20, 2018

      Joo tai ku hankkii uutta pyykinpesuainetta tai tiskitabletteja ja tutkii eroja vanhoihin ja ihan innoissaan selittää kavereilleen kui pyykki tuoksuu nyt ihan erille ku ennen ?

  • Ed
    Reply
    March 20, 2018

    Miltä sen aikuisuuden kuuluis tuntua ja miks sen pitäis tuntua jollekki? :D itellä lapsia ja mies ja oon nuori iältäni, vaik pidän itteäni aikuisena, oon silti mieleltäni usein kun lapsi;)

  • A
    Reply
    March 21, 2018

    Oon pohdiskellut tätä samaa ristiriitaa monta kertaa! Jotenkin sitä on aina ollut semmonen kuva, että aikuisilla on homma hanskassa ja kaikki asiat hoituu helposti. Tämä ei kuitenkaan oo edes lähellä totuutta kun kääntyy katsomaan omaa jokapäiväsitä elämää. Nyt sitten kohtaakin todellisuuden, että kyllä aikuisiakin pelottaa, jännittää, stressa ja usein ei oo mitään tietoa miten se homma ees pysyy kasassa. Joten mä oon päätynyt siihen tulokseen, että mun pitää määritellä sana ja termi “aikuinen” uudelleen. Ehkäpä me kaikki ollaankin paljon lähempänä lapsia, mutta vaan leikitään aikuisia muiden nähden. Tältä ainakin musta välillä tuntuu hah.

  • Eveliina
    Reply
    March 21, 2018

    Oli pakko tulla kertomaan, ainakin yksi mahdollinen vastaus kysymykseesi. Pappani kanssa keskustellessa asiasta, hän sanoi kokevansa vieläkin olevan “rippikouluikäinen”, vaikka ikää on mittarissa jo yli 80 vuotta. Joten ehkä sitä suurta valaistumista aikuistumiseen ei ikinä tule. Toisaalta ihana ajatus, että vaikka keho vanhenee, niin mieli pysyy nuorena :-)

  • Maija
    Reply
    March 21, 2018

    Oon nyt 30 ja en lähelläkään aikuista! Oon ajatellut, että sit kun on lapsia, on vähän ehkä pakko aikuistua oikeasti. Toisaalta ajattelen, että haluun säilyttää uteliaisuuden ja elämästä innostumisen aina. Vastuu pitää tietty aina kantaa.

    Tämä taitaa olla eka kommenttini sulle, on pitänyt monta kertaa kertoa miten paljon blogistasi tykkään :) Sitä on tosi kiva lukea! Vaikutat aidolta tyypiltä, et yritä olla jotain, mitä et ole. Ehkä osa sitä aikuistumista on, että hyväksyy itsensä ja antaa itelleen luvan olla myös heikko. Ja samalla myös hyväksyy toiset. Ehkä ikinä meistä ei tule “valmiita”, vaan aina on jotain kehitettävää.
    Kaikkea hyvää <3

      • Maija
        March 21, 2018

        Mulla ehkä vaikuttaa se, että oon ammatiltani opettaja ja nään joka päivä vanhempia, joilla on se vanhemmuus hukassa. Ei osata asettaa lapsille rajoja sillon kun pitäisi ja haikaillaan oman nuoruuden perään. Tottakai on paljon myös fiksuja “aikuisia”, ei voi todellakaan yleistää. Ehkä sille aikuisuudelle ei oo mitään määritelmää ja nuorena voi pysyä mieleltään aina :) Siihen pyrin siis itekin! Aikuinen mun mielestä kuitenki ymmärtää ettei elä vaan itelleen, kaikki mitä tehdään vaikuttaa tosi usein myös muihin. Vanhemmuuteen kuuluu myös se, että osataan jättää se oma nuoruus jollain tavalla taakse ja ottaa lapsista vastuu. Ja joo, aikuisen ei tarvii olla tylsä, pitää elämästä iloita ja nauttiakin :) Mielenkiintosta keskustelua täällä kommenteissa!

  • Anonymous
    Reply
    March 21, 2018

    Never grow up, never surrender.

  • Nea
    Reply
    March 21, 2018

    Oon pohtinut tätä asiaa itsekkin tosi pitkään sillä täytän tänä vuonna 21 ja oon asunut kohta vuoden omillani. Aikuisuus tuo paineita sillä alotin vasta syksyllä ammattikorkeakoulussa ja tulen olemaan 24-25 kun valmistun… Siinä vaiheessa haluaisin että mulla ois jo lapsi ja olisin jo hankkimassa omakotitaloa, mutta mistä saan rahat opiskelijana siihen että voin antaa lapselleni niin hyvän lapsuuden kun vaan pystyn ja samaan aikaan hankkia taloa niin pian opiskelujen jälkeen.. Mun mielestä aikuisuus on sitä, että osaa ja haluaa ottaa vastuuta myös muusta kuin itsestään oli se sitten koira tai kissa, oma koti tai mikä vaan “oma asia”, josta kukaan muu ei ole loppupeleissä vastuussa. Myös se, että vaikka kohtaakin elämässä niitä pienempiä ongelmia (kuten se pyykkikoneen sihdin puhdistus) tai miksei vaikka isompiakin, niin yrittää ensin selvittää asian itse ja vasta sitten hakee apua vanhemmilta. :)

  • Nekku
    Reply
    March 21, 2018

    Minä oon 27 ja mies 32. Rupesin pohtimaan aikuisuutta sanana, ja ehkä sellainen yhteiskunnan määrittämä ”aikuisuus” on vähän vanhan maailman heiniä. Nykyään ihmisillä on ehkä enemmän mahdollisuuksia ja rohkeutta elää omannäköistä elämää, tehdä asioita omassa tahdissa, eikä mennä esimerkiksi yhteiskunnan asettamien normien mukaan. Elämänkokemus tuo ehkä tietynlaista aikuisuutta ja viisautta omaan ajatteluun, ja siihenkin vaikuttaa tosi paljon persoona itse ja mitä kenenkin polulle sattuu osumaan. Hyvä postaus ja mielenkiintoinen aihe pohtia!

    Ja kiitos hyvästä blogista, täällä on minusta sisältö mukavasti kohdillaan! Aitoa, väliin kevyempää ja väliin vähän syvällisempää sisältöä, eikä liikaa ja liian päälleliimattuja yhteistyöpostauksia.

  • Inkeri
    Reply
    March 21, 2018

    Oot niin mielettömän taitava kirjottamaan ja pukemaan ajatuksia sanoiks, vau!

  • Erika
    Reply
    March 21, 2018

    Mua aina huvittaa, kun sitä on lapsena ajatellut et sit kun täyttää 20 on jo ihan aikuinen ja naimisissa, lapsia ja oma talo valkosella aidalla ja koira pihalla :-D Eihän se ihan niin oo mennyt :-D

  • Liina
    Reply
    March 21, 2018

    Sikahyvä postaus! Tää aihe on itelläki ollu paljon mielessä lähiaikoina, ehkä siks ku samanikänen ystävä sai lapsen ja osti talon. Olen kohta 22v ja tunnen itteni nuoreksi aikuiseksi, en aikuiseksi. Ja nyt on alkanu tuntua siltä, että tästä nuoren aikuisen vapaasta elämästä pitäs kyllä ottaa kaikki irti ennen kuin alkaa perustaan perhettä. Mulla on työkaverit kaikki kolmekymppisiä, enkä koe että ne olis mitenkää super aikuisia. Erona se, että mä saan viikonloppuna nukkua pitkään ja ne herää aikasin lasten takia :D Uskon kyllä, että vuosia kestänyt vakaa parisuhde on ehkä saanut tuntee mut ”aikuisemmaksi” jollain tavalla.. En osaa selittää et miten. Mutta ilo irti tästä parikymppisyyden vapaudesta!

  • xod
    Reply
    March 21, 2018

    Mä oon 32 ja aikuinen joo, asuntolainat, vakiduunit ja kaikki, mutta en koe itseäni aikuiseksi. Välillä hetkellisesti mietin että oonpas aikuinen nyt, mitä ihmettä, mutta luulen että mieleltäni en tule ikinä olemaan oikeasti aikuinen :D Ja se on vaan hyvä juttu. Joskus unohdan etten oo enää 20-vuotias.

  • J
    Reply
    March 22, 2018

    Mä olen miettinyt ihan samaa! Kysyin kerran äidiltä 60-v, että milloin siitä alkoi tuntua, että se on “aikuinen”. Vastauksena oli, ettei vieläkään. Se on mun mielestä jotenkin tosi hauska ajatus, että mun äiti, jonka olen aina nähnyt “aikuisena”, ei tunne itseään vieläkään aikuiseksi. Tietenkin tää riippuu just paljon siitä, mitä aikuisuuden tunteella kukin tarkoittaa. Uskon kuitenkin tän perusteella, että koskaan ei tule sellaista tunnetta, että olisi jotenkin muuttunut aikuiseksi. Se on musta ihana ajatus <3

  • Jenni
    Reply
    March 22, 2018

    En tiedä, olenko mä jotenkin poikkeus, mutta mä oon näin 24 vuotiaana kyllä alkanut tuntemaan itseni aikuiseks. Jos vertaan elämääni reilu vuoden taakse, niin ero on aika huima. Nykyisin on ihan parasta mennä aikasin nukkumaan ja herätä viikonloppunakin kasin aikoihin . Nyt jos viikonloppuna tulee nukuttua vaikka ysiin, niin ajattelee, et kylläpäs mä heräsin myöhään. :D Huomaan myös et viihdyn nykyään kotona paljon paremmin kuin ennen, aikasemmin oli kalenteri täynnä menoa. Nykyään nään kavereita paljon harvemmin ja sekään ei veny enää puoleen yöhön. Kuulostaa ehkä tylsältä, mut musta tää on niin nautinnollista. :D Eikä tää muutos oo edes mistään elämänmuutoksesta johtuvaa, samat kuviot edelleen kuin 3 vuotta sitten.

  • Anskuu
    Reply
    March 22, 2018

    Tää on kyl hyvä aihe ja mielenkiintoista! Ite oon vielä nuori, mutta oon kumminkin pian täysikäinen ja joskus aattelin, että sit on muka iso yms., mutta ei kyllä tunnu yhtään siltä. Yhtä lapseksi tunnen itteni :D

  • Tessa
    Reply
    March 22, 2018

    Todella hyvä postaus mielenkiintoisesta aiheesta. Toisinaan tulee pohdittua samoja asioita.. Olen juuri täyttämässä 23 ja opiskelen ulkomailla. Kun on tottunut asumaan eri maassa kaukana perheestä ja suomiystävistä on joutunut “aikuistumaan” opetellessa hoitamaan asioita eri kulttuurissa ja vieraalla kielellä. Toisaalta tulee vietettyä “opiskelijaelämää”; monet ystävistä ovat nuoria ja kliseiset “aikuisten elämään” kuuluvat asiat kuten omistusasunto, vakiduuni sekä lapset eivät ole vielä pitkään aikaan ajankohtaisia omalla kohdallani. Osalla samanikäisistä ystävistäni kuuluvat kyseiset asiat jo osaksi jokapäiväistä elämää. Kommentteja lukiessani pystyn myös samaistumaan toimivien kodinkoneiden/pesuaineiden fiilistelyyn sekä siihen, että trampoliinit ym jutut saavat edelleen innostumaan! Ehkä suurimmat muutokset omalla kohdallani ovat ajattelumaailmaan ja asenteisiin liittyviä. Esimerkkinä terveys, hyvinvoiti, ravitsemus sekä ympäristöasiat ovat tulleet omalla kohdallani entistä tärkeämmiksi. Mielummin valitsee pitkät yöunet biletyksen sijaan (bilekunto on myös paljon heikompi nykyään :D) Tulee mietittyä mitä laittaa lautaselle ja kokattua myös niitä (terveellisiä) lapsuusajan inhokkeja. Asioita tulee suunniteltua katse pidemmälle tulevaisuuteen ja mietittyä miten tehdä valintoja, jotka edesauttavat kestävää elämäntapaa. Tulee ehkä huolestuttua useammin asioista, jotka eivät ennen sen kummemmin mietityttäneet ja ennenkaikkea huomaa, kuinka aika tuntuu menevän eteenpäin hurjan nopeasti!

  • Anonymous
    Reply
    March 22, 2018

    Mä en osaa sanoa tähän mitään, joka on aika outoa, koska yleensä olen sanavalmis :-D mä en ikinä ole ollut sellainen joka suunnittelee elämäänsä, meen aika paljon fiiliksen mukaan. Muistan kun joskus ala-asteella juteltiin, niin kaverit sanoi että sitten kahden kympin jälkeen mennään naimisiin ja asutaan omassa kodissa. Mä en koskaan nähnyt itseäni siinä yhtälössä.
    Ajattelin yläasteella että muutan lahteen koulujen jälkeen ja sitten sinkkuilen onnellisesti siellä. En halunnut parisuhdetta.

    No, olen 25 ja asun kihlattuni kansa omistusasunnossa Helsingissä, alan luultavasti kohta opiskelemaan ja mies vakkariduunissa. Meillä on lemmikkejä, mutta lapsia ei tule, kun ei kumpikaan niistä välitä.
    Muut kaverit asuu joko kotonaan yhä, tai sitten yksinään vuokralla tms. Että ei sitä elämää koskaan tiedä!

    Aikuistuminen on ehkä sitä, kun tietää mitä elämältä haluaa eikä tarvi muiden mielipiteitä niihin? Koen itseni jollain tapaa aikuseks, mutta en kyllä täysin!

  • Tia
    Reply
    March 24, 2018

    Oon tajunnut, että aikuisuus on vain illuusio. Aikuinen on se lapsen päähän taottu roolihahmo, eli henkilö, jota lapsi ei miellä ikätoverikseen. Muistatko, kuinka ykkösellä kutosluokkalaiset olivat niin isoja, puhumattakaan lukiolaisista, jotka varsinkin olivat “niin aikuisia”. Sitten kun sinne lukioon pääsi, huomasi olevansa se sama kehittynyt ja kehittyvä räkänokka. Mielestäni siis aikuisuutta ei ole varsinaisesti olemassakaan – olemme vain enemmän tai vähemmän itsenäisiä, kehittyviä lapsia läpi elämän. En koe vielä 27-vuotiaanakaan olevani aikuinen, mutta näen aikuisina esimerkiksi minua 10 vuotta vanhemmat ihmiset. Vaikea selittää. Aikuisuuden raja on aina jossain horisontissa, eli ehkä aikuisuus on vain sitä, mitä kuvittelet muiden olevan, mutta jota itse et koskaan saavuta. :D

  • M
    Reply
    March 27, 2018

    Tää on mun mielestä tosi jännä aihe, mistä oon itsekin jutellut kavereiden kanssa. Jotenkin sitä vaan ajatteli lapsena ja teini-ikäisenä että joskus 25-vuotiaana on ihan aikuinen, mutta nyt kun on sen 25 niin tuntuu edelleen että oon joku 15-vuotias. Ja jotenkin just kuvitteli, että päässä naksahtaa joku semmonen aikuisuus-moodi päälle joskus parikymppisenä, mutta vähän jopa hämmennyin kun niin ei käynytkään :D Sillon pienempänä muutenkin oli joku semmonen ajatus, että kaikki aikuiset on niin fiksuja, tietää kaikesta kaiken ja osaa elää elämää “oikein” tai jotain. Mutta viime vuosina on tullut huomattua, että ehei.. Aikuisetkin on ihan samalla tavalla pihalla elämässä, vaikka olisi minkä ikäinen. Tähän sopii Ellinooran Glitteri -biisistä se kohta, että “Me ollaan vielä lapsia aikuisten kokoisissa vaatteissa”, se on varmaan just niin. :)

Leave a Comment: